Maksamme velkaa

Tuossa takavuosina valittelin sitä miten meidän vuokra-asumistamme ei hyväksytty. Päivälleen tasan kaksi vuotta sitten vuokra-asuminen päätti ettei se hyväksy meitä. Tuli taas uusi vuokrankorotuslappu. Tässä kohtaa täytyy muistuttaa että asuimme silloin miehen mummon omistamassa asunnossa, jota hoiti miehen setä mummon ollessa jo dementian takia hoitokodissa. Jouduimme maksamaan siitä kuitenkin markkinavuokraa, joka nousi joka vuosi. Kun viidessä vuodessa vuokra oli noussut liki satasella, totesimme että eiköhän tämä ollut tässä. Vuokrankorotuslappu katkaisi kamelin selän. Meillä on muuten se lappu vieläkin tallessa, muistona. 

Vuokrankorotuslapun saapumispäivä oli perjantaina 29.4.2016. Siitä vittuuntuneina aloimme heti lauantaiaamuna katsella mitä kaupungissa on myytävänä. Löytyi justiinsa meille sopiva asunto, vieläpä alueelta jossa olen aina halunnut asua. Vastaremontoitu saunallinen kolmio jossa oli kaksi vessaa, kaksi sisäänkäyntiä (toinen työhuoneeseen) ja terassi. Kaikki oli vasta remontoitu, niin lattiat, keittiö kuin kylpyhuoneetkin. Hinta oli ihmeellisen alhainen, mutta ilmassa ei leijunut minkäänlainen kusetuksen aromi. Sovimme esittelyn heti maanantaille. Kävimme katsomassa, totesimme papereista että yhtiön tase on ylijäämäinen, remontit tehty uskollisesti, kaikki oli kunnossa. Tarjosimme saman tien pyyntihinnan, ja seuraavana aamuna omistaja hyväksyi tarjouksemme. Omistaja oli remontoinut asuntoa itselleen, mutta oli äkkiä joutunut muuttamaan työn perässä toiselle puolelle Suomea ja halusi asunnosta vain nopeasti eroon. Olimme siis kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Nopea ostopäätös ja pyyntihinnan tarjoaminen saman tien oli fiksu veto. Kiinteistönvälittäjä sai puheluita vielä jälkeenpäin missä yritettiin kalastella asuntoamme. En kyllä voi kieltää etteikö olisi hirvittänyt, asunnon etsinnästä hyväksyttyyn ostotarjoukseen neljässä päivässä. Kuka hullu tekee niin nopeita ja harkitsemattomia päätöksiä? No me tietysti. Ja kun Osuuspankki auliisti otti meidät velkaorjikseen, muutimme 1.7.2016. Päivääkään ei ole tarvinnut katua. 

Kun miettii millaisesta talosta muutimme pois (jatkuvia opiskelijabileitä, metelöiviä narkkareita, niskaan ropisevia kattoja, laittomasti tehtyjä surkeita kylppäreitä, epäluotettavia sähköviritelmiä ja muuta kivaa), mehän saavuimme suorastaan taivaaseen. Tässä uudessa asunnossa meillä ei ole seinänaapureita, ainoastaan "kattonaapuri", yläkerrassa asuva lapsiperhe. Taloyhtiö on pieni, kahdesta kaksikerroksisesta pienkerrostalosta ja yhdestä rivitalosta koostuva parinkymmenen asunnon yhtiö. Takapihalta aukeaa Natura-luonnonsuojelualue ja talvisin hiihtoladut, ja kesäisin uimaranta on ihan nurkan takana. Naapurusto on rauhallinen ja vehreä, naapurit tervehtivät ja juttelevat pihalla keskenään ja paljon tehdään asioita yhdessä talkoilla. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja tulee olohuoneemme ikkunan taakse soittamaan didgeridoota jos hänellä on meille jotain asiaa, ja esimerkiksi viime viikolla kävimme hänen kanssaan kuppilassa yksillä. Toiselle naapurille (eläkeläisrouva) laitoin viime talvena papiljotteja suihkun jälkeen kun hän ei voinut niitä itse laittaa käden murtumisen vuoksi. Jottei nyt menisi liian imeläksi yhteisöllisyyden ylistykseksi, on meillä niitäkin naapureita jotka ovat ihan periaatteesta aina vastahankaan ja joiden mielestä talkoissa tehdään kaikki väärin ja sinne on ostettu vääränlaista ruokaa. 

