Työkkärin kevytyrittäjyys- ja osuuskuntainfo oli juuri sitä mitä arvelinkin sen etukäteen olevan: minun kannaltani täysin hyödytön. Se ainoa muoto jota olisin voinut käyttää, eli laskutusosuuskunnat, ovat kuulemma poissa laskuista koska niitä käyttämällä menettää työttömyysturvansa. Noissa muissa vaihtoehdoissa on sitten omat ikävät kompastuskivensä.
Tuon infotilaisuuden veti vähän aggressiivisehkon oloinen täti joka puhui käsittämättömän kovalla äänellä. Minä vietin aikaani kuvittelemalla että olin dinosaurusten parissa ja yritin olla liikkumatta. Kävin Karjuvan tädin nettisivuilla. Karjuva täti on ollut ennen eläkkeelle jäämistään työkkärin palveluksessa ja nyt on joku yritysmentori. Teki mieli kaupitella yritysmentorille brändäyspalvelua, itse en ainakaan ottaisi kauhean vakavasti yritysmentoria jolla on wordpress-sivut ja gmail-osoite. Ja valokuvakin vähän mitä sattuu. Tietty jos saa vanhoilla lehmänkaupoilla myytyä kursseja TE-keskuksille ja elää sillä, niin ehkä parempaa brändiä ei tarvitse.
Minun piti soittaa työkkäriin infon jälkeen omalle työkkärin tädille ja kertoa haltioiduinko tästä tilaisuudesta ja haluanko nyt tanssia auringonlaskuun ja ryhtyä kevytyrittäjäksi. Yritin soittaa aamulla. Ei vastattu puhelimeen. Jätin soittopyynnön yhteystietoineen puhelinvastaajaan kuten vastaajan nauhoite kehotti, mutta kukaan ei ole soittanut takaisin. Yritän huomenna uudelleen.
Sain lopulta tänään kaipaamani ajan lääkärille. Tai no okei, sairaanhoitajalle. Lääkäriä pyysin, eivät antaneet. Sairaanhoitajallakin on aikaa katsella meikäläistä vasta viikon päästä. Eikä tietenkään edes omassa terveyskeskuksessa jonne olisin voinut mennä jalan, vaan toisella puolella kaupunkia.
Olen nyt osallistunut valokuvahaasteeseen yksitoista päivää, ja jaksanut kuvata joka päivä. Hämmentävää kyllä, yleensä into lopahtaa jo parin päivän jälkeen. Parhaimpia kuvia olen innostunut laittamaan Instaankin. Osa aiheista on tosin sellaisia ettei niistä kovin hyviä kuvia saa, ellei halua kovasti käyttää aikaansa ja panostaa. Välillä olen ottanut kuvan vasta ennen nukkumaanmenoa kun en ole jaksanut tai muistanut aikaisemmin samana päivänä, mutta olenpahan sentään ottanut. Nyt kun olen käynyt haasteesta läpi reilun kolmanneksen, tuntuu entistäkin tärkeämmältä pitää siitä kiinni loppuun asti. Yleensä kaikki suunnitelmani lopahtavat kesken, useimmat jo ennen kuin olen ehtinyt edes aloittaa, mutta jos tämän kerran saisin tehtyä jotakin loppuun asti. Olkoonkin, että kyseessä on tällainen puolijauhoinen, ketään hyödyttämätön some-valokuvahaaste.
Säälittävää, tiedän. Mutta sitähän elämä pääsääntöisesti on. Siitä hyvästä kuvituksena on taas näitä haastekuvia. Ihan teidän riesaksenne. Koska voin. Yksi omakuvakin mukana. Hui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti