Mies osallistui somessa kiertävään mekkohaasteeseen. Minä otin kuvan. Mitään pinkkiä meiltä ei löytynyt, mutta tuo musta-harmaa mekko sopi miehelle kuin nyrkki silmään niin käytettiin sitten sitä. Paremminhan tuo mekko miestä pukee kuin minua.
Kyllä minä taas mieleni pahoitin. En tiedä mistä. Varmaan kaikesta. Naama norsunvitulla saa nousta aamuisin ylös ja samaa mielentilaa ylläpitäen saa mennä myös nukkumaan. Jotenkin on nyt niin mitta täynnä kaikkeen, koko elämään. Ostin eilen uuden mekon oopperaa ja kesän hääkutsuja ajatellen ja tänään ostin parvekkeelle uudet kivat kukkaruukut. Kumpikin melkoisia löytöjä, mekko on kaunis vaaleanharmaa pitsiunelma ja ruukut tosi kivasti parvekkeelle sopivat, mutta ei vaan lämmitä mieltä sekään. On tietysti oikein ja arvollista ettei ostamalla saa mieltään paremmaksi, mutta ennen siitä on saanut edes jonkinlaisen endorfiinipiikin. Nyt vain vitutti kun meni rahaa.
Ja vituttaa muutenkin. Ihan kaikki. Kriisikeskuksessa itkin roskiksen täyteen nenäliinoja, mutta kotona en osaa. Ennen osasin. En tiedä miksen osaa enää.
Mies imuroi samalla kun kirjoitan tätä, kun minä en vieläkään siihen kykene. Sanoi ettei jaksa imuroida kunnolla eikä jaksa imuroida kuin olohuoneen ja keittiön. Luukku on aikamoinen rytöläjä tällä hetkellä kun toinen ei pysty siivoamaan ja toinen ei viitsi. Olkoot, aivan sama sekin.
Ei kyllä tule taas mistään mitään. En jaksa, en pysty, en halua mitään eikä kiinnosta mikään. Tuntuu ettei ole tilaa olla eikä hengittää.
Mekko sopii miehelle silti törkeän hyvin. Anoppi saisi sydärin jos näkisi tuon kuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti