Liian aikaisin

Näkymä parvekkeelta tänä aamuna. Ja noita märkiä jalkarättejä pyrytti koko päivän. Normaalisti olen innoissani ensilumesta mutta nyt en. On aivan liian aikaista mokomalle, varsinkin kun loppuviikosta on taas yli kymmenen astetta lämmintä ja sitä ennen vuoroin jäätä ja vuoroin harmaata sohjoa. Huomenna pitäisi vielä mennä lämmittämään reissussa olevien appivanhempien uuni ettei talo jäähdy ja tänään sieltä on iso pihapuu kuulemma kaatunut, ja sekin pitää raivata pois. Ja anoppilan naapurissa asuva miehen veli on keksinyt taas miehelle nakkihommia. Tällä kertaa mies lupasi pitkin hampain mennä avuksi. 

Ei kannata kysyä, miksi niitä hommia ei voi naapurissa asuva veli hoitaa, vaan meidän pitää ajaa kesärenkailla tuolla jääsohjossa 50 kilometriä niitä tekemään. Vastaamisessa menisi muutama pitkä kappale ja kirjoittajalta hermot vain kun pitää ajatellakin koko asiaa. Lyhyesti kiteytettynä kysymys on viitsimisen puutteesta, mutta siihen liittyy niin pohjattoman raivostuttavia ja itsekkäitä piirteitä että parasta olla paneutumatta asiaan sen tarkemmin. 

Täytyy myöntää, että tänään ei ole harmittanut olla työttömänä, kun on saanut katsella tuota sohjosadetta olohuoneen ikkunasta. Nenäni olen pistänyt ulos vain ottaakseni kuvan parvekkeelta. Kun sähköt katkesivat päivällä reiluksi tunniksi, paneuduin piirtämään fantasiakarttaa musteella ja sulkakynällä isolle litoposterille jonka värjäsin pari viikkoa takaperin kahvilla kellastuneen paperin väriseksi. Ei hullumpaa ajanvietettä. 

Mies sai tänään puhelun, että hänelle saattaisi olla muutamaksi kuukaudeksi taas hommia tiedossa. Varmaa se ei vielä ole, mutta ei auta kuin toivoa parasta. Sitä samaa juttua samassa paikassa missä oli koko kesän. Olisi ainakin talous tasapainossa muutaman kuukauden eteenpäin. 

Suuri ja Mahtava

Joskus niin kyllästyttää yksipuolinen ystävyys. Se, että saa aina olla se joka ottaa yhteyttä ja kyselee kuulumisia, ja jolle ei aina edes viitsitä vastata. Jos olen niin tärkeä ystävä kuin minulle väitetään, miksi ihmeessä tämä aina menee näin? En tiedä miten kauan jaksan tällaista. Päätin, etten enää kysy kuulumisia enkä ota yhteyttä. Katsotaan mitä tapahtuu, vai tapahtuuko yhtään mitään. 

Alkuviikon tähtiretken lisäksi olen lähinnä vain pelaillut Simsiä. Origin antoi Sims-asiakkailleen kesällä ilmaiseksi Sims kakkosen kaikkine lisäosineen, joten on ollut paljon uutta pelattavaa, koska aikaisemmin minulla oli vain kaksi lisäosaa. Vaikka työttömän innokas peliputki voi tuntua paheksuttavalta, aivojen nollaamisesta on ollut hyötyä. Olen saanut valtavasti ideoita siihen verkkolehteen johon paketoin sekä pienen portfolion että cv:n, ja jonka taitan oikean aikakauslehden näköiseksi henkilöjuttuineen päivineen. Tähän asti olen vain ottanut omakuvan, valinnut fontteja ja tehnyt muotoiluasetuksia valmiiksi niin että enää tarvitsisi laittaa kuvat, tehdä muutama väligrafiikka ja taittaa kansi. Ja tietysti kirjoittaa tekstit niin että ne antaisivat mahdollisimman silotellun kuvan repaleisesta menneisyydestäni ja keskittäisivät huomion siihen mitä minä osaan nyt. 

Mikä tärkeintä (ja vaikeinta), samalla täytyisi kehua itseään sen minkä suinkin osaa, koska tuo verkkolehti on tarkoitettu kansainväliseen työnhakuun. Esimerkiksi Britanniassa, johon kuitenkin ensisijaisesti suuntaan, suomalainen vaatimattomuus ja suorapuheisuus kaikista omista vioistaan ei ole alkuunkaan hyvä veto työmarkkinoilla. Vahvan portfolion lisäksi pitää kehua itsensä maasta taivaisiin ja kirjoittaa vetävä saatekirje työhakemuksen tueksi. Pelkkä luettelomuotoinen cv, oli se sisällöltään kuinka vaikuttava tahansa, ei riitä. Minun silppuhistoriallani vaaditaan jo melkoista kaunopuheisuutta. 

Se siitä ja loput maataloudesta. Miehen kanssa tuossa pohdittiin - ja kysynkin nyt niiltä lukijoilta jotka tähän mainittuun joukkoon kuuluvat - että miten 90-luvulla syntyneet mahtavat kokea Neuvostoliiton? Mitä heille tulee mieleen, kun puhutaan Neuvostoliitosta? Minulle Neuvostoliitto on vahva lapsuusmuisto, ja kun se hajosi vähän ennen yhdeksänvuotispäivääni, se tuntui tosi oudolta. Neuvostoliittoa pelättiin ja siitä vitsailtiin, minun ikäiseni lapset kyselivät mitä tarkoittaa perestroika, ja kun Tsernobylin ydinvoimala räjähti kun olin kolmen, koko Suomi (ja Eurooppa) oli varpaillaan. Ja sitten äkkiä (lapsen näkökulmasta) Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan. Piti opetella koulussa ihan uusi kartta missä oli jotain ihan outoja uusia valtioita kuten Viro, Latvia ja Liettua, eikä ollut enää Leningradia tai Stalingradia vaan tilalle tulivat Pietari ja Volgograd. Vuotta aikaisemmin oli pitänyt totutella Itä-Saksan ja Länsi-Saksan yhdistymiseen, ja sitten vielä Neuvostoliittokin hajosi. Sitten Balkanilla sodittiin ja Euroopan kartta piti opetella taas uudelleen. Maailma tuntui muuttuvan kovaa vauhtia ja arvaamattomasti. 

Nykyisin Neuvostoliitto, kaksi Saksaa, rautaesiripun hajoaminen ja kaikki muu siihen liittyvä tuntuu todella kaukaiselta, vaikka noin kolmasosan tähänastisesta elämästäni ne olivat arkipäivää ihmisten puheissa, televisio-ohjelmissa ja kauppojen hyllyillä. Jos minulla olisi aikakone, menisin tarkastelemaan lapsuuteni yhteiskuntaa aikuisen silmin. 

Tähtiretki

Eilen illalla menimme mökille tähtiretkelle. Lämmitimme saunan, keitimme teetä ja paistoimme takassa makkaraa, minkä ohella istuimme laiturilla katsomassa tähtiä ja tähdenlentoja ja minä otin tähtikuvia pitkällä valotusajalla. Iltayöstä vastarannan takaa alkoi nousta puolikuu, ja sain hauskoja kuvia missä kuu näyttää kirkkaalta kuin nouseva aurinko, koska valotusaika oli 20 sekuntia. En osannut päättää kumpi versio tuosta kuvasta on hienompi, normaali vai siniseksi käsitelty, joten päätin laittaa molemmat tähän. Jokainen voi itse valita kumpaa kuvaa mieluummin katsoo. 

En ole ennen kuvannut tähtiä, joten ekakertalaiseksi onnistuin mielestäni ihan kivasti. Nyt mieli tekee toiselle tähtiretkelle, kun eilisen kokeilun ja säätämisen jälkeen tiedän mitä asetuksia minun kannattaa käyttää. Valitettavasti luvassa on sarja pilvisiä öitä, joten täytyy vain odottaa. 

Olen hakemassa kokemuskouluttajakoulutukseen (olipa kummallinen sana). Toivottavasti pääsen, tällaisella sairaus- ja traumahistorialla on monta eri aihetta mistä luennoida. Yksi kokemuskouluttajana toimiva kaverini on houkutellut minua mukaan viime vuodesta lähtien, ja päätin nyt sitten kokeilla pääsenkö koulutukseen. Jos en pääse niin en pääse, mutta jos pääsen niin en pidä pahana sitäkään. Vaikka tuolla linkissä puhutaan pelkästään opiskelijoista, niin ainakin kaverini on luennoinut erikoislääkäreiden ja psykologien koulutuspäivillä. Itsellänikin on sen verran paskoja kokemuksia lääkäreistä, että jos vain suinkin voin olla kehittämässä lääkäreiden tapoja potilaiden kohtaamiseen, teen sen mielelläni. 

Ihan kuin luovuus alkaisi hiljalleen taas orastaa, kun kävin vapaaehtoisesti valokuvaamassakin. 

Teillä on peti peittämättä

Oli hyvä tekosyy siivota kun anoppi ja appi ovat tulossa pyörähtämään. Ei meillä muutenkaan missään saastassa eletä, mutta kun jomman kumman vanhemmat ovat tulossa kylään, pitää aina puleerata paikat kuntoon. Syy tähän on se, että kummankin vanhemmat kohtelevat meitä kuin olisimme edelleen kymmenvuotiaita, ainakin mitä kodinhoitoon tulee. 

En tiedä onko se sukupolvikysymys vai joku muu tekijä mikä laukaisee tarpeen pitää kotiaan esittelykelpoisena ja steriiliksi puunattuna 24/7? Kummankin vanhemmat kokevat suurta sisäistä ahdistusta, jos sänky ei ole pedattu kun he tulevat kylään. Meillä ei pedata sänkyä, koska kukaan ei ole vielä kertonut mitä hyötyä siitä on. Lapsena jo ärsytti kun joka aamu piti pedata sänky, ja aina tuli hirveä mäkätys jos sänky oli petaamatta. Meillä on päiväpeitto, koska aikaisemmin petasin sängyn jos tuli sukulaisvieraita enkä jaksanut kuunnella mäkätystä, mutta nyt olemme ruvenneet siedättämään vanhempiamme petaamattomuuteen ja siihen, että 30 vuotta täyttäneet osaavat jo hoitaa kotiaan haluamallaan tavalla. 

On vaivatonta nousta ylös ja ruveta nukkumaan kun ei tarvitse ylimääräistä turhaa tekstiiliä kiskoa sängyn päälle ja siitä pois. Kissat tulevat meidän kanssamme joka tapauksessa yöllä sänkyyn nukkumaan ja osaavat kyllä kaivautua päiväpeitonkin alle, joten kissankarvojen poispitäjäksikään siitä ei ole. Miksi siis pitää olla päiväpeitto? Tämä on kysymys joka on aika ajoin askarruttanut minua lapsuudesta asti. Ainakaan vanhemmalla sukupolvella kyse tuskin on esteettisestä näkökulmasta koska eivät he meidän sisustusratkaisujamme mitenkään koskaan kommentoi, mutta päiväpetto (tai sen puute) herättää suuria tunteita. 

Taisivatpa ajaa juuri pihaan. Valmistaudun taas kuulemaan, miten elämä kerrostalossa on kamalaa.

Keskiaikamarkkinat, oi kyllä

Olen ollut edelleen saamaton kirjoittaja. Lupaan tsempata. Kohta ei ole muutakaan tekemistä. Myönnän, että aika on mennyt paljolti löysäillessä, mutta ihan täysin toimetonkaan en ole ollut. Sienessä on käyty ahkerasti, kaupan päälle on tullut anopilta perinteiset "miten muka voitte viihtyä kerrostalossa" -keskustelut ja miehen veljeltä taas perinteinen satsi käytöstapojen puutetta ja ärsyttävää itsekeskeisyyttä. Ainakin on tullut sieniä, enemmän kuin koskaan ennen. Pakastimet ovat kirjaimellisesti ääriään myöten täynnä. 

Viikko sitten kävimme keskiaikamarkkinoilla Savonlinnassa. Järjestäjät toivovat että tapahtumasta tulisi jokavuotinen, ja käytyäni markkinoilla niin toivon minäkin, hartaasti. Tiivistettynä siellä oli mukavaa, hauskaa, jännittävää, mieltälämmittävää ja tunnelmallista. Viikinkien taistelunäytöksiä, oikeita ritarien hevosturnajaisia näytelmineen, miekan- ja tulennielijä, silmänkääntäjä, keskiaikaista musiikkia, luentoja, kunnon wanhan ajan markkinatunnelmaa rattoisassa Olavinlinnan ympäristössä. Markkinoilta siskoni osti minulle ihanan, koristeellisen suurennuslasin ja sai minut vääntelemään käsiäni, eihän nyt minulle sellaista olisi tarvinnut! Vaalin sitä suurennuslasia hellyydellä, se on juuri sellainen jonka voisi kuvitella velhon tai alkemistin hämyiseen työhuoneeseen. Sellainen, jolla tarkastellaan vanhoja loitsuja kellastuneilta papereilta kynttilänvalossa. Täytyykin ottaa siitä kuva. 

Sitten kuvakimaraan. Laitoin laajemman satsin kuvia flickriin, mutta koska olen siellä omalla nimelläni, en ainakaan vielä toistaiseksi raaski laittaa suoraa linkkiä tänne (nokkelimmat pokkelimmat tietysti osaavat minut sieltä näiden avulla etsiä, mutta sallittakoon se ilo heille). Tässä kuitenkin pienet valitut palat. 

Kulkue lähti kauppatorilta.

Taistelupoppoo Faravidin Sudet. Minäkin haluan tuollaiset vermeet. Hemmetin hienot. 

Härkätien Leikarit soittivat keskiaikaista musiikkia kauniisti ja tunteella.

Jonglööriduo Faysasin toinen taituri esiintyi musiikin tahtiin. 

Silmänkääntäjä Martti Simonmartti kutsuu ihmisiä lähemmäs katsomaan sitä mitä he eivät näe. Oli kyllä hauska mies ja hyvä esiintyjä, ja tietysti taitava taikuri. Paria temppua olen miettinyt pääni puhki viimeisen viikon enkä ole keksinyt miten hän on voinut ne suorittaa. 

Faravidin susien taistelunäytös. Ei mitään kevyitä varusteita kannettavaksi (näytöksen jälkeen niitä sai käydä ropeltamassa), pelkkä kypäräkin painoi useamman kilon kaikista miekoista ja rengaspanssareista nyt puhumattakaan. Teki mieli pistää kypärä päähän, tarttua miekkaan ja rientää suorittamaan sankaritekoja. 

Rohan tallit Kemiönsaaresta esittivät turnajaisnäytelmän. Tuli vielä suurempi hinku pukeutua haarniskaan, hypätä hevosen selkään ja lähteä suorittamaan vielä lisää sankaritekoja. Olen erityisen ylpeä tuosta kuvasta, missä ritari iskee miekalla sipulin aatelisen päästä. Näppärä temppu täydessä laukassa. Peitset menivät turnajaisissa säpäleiksi, aatelisilta napsittiin peruukkeja miekalla ja kruunusta taisteltiin. 

Lupaan tässä ja nyt että jos voitan lotossa, muutan vuodeksi tai pariksi lähelle Rohan talleja ja käyn kaikki heidän keskiaikaiset ratsastuskurssinsa. Olen aina haaveillut siitä että osaisin itse miekkailla ja ampua jousella hevosen selästä. Esteratsastukseen oli kuitenkin tyytyminen, ei tuollaisia ollut silloin kultaisella 90-luvulla. Ei ainakaan siellä missä minä asuin. 

Ps. Yritin tasata noita kuvatekstien reunoja, mutta Blogger ei totellut. Hiivatin Blogger, kyllä minä niin mieleni pahoitin.