Nyt meillä on 23 neliötä enemmän, viihtyisämpi ympäristö ja huoltovapaa koti - ja lainanlyhennys on vähemmän kuin sen edellisen röttelön vuokra. Toki vastike tulee siihen päälle, mutta erotus ei siltikään ole mitenkään suuri. Kerrankin jossakin olimme oikeaan aikaan. Miehen ahne vuokrankorottajasetä sen sijaan sai vuokralaisiksi tyypit jotka jättivät monen kuukauden vuokrat maksamatta ja tekivät asunnossa tuhoja ennen kuin heidät saatiin kipattua pellolle. Karma is a bitch. 

Mutta tiedättekö, edelleen on väärin eletty, jos on anoppia uskominen. Kun eihän se ole mitään jos ei ole taloa. Kyllä talo pitää olla, kerrostalossa asuminen on kauheaa ja se on vain niille joilla ei ole varaa ostaa omaa taloa. Tällä samalla rahalla olisi silloin ollut tarjolla peräti 46 omakotitaloa (hyväkuntoisia ja hyvän kokoisiakin), mutta emme edelleenkään halunneet omakotitaloa riesaksemme ja vähäisen vapaa-ajan varkaaksi. Miehen suvulle (muillekin kuin anopille, valitettavasti) ei vain mene millään jakeluun että kaikki eivät halua asua omakotitalossa. Joskus mietin että jos olisimme ostaneet täältä kaupungista omakotitalon, sekin olisi varmasti ollut jotenkin väärin, koska kunnon ihmiset eivät asu kaupungissa vaan maalla. 

Nyt väärin eläminen on ainakin mukavampaa kuin ennen. En kiistä ettenkö olisi tuntenut pieniä tunnontuskia periaatteideni myymisestä ("ja minähän en asuntoa koskaan osta"), mutta linnunlaulu ja naapurin didgeridoon soitto on vaientanut sen. 

Edelleen väärin eletty

Kävin muutama päivä sitten pitkästä aikaa (varmaan ensimmäinen kerta vuosiin) vilkaisemassa mitä blogille kuuluu ja vieläkö se on paikoillaan ja onko täyttynyt roskapostikommenteista. Siellähän oli tämän vuoden maaliskuussa jätetty kommentti missä uskollisin lukijani kertoi ikävöivänsä tekstejäni. Nyt kun sitten täytin vuosia, ajattelin että miksei blogia voisi taas jatkaa - edelleen kun sitä eletään väärin. 

Ajattelin ensin että poistaisin vanhat tekstini ja aloittaisin kokonaan alusta, mutta nyt epäröin. Sen verran hyviäkin muistoja sieltä ponnahti kaiken vitutuksen keskeltä, että en ehkä kuitenkaan raaski poistaa. Voi olla että laitan ne jossakin vaiheessa näkymään vain minulle itselleni, kunhan vain jaksan ottaa selvää miten. 

Viikonloppuna kirjoitan pidemmän postauksen (tai kaksi jos innostun oikein tarinoimaan). Tarkoitus oli tänään kirjoittaa pitkä ja polveileva päivitys siitä mitä kaikkea elämässäni on tällä välin tapahtunut, mutta tämä päivä oli sellainen kiireinen katastrofi ja jouduin ylitöihin (kyllä, olen jopa töissä!) että nyt haluaisin vain levätä. Huomenna joudun myös jäämään ylitöihin. Deadlinet puskevat päälle. Nyt kun olen töissä, pääsen sitten ruikuttamaan tänne siitäkin. Ei sillä, aikaisempia postauksia lukiessani panin merkille että valitin siitä ettei töitä ole eikä kukaan tällaista halua palkata. No nyt olen kelvannut, ainakin sitten palkkatuella määräajaksi. Jopa oman alan töitä. 

Karvaisia perheenjäseniä on poistunut yksi, ja tilalle on tänä keväänä tullut toinen. Elämä on noin muuten täysin erinäköistä kuin silloin pitkälle blogitauolle jäädessäni. Ja toisaalta taas täysin samannäköistä. Vieläkään en osaa elää oikein ja normaalisti, mutta puitteet ovat vähän päivittyneet ylöspäin. En ole enää niin ahdistunut kuin pari vuotta sitten, mutta vastaavasti olen sitäkin kyynisempi. 

Tervetuloa takaisin, niin minä kuin myös te. Etenkin te. 

Kuoppaan ja ylös

En ole kirjoittanut melkein kuukauteen. Olen ollut siihen liian väsynyt ja niin kiinni omissa ongelmissani ettei ole riittänyt paukkuja kirjoittamiseen. Mutta nyt olen taas nousemassa kuopasta ylös. Kuoppa saattoi minut takaisin hoidon piiriin, mikä taas käynnisti paperisodan Kelan kanssa. Lääkärikin kirjoitti vääränlaisen lääkärintodistuksen (kirjoitti A-lausunnon kun olisi pitänyt olla B) mikä ei kelvannut Kelalle, joten nyt sitten heitellään papereita eestaas ja toivotaan että joku kelpaisi. 

Kuopassa ollessani saatoin nukkua suurimman osan päivästä ja lopun päivää istua sohvalla Netflixiä läppärillä tuijottelemassa (ne ovat kaksi helpointa tapaa pysyä erossa omista ajatuksistaan). Nyt olen taas jaksanut tehdä muutakin. Viikkoja kestäneen kooman jälkeen minulla oli jostakin syystä eilen aivan erityinen tarmonpuuska. Siivottiin kellarikomero (ja täytettiin varmaankin puolet taloyhtiön roska-astioista), minkä lisäksi paketoin kaikki lahjat, askartelin loput joulukortit, raivasin vaatekaappiin tilaa ja lajittelin kierrätykseen menevää tavaraa, pesin pyykkiä, asensin uuden tulostimen ja kävin kaupungilla asioilla, noin muutamia mainitakseni. Tuleva joulu alkaa lopultakin piristää. Itsenäisyyspäivänä leivottu piparisatsi on jo melkein lopussa, pitää kohta leipoa uutta. Ylihuomenna haemme kinkun.

Meille on tullut uutta härveliä. Mies innostui hankkimaan uuden pelikoneen, ja nyt sitten pyörii Witcher kolmoset ja GTA vitoset. Kelpaa kyllä autoja varastella ja lohikäärmeitä listiä 27 tuuman näyttöä tapittaen. Näyttö on miltei yhtä iso kuin vanha televisiomme. Niin, meille tuli myös uusi televisio. Edellinen kyllä toimi, mutta tuntui kiehtovalta ajatukselta päästä katsomaan Netflixiä isolta ruudulta sohvalla istuen. Aikaisemmin piti joko valita sohva ja huutaen puuskuttava läppäri, tai sitten pelikone ja toiselle epämukava tuoli. 28-tuumainen kuvaputkitöllö pääsee eläkkeelle, tilalle tuli 40-tuumainen älytelkkari. Toiset haukkuvat 40-tuumaisiakin postimerkin kokoiseksi, mutta meille tuo on iso. Isompaa ei tuohon telkkarille jääneeseen koloseen edes mahtuisi. 

Tavallaan harmitti luopua tuosta kuvaputkitöllöstä. Se on palvellut niin hyvin. Ostin sen käytettynä kolmella kympillä vuonna 2007. Vannoin etten vaihtaisi sitä pois ennen kuin se menee rikki. En pitänyt lupaustani. Toimivana se piru lähtee kierrätykseen. Nyt oli sopiva hetki uuden hankkimiseen. Harmitus väheni huomattavasti kun huomasin miten hillittömän hyvä kuvanlaatu uudessa telkassa on (paljon parempi kuin mitä tuo kuva antaa ymmärtää). Ja kun puhelimen avulla voi pyörittää töllössä Youtube-videoita hd-laatuisena, niin harmitus väheni olemattomiin. Ajatelkaa. SinäTuubaPaskaa 40-tuumaiselta näytöltä. Yle Areenakin on telkkarissa omana sovelluksenaan, ei tarvitse tietokonetta sitäkään varten avata. Ja kaikki kodin älylaitteet leikkivät keskenään kiltisti. Voiko ihminen vähäpätöistä elämäänsä enää mukavammin tuhlata? 

Vielä kun kissa ei enää yrittäisi kiivetä uuden television päälle. Kuvaputki oli siitä kätevä että kissa istuskeli sen päällä ja hyppäsi siitä kirjahyllyjen päälle. Nyt eläinparka ei käsitä miksi se ei enää pääse telkkarin päälle, mutta se ei valitettavasti estä sitä yrittämästä. Saa nähdä, onko meillä jouluna ehjää televisiota. 

