Skodillac

Auto sanoi sopimuksen lopullisesti irti. Meidän vanha Volkkari. Harmi, olisimme halunneet pitää sen vielä maisemissa. Tammikuussa se olisi täyttänyt 20 vuotta, synttäreitäkin sille jo suunniteltiin. Olisin leiponut kakun ja ottanut synttärisankarista kuvankin. Kolme viikkoa sitten se sai upouudet talvirenkaatkin. 

Ei auttanut kuin katsella uutta (eli käytettyä "uutta") autoa ensin netistä ja sitten marssia hattu kourassa autokauppaan kun mieleinen oli löytynyt. Käytiin koeajamassa ja tehtiin kaupat, vaikka pankki ei ollut vielä myöntänyt lainaa. Nyt meillä on sitten Skoda Octavia Combi Elegance vuodelta 2009. Meillä siitä tuli heti Skodillac, koska Volskin jälkeen se tuntuu suorastaan ylelliseltä. Ajomukavuus on ihan toista luokkaa, tosin onhan tuolla ikääkin 13 vuotta vähemmän. Ja kyllä se pankkikin sitten lainan antoi. 

Volski ei ihan täysin joutunut vuorten taa, vaan miehen veli osti sen rassattavaksi harrastusmielessä. Kyllähän siitä vielä ajokelpoisen saa kunhan malttaa etsiskellä romuttamoilta sopivia osia ajan kanssa. Meillä siihen ei aikaa ole, miehen on päästävä töihin joka päivä. 

Huomenna on aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Jännittää jo etukäteen sinne meno, vaikka aikaisemmin kävin sellaisen luona monta vuotta. Nyt on kyseessä eri paikka ja eri ihminen, enkä tiedä ihan varmaksi mitä siellä edes sanoisin. Mikä edes olisi kaikkein tärkeintä saada sanotuksi? En tiedä itsekään. Ei mahda tunti riittää. En edes tiedä onko se tunnin aika, kaiketi?

Täällä on jo ihan talvi. Lunta on lähes kymmenen senttiä, ja lisää tulee koko ajan. Voisiko olla ensimmäinen kerta moneen vuoteen että ensimmäisenä adventtina on jo ihan oikea talvi? Kelpaisi luukuttaa täällä hoosiannaa ja poltella tippa linssissä adventtikynttilöitä. 

Karjuva täti

Työkkärin kevytyrittäjyys- ja osuuskuntainfo oli juuri sitä mitä arvelinkin sen etukäteen olevan: minun kannaltani täysin hyödytön. Se ainoa muoto jota olisin voinut käyttää, eli laskutusosuuskunnat, ovat kuulemma poissa laskuista koska niitä käyttämällä menettää työttömyysturvansa. Noissa muissa vaihtoehdoissa on sitten omat ikävät kompastuskivensä. 

Tuon infotilaisuuden veti vähän aggressiivisehkon oloinen täti joka puhui käsittämättömän kovalla äänellä. Minä vietin aikaani kuvittelemalla että olin dinosaurusten parissa ja yritin olla liikkumatta. Kävin Karjuvan tädin nettisivuilla. Karjuva täti on ollut ennen eläkkeelle jäämistään työkkärin palveluksessa ja nyt on joku yritysmentori. Teki mieli kaupitella yritysmentorille brändäyspalvelua, itse en ainakaan ottaisi kauhean vakavasti yritysmentoria jolla on wordpress-sivut ja gmail-osoite. Ja valokuvakin vähän mitä sattuu. Tietty jos saa vanhoilla lehmänkaupoilla myytyä kursseja TE-keskuksille ja elää sillä, niin ehkä parempaa brändiä ei tarvitse. 

Minun piti soittaa työkkäriin infon jälkeen omalle työkkärin tädille ja kertoa haltioiduinko tästä tilaisuudesta ja haluanko nyt tanssia auringonlaskuun ja ryhtyä kevytyrittäjäksi. Yritin soittaa aamulla. Ei vastattu puhelimeen. Jätin soittopyynnön yhteystietoineen puhelinvastaajaan kuten vastaajan nauhoite kehotti, mutta kukaan ei ole soittanut takaisin. Yritän huomenna uudelleen. 

Sain lopulta tänään kaipaamani ajan lääkärille. Tai no okei, sairaanhoitajalle. Lääkäriä pyysin, eivät antaneet. Sairaanhoitajallakin on aikaa katsella meikäläistä vasta viikon päästä. Eikä tietenkään edes omassa terveyskeskuksessa jonne olisin voinut mennä jalan, vaan toisella puolella kaupunkia. 

Olen nyt osallistunut valokuvahaasteeseen yksitoista päivää, ja jaksanut kuvata joka päivä. Hämmentävää kyllä, yleensä into lopahtaa jo parin päivän jälkeen. Parhaimpia kuvia olen innostunut laittamaan Instaankin. Osa aiheista on tosin sellaisia ettei niistä kovin hyviä kuvia saa, ellei halua kovasti käyttää aikaansa ja panostaa. Välillä olen ottanut kuvan vasta ennen nukkumaanmenoa kun en ole jaksanut tai muistanut aikaisemmin samana päivänä, mutta olenpahan sentään ottanut. Nyt kun olen käynyt haasteesta läpi reilun kolmanneksen, tuntuu entistäkin tärkeämmältä pitää siitä kiinni loppuun asti. Yleensä kaikki suunnitelmani lopahtavat kesken, useimmat jo ennen kuin olen ehtinyt edes aloittaa, mutta jos tämän kerran saisin tehtyä jotakin loppuun asti. Olkoonkin, että kyseessä on tällainen puolijauhoinen, ketään hyödyttämätön some-valokuvahaaste. 

Säälittävää, tiedän. Mutta sitähän elämä pääsääntöisesti on. Siitä hyvästä kuvituksena on taas näitä haastekuvia. Ihan teidän riesaksenne. Koska voin. Yksi omakuvakin mukana. Hui. 

Eniten ärsyttää kaikki

Kylläpä sitä on taas ärsyttänyt. Ja vituttanut. Ja väsyttänyt. Piti ihan hakea rusinapaketti tähän viereen kirjoittamisen ajaksi. En ole nukkunut moneen yöhön kunnolla, en ole edes jaksanut enää laskea milloin viimeksi olen nukkunut katkottoman, kokonaisen yön. Joskus menneisyydessä. 

Osallistuin Facebookissa 30 päivän valokuvahaasteeseen. Jokaiselle päivälle on eri aihe. Toistaiseksi en ole jaksanut hirveästi panostaa. Pisin matka minkä olen kulkenut valokuvan ottaakseni on olohuoneesta parvekkeelle. Nyt on kuudes päivä menossa ja tympäisee koko haaste. Yritän silti osallistua. Tämän postauksen kuvitukset ovat haasteeseen otettuja kuvia. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun Helsingin Sanomissa oli juttu sekundaarisesta lapsettomuudesta. Tämä nyt on lapsettoman, mahon ämmän näkökulma, mutta jos ihmisellä on lapsi, hän ei ole lapseton. Myöskään ihminen joka on parisuhteessa mutta haluaisi toisen parisuhteen, ei ole sekundaarisesti sinkku. Eikä toista työpaikkaa toivova sekundaarisesti työtön. Älkää kysykö mikä olisi sitten oikeampi termi, mutta sana "lapseton" ei siihen sovi. Se on kylmä ja märkä rätti niiden kasvoille, jotka ovat lapsettomia. Siis silleen niinku ihan aikuisten oikeesti. Ilman sitä ensimmäistäkään lasta. Ja missä vaiheessa se lapsettomuus on vielä lapsettomuutta? Jos ei tule toivottua neljättä? Viidettä? Ihmiset, ei näin. Joko olette lapsettomia tai sitten ette ole. 

Piti tehdä pikavauhtia yksi asiakastyö. Sellainen joka tulee erikseen painettuna ja sitten kahteen lehteen. Hirveä vääntö taas ratakiskosta että sitä samaa tiedostoa ei voi lähettää semmoisenaan kolmeen paikkaan. Kysyin, että minkä kokoisen ilmoituksen ovat aikoneet lehtiin painattaa (kummassakin on eri palstakoot ja eri standardit ilmoituksille). Eivät tiedä, mutta kai se nyt käy jos vaan pienentää tai suurentaa? Juu ei. Tämä sama kädenvääntö tulee tämän saman asiakkaan kanssa joka ikinen kerta. Kun ei mene perille. Ärsytystäni ei helpota että samalta puulaakilta on tulossa kuulemma vielä pikaisempi homma lähiaikoina, mutta täysin mahdotonta valmistautua kun yksityiskohtia eivät tiedä vielä itsekään. Tässä on kohta valmis lataamoon. Vaihtoehtoisesti otetaan vastaan asiakkaita jotka uskovat kun sanotaan. Uskovat kerrasta. 

Huomenna pitäisi mennä paloittelemaan hirvenlihaa. Viime viikonloppuna miehen seura sai käytettyä kaikki luvat kerralla (aikamoinen ennätys), joten nyt on sitten hirveä paloittelu-, siivous-, pilkkomis-, jauhamis-, ja pussitusurakka. Vitutuskäyrään jo ennalta kohottavasti vaikuttaa se melko paikkansa pitävä ennuste, että luvassa on taas appivanhempien vittuilumaraton siitä mikä asumismuoto ja elämäntyyli on normaalia. 

Oispa jo joulu.