Suuri ja Mahtava

Joskus niin kyllästyttää yksipuolinen ystävyys. Se, että saa aina olla se joka ottaa yhteyttä ja kyselee kuulumisia, ja jolle ei aina edes viitsitä vastata. Jos olen niin tärkeä ystävä kuin minulle väitetään, miksi ihmeessä tämä aina menee näin? En tiedä miten kauan jaksan tällaista. Päätin, etten enää kysy kuulumisia enkä ota yhteyttä. Katsotaan mitä tapahtuu, vai tapahtuuko yhtään mitään. 

Alkuviikon tähtiretken lisäksi olen lähinnä vain pelaillut Simsiä. Origin antoi Sims-asiakkailleen kesällä ilmaiseksi Sims kakkosen kaikkine lisäosineen, joten on ollut paljon uutta pelattavaa, koska aikaisemmin minulla oli vain kaksi lisäosaa. Vaikka työttömän innokas peliputki voi tuntua paheksuttavalta, aivojen nollaamisesta on ollut hyötyä. Olen saanut valtavasti ideoita siihen verkkolehteen johon paketoin sekä pienen portfolion että cv:n, ja jonka taitan oikean aikakauslehden näköiseksi henkilöjuttuineen päivineen. Tähän asti olen vain ottanut omakuvan, valinnut fontteja ja tehnyt muotoiluasetuksia valmiiksi niin että enää tarvitsisi laittaa kuvat, tehdä muutama väligrafiikka ja taittaa kansi. Ja tietysti kirjoittaa tekstit niin että ne antaisivat mahdollisimman silotellun kuvan repaleisesta menneisyydestäni ja keskittäisivät huomion siihen mitä minä osaan nyt. 

Mikä tärkeintä (ja vaikeinta), samalla täytyisi kehua itseään sen minkä suinkin osaa, koska tuo verkkolehti on tarkoitettu kansainväliseen työnhakuun. Esimerkiksi Britanniassa, johon kuitenkin ensisijaisesti suuntaan, suomalainen vaatimattomuus ja suorapuheisuus kaikista omista vioistaan ei ole alkuunkaan hyvä veto työmarkkinoilla. Vahvan portfolion lisäksi pitää kehua itsensä maasta taivaisiin ja kirjoittaa vetävä saatekirje työhakemuksen tueksi. Pelkkä luettelomuotoinen cv, oli se sisällöltään kuinka vaikuttava tahansa, ei riitä. Minun silppuhistoriallani vaaditaan jo melkoista kaunopuheisuutta. 

Se siitä ja loput maataloudesta. Miehen kanssa tuossa pohdittiin - ja kysynkin nyt niiltä lukijoilta jotka tähän mainittuun joukkoon kuuluvat - että miten 90-luvulla syntyneet mahtavat kokea Neuvostoliiton? Mitä heille tulee mieleen, kun puhutaan Neuvostoliitosta? Minulle Neuvostoliitto on vahva lapsuusmuisto, ja kun se hajosi vähän ennen yhdeksänvuotispäivääni, se tuntui tosi oudolta. Neuvostoliittoa pelättiin ja siitä vitsailtiin, minun ikäiseni lapset kyselivät mitä tarkoittaa perestroika, ja kun Tsernobylin ydinvoimala räjähti kun olin kolmen, koko Suomi (ja Eurooppa) oli varpaillaan. Ja sitten äkkiä (lapsen näkökulmasta) Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan. Piti opetella koulussa ihan uusi kartta missä oli jotain ihan outoja uusia valtioita kuten Viro, Latvia ja Liettua, eikä ollut enää Leningradia tai Stalingradia vaan tilalle tulivat Pietari ja Volgograd. Vuotta aikaisemmin oli pitänyt totutella Itä-Saksan ja Länsi-Saksan yhdistymiseen, ja sitten vielä Neuvostoliittokin hajosi. Sitten Balkanilla sodittiin ja Euroopan kartta piti opetella taas uudelleen. Maailma tuntui muuttuvan kovaa vauhtia ja arvaamattomasti. 

Nykyisin Neuvostoliitto, kaksi Saksaa, rautaesiripun hajoaminen ja kaikki muu siihen liittyvä tuntuu todella kaukaiselta, vaikka noin kolmasosan tähänastisesta elämästäni ne olivat arkipäivää ihmisten puheissa, televisio-ohjelmissa ja kauppojen hyllyillä. Jos minulla olisi aikakone, menisin tarkastelemaan lapsuuteni yhteiskuntaa aikuisen silmin.