Skodillac

Auto sanoi sopimuksen lopullisesti irti. Meidän vanha Volkkari. Harmi, olisimme halunneet pitää sen vielä maisemissa. Tammikuussa se olisi täyttänyt 20 vuotta, synttäreitäkin sille jo suunniteltiin. Olisin leiponut kakun ja ottanut synttärisankarista kuvankin. Kolme viikkoa sitten se sai upouudet talvirenkaatkin. 

Ei auttanut kuin katsella uutta (eli käytettyä "uutta") autoa ensin netistä ja sitten marssia hattu kourassa autokauppaan kun mieleinen oli löytynyt. Käytiin koeajamassa ja tehtiin kaupat, vaikka pankki ei ollut vielä myöntänyt lainaa. Nyt meillä on sitten Skoda Octavia Combi Elegance vuodelta 2009. Meillä siitä tuli heti Skodillac, koska Volskin jälkeen se tuntuu suorastaan ylelliseltä. Ajomukavuus on ihan toista luokkaa, tosin onhan tuolla ikääkin 13 vuotta vähemmän. Ja kyllä se pankkikin sitten lainan antoi. 

Volski ei ihan täysin joutunut vuorten taa, vaan miehen veli osti sen rassattavaksi harrastusmielessä. Kyllähän siitä vielä ajokelpoisen saa kunhan malttaa etsiskellä romuttamoilta sopivia osia ajan kanssa. Meillä siihen ei aikaa ole, miehen on päästävä töihin joka päivä. 

Huomenna on aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Jännittää jo etukäteen sinne meno, vaikka aikaisemmin kävin sellaisen luona monta vuotta. Nyt on kyseessä eri paikka ja eri ihminen, enkä tiedä ihan varmaksi mitä siellä edes sanoisin. Mikä edes olisi kaikkein tärkeintä saada sanotuksi? En tiedä itsekään. Ei mahda tunti riittää. En edes tiedä onko se tunnin aika, kaiketi?

Täällä on jo ihan talvi. Lunta on lähes kymmenen senttiä, ja lisää tulee koko ajan. Voisiko olla ensimmäinen kerta moneen vuoteen että ensimmäisenä adventtina on jo ihan oikea talvi? Kelpaisi luukuttaa täällä hoosiannaa ja poltella tippa linssissä adventtikynttilöitä. 

Karjuva täti

Työkkärin kevytyrittäjyys- ja osuuskuntainfo oli juuri sitä mitä arvelinkin sen etukäteen olevan: minun kannaltani täysin hyödytön. Se ainoa muoto jota olisin voinut käyttää, eli laskutusosuuskunnat, ovat kuulemma poissa laskuista koska niitä käyttämällä menettää työttömyysturvansa. Noissa muissa vaihtoehdoissa on sitten omat ikävät kompastuskivensä. 

Tuon infotilaisuuden veti vähän aggressiivisehkon oloinen täti joka puhui käsittämättömän kovalla äänellä. Minä vietin aikaani kuvittelemalla että olin dinosaurusten parissa ja yritin olla liikkumatta. Kävin Karjuvan tädin nettisivuilla. Karjuva täti on ollut ennen eläkkeelle jäämistään työkkärin palveluksessa ja nyt on joku yritysmentori. Teki mieli kaupitella yritysmentorille brändäyspalvelua, itse en ainakaan ottaisi kauhean vakavasti yritysmentoria jolla on wordpress-sivut ja gmail-osoite. Ja valokuvakin vähän mitä sattuu. Tietty jos saa vanhoilla lehmänkaupoilla myytyä kursseja TE-keskuksille ja elää sillä, niin ehkä parempaa brändiä ei tarvitse. 

Minun piti soittaa työkkäriin infon jälkeen omalle työkkärin tädille ja kertoa haltioiduinko tästä tilaisuudesta ja haluanko nyt tanssia auringonlaskuun ja ryhtyä kevytyrittäjäksi. Yritin soittaa aamulla. Ei vastattu puhelimeen. Jätin soittopyynnön yhteystietoineen puhelinvastaajaan kuten vastaajan nauhoite kehotti, mutta kukaan ei ole soittanut takaisin. Yritän huomenna uudelleen. 

Sain lopulta tänään kaipaamani ajan lääkärille. Tai no okei, sairaanhoitajalle. Lääkäriä pyysin, eivät antaneet. Sairaanhoitajallakin on aikaa katsella meikäläistä vasta viikon päästä. Eikä tietenkään edes omassa terveyskeskuksessa jonne olisin voinut mennä jalan, vaan toisella puolella kaupunkia. 

Olen nyt osallistunut valokuvahaasteeseen yksitoista päivää, ja jaksanut kuvata joka päivä. Hämmentävää kyllä, yleensä into lopahtaa jo parin päivän jälkeen. Parhaimpia kuvia olen innostunut laittamaan Instaankin. Osa aiheista on tosin sellaisia ettei niistä kovin hyviä kuvia saa, ellei halua kovasti käyttää aikaansa ja panostaa. Välillä olen ottanut kuvan vasta ennen nukkumaanmenoa kun en ole jaksanut tai muistanut aikaisemmin samana päivänä, mutta olenpahan sentään ottanut. Nyt kun olen käynyt haasteesta läpi reilun kolmanneksen, tuntuu entistäkin tärkeämmältä pitää siitä kiinni loppuun asti. Yleensä kaikki suunnitelmani lopahtavat kesken, useimmat jo ennen kuin olen ehtinyt edes aloittaa, mutta jos tämän kerran saisin tehtyä jotakin loppuun asti. Olkoonkin, että kyseessä on tällainen puolijauhoinen, ketään hyödyttämätön some-valokuvahaaste. 

Säälittävää, tiedän. Mutta sitähän elämä pääsääntöisesti on. Siitä hyvästä kuvituksena on taas näitä haastekuvia. Ihan teidän riesaksenne. Koska voin. Yksi omakuvakin mukana. Hui. 

Eniten ärsyttää kaikki

Kylläpä sitä on taas ärsyttänyt. Ja vituttanut. Ja väsyttänyt. Piti ihan hakea rusinapaketti tähän viereen kirjoittamisen ajaksi. En ole nukkunut moneen yöhön kunnolla, en ole edes jaksanut enää laskea milloin viimeksi olen nukkunut katkottoman, kokonaisen yön. Joskus menneisyydessä. 

Osallistuin Facebookissa 30 päivän valokuvahaasteeseen. Jokaiselle päivälle on eri aihe. Toistaiseksi en ole jaksanut hirveästi panostaa. Pisin matka minkä olen kulkenut valokuvan ottaakseni on olohuoneesta parvekkeelle. Nyt on kuudes päivä menossa ja tympäisee koko haaste. Yritän silti osallistua. Tämän postauksen kuvitukset ovat haasteeseen otettuja kuvia. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun Helsingin Sanomissa oli juttu sekundaarisesta lapsettomuudesta. Tämä nyt on lapsettoman, mahon ämmän näkökulma, mutta jos ihmisellä on lapsi, hän ei ole lapseton. Myöskään ihminen joka on parisuhteessa mutta haluaisi toisen parisuhteen, ei ole sekundaarisesti sinkku. Eikä toista työpaikkaa toivova sekundaarisesti työtön. Älkää kysykö mikä olisi sitten oikeampi termi, mutta sana "lapseton" ei siihen sovi. Se on kylmä ja märkä rätti niiden kasvoille, jotka ovat lapsettomia. Siis silleen niinku ihan aikuisten oikeesti. Ilman sitä ensimmäistäkään lasta. Ja missä vaiheessa se lapsettomuus on vielä lapsettomuutta? Jos ei tule toivottua neljättä? Viidettä? Ihmiset, ei näin. Joko olette lapsettomia tai sitten ette ole. 

Piti tehdä pikavauhtia yksi asiakastyö. Sellainen joka tulee erikseen painettuna ja sitten kahteen lehteen. Hirveä vääntö taas ratakiskosta että sitä samaa tiedostoa ei voi lähettää semmoisenaan kolmeen paikkaan. Kysyin, että minkä kokoisen ilmoituksen ovat aikoneet lehtiin painattaa (kummassakin on eri palstakoot ja eri standardit ilmoituksille). Eivät tiedä, mutta kai se nyt käy jos vaan pienentää tai suurentaa? Juu ei. Tämä sama kädenvääntö tulee tämän saman asiakkaan kanssa joka ikinen kerta. Kun ei mene perille. Ärsytystäni ei helpota että samalta puulaakilta on tulossa kuulemma vielä pikaisempi homma lähiaikoina, mutta täysin mahdotonta valmistautua kun yksityiskohtia eivät tiedä vielä itsekään. Tässä on kohta valmis lataamoon. Vaihtoehtoisesti otetaan vastaan asiakkaita jotka uskovat kun sanotaan. Uskovat kerrasta. 

Huomenna pitäisi mennä paloittelemaan hirvenlihaa. Viime viikonloppuna miehen seura sai käytettyä kaikki luvat kerralla (aikamoinen ennätys), joten nyt on sitten hirveä paloittelu-, siivous-, pilkkomis-, jauhamis-, ja pussitusurakka. Vitutuskäyrään jo ennalta kohottavasti vaikuttaa se melko paikkansa pitävä ennuste, että luvassa on taas appivanhempien vittuilumaraton siitä mikä asumismuoto ja elämäntyyli on normaalia. 

Oispa jo joulu. 

Valopalloja ja liköörikonvehteja

Pallovalot. Valopallot. Facessa ja instassa jaoin laiskuuttani kuvan missä valot näyttävät keltaisemmilta kuin ne oikeasti ovat, tähän säädin värit kohdalleen. Näitä pallovaloja tuntuu olevan nyt vähän joka töllissä, enkä ihmettele. Kivat ovat, tunnelmalliset. 

Mies on vieläkin liekeissä siitä, että sai vakituisen työpaikan. Tänään toi ensimmäistä kertaa kotiin työnantajalta saamansa läppärin, jonka avulla voi välillä pitää etäpäiviä. Ihasteli sitä konkreettisena osoituksena vakituisesta työpaikasta (määräaikaisena ei saanut omaa läppäriä eikä saanut tehdä etätöitä). Tänään posti toi minullekin jotain. Mies hövelisti tilasi minulle viime viikonloppuna El Naturalistan saappaat, ja tänään pääsin sitten niitä sovittelemaan. Käyttöön saan ne vasta sitten kun saan ostettua farkut joiden lahkeet sopivat saappaanvarren sisälle, nuo suorat farkut jos survoo lahkeen sisään, niin lopputulos on jotakin pellepöksyjen ja natsien pussihousujen väliltä. Pitää sitä ennen ottaa kuva vaikka mekon kanssa tai jotakin. Ja laittaa sitten seuraavaan postaukseen. Jos muistan. 

Lidlissä oli tänään Italia-teema. Amaretti-keksejä hamstrasin neljä pakettia (niissä ei ole viljaa ja en jaksa alkaa vääntämään niitä nyt itse). Joulusuklaitakin oli tullut Litukkaan. Ostin jo joulua varten muutaman pussin sellaisia pieniä suklaatynnyreitä joiden sisällä on oikeaa munalikööriä. Löytyy myös sellaisia joissa on brandya, seuraavalla kerralla ostan heitäkin talteen. Kerrankin löytyi liköörikonvehteja joista pidän. Pieniä tummasta suklaasta tehtyjä tynnyreitä joiden sisällä on ehtaa tavaraa. Suosittelen hävyttömästi tässä muillekin. 

Työkkäristä soitettiin ja käskettiin johonkin kevytyrittäjyysinfoon. Nauroin kylmänkosteaa naurua. Menen tietysti, koska on pakko, mutta mitään kevytyrittäjää minusta ei tule. Ei näillä hermoilla eikä näin suppealla asiakaskunnalla. Muuten ehkä kokeilisin, mutta TE-toimistoista minulla on sellainen kokemus että siellä ei vasen käsi tiedä mitä oikea käsi tekee, ja kun yksi virkailija sanoo että voit käyttää laskutusosuuskuntaa menettämättä työttömyysturvaasi, toinen virkailija sanoo myöhemmin että et olisi saanut tehdä näin ja nyt perustat toiminimen ja rupeat pakolla yrittäjäksi ja kuolet sitten pois meitä häiritsemästä. Vaikka jonkin asian saisi sieltä paperilla, siihen ei valitettavasti voi luottaa. Aina on joku joka sanoo että tämä ei päde eikä sinulle olisi tällaista pitänyt kertoa, lätkäisempä sinulle tästä karenssia/pakkoyrittäjyyttä/paiseruton/Daavidin tähden hihaan. 

Onneksi se on vasta marraskuussa. Istun siellä puolitoista tuntia naama peruslukemilla ja sanon sitten kiitos hei. 

PS. Tämä oli näköjään postaus numero 200. Ihan näin hyödyttömänä infona vain.