Ruikuti ruikuti vali vali

Onpas edellisestä kirjoituksesta luvattoman pitkä aika. Tietysti voi miettiä, onko tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista. On ja ei, joskaan aina ei jaksa täällä kiristellä hampaitaan anopin takia, eiköhän sitä laulua ole täällä laulettu ihan riittämiin. Pitäisi melkein perustaa oma blogi missä kirjoittaisin kohtaamisiani aviosuvun kanssa, mutta sitten taas voi kysyä että ansaitsevatko he sellaista huomiota, ansaitsevatko he viedä sellaisen siivun minun elämästäni? 

Leikkauksesta on nyt kulunut reilu kuukausi. Tikit ovat irronneet. Maha on miltei entisellään. Viimeinen kriisikeskusaika on käytetty. Mitäs nyt? Hitostako minä tiedän. Mies on stressaantunut ja minä kyvytön tekemään mitään järkevää. 

Tänään oli sentään ensimmäinen päivä koko kesänä kun parvekkeella tarkeni istuskella lukemassa. Helvetin kesätön kesä, minä olisin halunnut uida niin että päätä särkee ja mennä piknikille ampiaisten kiusattavaksi ja istuskella parvekkeella kaatamassa jääkahvia vahingossa päälleni. Sen sijaan olen istunut läskiperseelläni koneen ääressä joko kirjoittamassa pakonomaisesti tai sitten pelaamassa Skyrimiä. Olisinhan minä tietysti voinut kirjoittaa siitä onko Morokei parempi dragon priest mask kuin Hevnoraak ja missä vaiheessa seuraaja kannattaa vaihtaa, ja onko Lydia parempi seuraaja kuin J'zargo. Mutta ketä sellainen kiinnostaisi? Ei edes minua. 

Silti, anoppi. Jumalauta anoppi. Mikään ei sen naisen kanssa mene kohtuudella. Ei pidetä sovitusta kiinni ja sitten minä joustan. Ja kärsin toisten päähänpistoista. Ja kun mikään ei kelpaa, en minä eivätkä minun tekemiseni. Vähän nyt muutenkin kivistää olla siihen jengiin missään kontaktissa, kun edellisen kirjoituksen jälkeen kaikista kohtaamisista on jäänyt palkaksi riekaleiset hermot ja raastava tarve nauttia heti perään alkoholia. Lisäksi sain pienehkön trauman juhannuspäivänä mökillä (aattona oltiin paskan sään takia kotona) kun appiukko esitteli minulle auliisti nivustyräänsä ihan pyytämättä ja yllätyksenä. Olisin voinut hyvin elää ilman sitäkin näkymää, varsinkin kun näkyville vilahti samalla muutakin tarpeetonta. No olenpahan nyt nähnyt senkin mistä mies on lähtöisin. Että kiitos nyt sitten tästäkin. 

Onneksi on tulossa ooppera ja Rooma. Muu onkin aika paskaa. Ei varmaan yllättänyt ketään. 

Kesäkeidas neukkukuutiossa

Tässä on nyt ne ruukut jotka ei jaksaneet ilahduttaa. Kivan näköiset ovat, mutta ihan saatanallinen virittäminen niissä oli. Nyt on pelakuita, vielä kun tulisi ihan oikeasti kesä. Uutta tänä vuonna ovat myös nuo kahvisäkit tuolien alustoina, ihka aitoja ja autenttisia siirtomaatavarakaupan kahvisäkkejä 50-60 -luvun tietämiltä. Miehen isovanhemmat olivat hankkineet noita joskus niihin aikoihin kirkonkylän kaupasta kaurasäkeiksi kotitilalleen, ja niitä siellä aitassa on edelleenkin ihan tolkuton nivaska. Saatiin kaksi. Noilla on raahattu kahvipapusia Keniasta asti jotta Ruikonperän Lyyli ja Perä-Syrjälän Taavetti saisivat hörpätä sumppinsa heinänteon lomassa. 

Noiden säkkien aikaan Afrikan manner on mahtanut olla täkäläisten ajatuksissa aika kaukainen ja eksoottinen paikka, eikä tummaihoista ihmistäkään suurin osa ollut nähnyt kuin piirroskuvissa kansakoulun tietosanakirjassa. Autoakaan ei ole ollut kuin harvoilla varakkailla, kirkonkylälle on menty pyörällä ja vielä hevosellakin. Suuren maailman moninaisuutta ovat edustaneet siirtomaatavarakaupan tuontitavarat. Ja nyt nuo menneen maailman eksoottiset ihmeet palvelevat alusina meidän parvekkeellamme. 

Minun piti kirjoittaa jo eilen, mutta toissapäivänä ensin kissa repäisi mahasta yhden tikin ja yksi leikkaushaavoista repesi auki jossakin syvemmällä kudoksissa kun kurkotin istuallani tavaraa lattialta. Eilen oli sitten maha kipeä tuolta haavojen seutuvilta ja koko illan huimasi ihan älyttömästi. Heti kun vähän käänsin päätäni tai vaihdoin asentoa, maailma rupesi pyörimään hirveällä vauhdilla, joten kirjoittaminen oli käytännössä mahdotonta. Sen lisäksi on ollut todella outoa päänsärkyä, ihan yhtäkkiä saattaa tuntua siltä kuin naulaa hakattaisiin päälaelta sisään. Ihan jäätävä kipu. Välillä taas tuntuu kuin naulaa hakattaisiin oikeaan silmämunaan sisältä päin. Tätä kestää aina 1-5 minuuttia ja se loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. 

Sitä vaan miettii että mikähän terveysongelma seuraavaksi on luvassa. Kyllä tähän kesään mahtuu. 

Mekkomies

Mies osallistui somessa kiertävään mekkohaasteeseen. Minä otin kuvan. Mitään pinkkiä meiltä ei löytynyt, mutta tuo musta-harmaa mekko sopi miehelle kuin nyrkki silmään niin käytettiin sitten sitä. Paremminhan tuo mekko miestä pukee kuin minua. 

Kyllä minä taas mieleni pahoitin. En tiedä mistä. Varmaan kaikesta. Naama norsunvitulla saa nousta aamuisin ylös ja samaa mielentilaa ylläpitäen saa mennä myös nukkumaan. Jotenkin on nyt niin mitta täynnä kaikkeen, koko elämään. Ostin eilen uuden mekon oopperaa ja kesän hääkutsuja ajatellen ja tänään ostin parvekkeelle uudet kivat kukkaruukut. Kumpikin melkoisia löytöjä, mekko on kaunis vaaleanharmaa pitsiunelma ja ruukut tosi kivasti parvekkeelle sopivat, mutta ei vaan lämmitä mieltä sekään. On tietysti oikein ja arvollista ettei ostamalla saa mieltään paremmaksi, mutta ennen siitä on saanut edes jonkinlaisen endorfiinipiikin. Nyt vain vitutti kun meni rahaa. 

Ja vituttaa muutenkin. Ihan kaikki. Kriisikeskuksessa itkin roskiksen täyteen nenäliinoja, mutta kotona en osaa. Ennen osasin. En tiedä miksen osaa enää. 

Mies imuroi samalla kun kirjoitan tätä, kun minä en vieläkään siihen kykene. Sanoi ettei jaksa imuroida kunnolla eikä jaksa imuroida kuin olohuoneen ja keittiön. Luukku on aikamoinen rytöläjä tällä hetkellä kun toinen ei pysty siivoamaan ja toinen ei viitsi. Olkoot, aivan sama sekin. 

Ei kyllä tule taas mistään mitään. En jaksa, en pysty, en halua mitään eikä kiinnosta mikään. Tuntuu ettei ole tilaa olla eikä hengittää. 

Mekko sopii miehelle silti törkeän hyvin. Anoppi saisi sydärin jos näkisi tuon kuvan. 

Natsi, Pentu, Palikka ja Varajeesus

Tässä korni kukkakuva, kuulemani mukaan tuo rätvänä olisi puistolemmikki. Testasin Olympuksen makroa ja hyvin toimi. Koko kamera oli muutenkin hyvä ostos. Ei ole pahaa sanottavaa laisinkaan. Videokuvakin on laadukasta. 

Tänään kävin taas kriisikeskuksella. Kyllähän sitä puhuttavaa olikin sitten kertynyt sitten viime kerran, aloitettiin äitienpäivän autosekoilulla ja paniikkikohtauksella ja edettiin sitten suvereenisti kohdunulkoiseen raskauteen ja muuhun yhtä leppoisaan. Ei meinannut tunnin aika riittääkään. Apua sieltä silti sain, taas kerran. Kriisikeskus päihittää mielenterveystoimiston sata-nolla, ainakin meidän paikkakunnallamme. Sain taas loppukuuhun uuden ajan ja työntekijäni niisti minulta lupauksen pysytellä hengissä siihen asti. Saa nähdä mitä lystiä siihen mennessä ehtii tapahtua. Juhannuskin tulossa, ja alustavasti mietimme uskaltaisiko mennä mökille jos on riittävän hyvä sää. Kivahan se olisi grillata ja saunoa, mutta kääntöpuolena pitää läiskiä pataljoonan verran hyttysiä tunnissa ja miehen sukulaiset tarjoavat siinä ohessa minulle lukuisia mahdollisuuksia vetää herneen nenään. Joten saa nyt nähdä. 

Onpa tämä meno ollut kieltämättä aika kurjaa nämä viimeiset pari viikkoa. Parannustakaan ei ole näkyvissä. Sen verran positiivista sanottavaa että ainakin sen kissanhiekkalaatikon pystyn nyt taas siivoamaan. Muuten olo on ollut aika meh ja hermot ovat kireällä. Olen pelannut Skyrimiä ja kirjoittanut omia juttujani ihan vain itselleni. Kolmessa viikossa liki 40 sivua kymppikoon fontilla. Se on minun tapani käsitellä asioita. Siellä sekkailee pääasiassa neljä henkilöä, joista yksi on minä, tai ainakin sellainen pseudominä joka haluaisin olla. Kaikilla on toki oikeatkin nimet, mutta olen antanut henkilöille lempinimetkin: Natsi, Pentu, Palikka ja Varajeesus. Jääköön nyt arvailun varaan mikä niistä olen minä. 

Tuntuu vain että siellä tekstissä olen enemmän elossa kuin tässä maailmassa. Eikä vain tunnu siltä, vaan niin se todella taitaa olla.