Milloin saa valittaa?

Mielestäni sanonnalla "jos ei äänestä, ei saa myöskään valittaa" on jotenkin äärettömän ärsyttävä  ja nokkava kaiku. Sitten jos on äänestänyt ja valittaa, niin sanotaan (yleensä samojen ihmisten toimesta) että "mitäs äänestitte ne ihmiset sinne, ei saa valittaa, sitä saa mitä tilaa". Entäpä jos äänestää kaikissa vaaleissa, mutta se oma ehdokas ei koskaan mene läpi? Saako sitten valittaa? 

Yksikään äänestämäni ehdokas ei ole koskaan mennyt läpi. Näin kävi tälläkin kerralla. En oikein ole osannut sitä koskaan harmitella, koska ihan oikeasti en tiedä muuttuisiko yhtään mikään kuitenkaan. Vaikka se yksi ihminen pitäisikin vaalilupauksensa - mikä on jo sellainen ihme että sen jälkeen hänet tulisi museoida harvinaisuutena - ei hän välttämättä saisi mitään aikaan valtuustossa/eduskunnassa, koska puolueohjelmat, puoluekuri ja liittoumat. Niin moni joutuu pelkän puoluekurin takia äänestämään tärkeissä asioissa tietyllä tavalla vaikka itse olisi toista mieltä. Vaikka edustajan ajatukset kävisivät pääosin yksiin puolueen kanssa, eivät kaikki voi inhimillisesti mitenkään olla kaikesta täsmälleen samaa mieltä, eivät edes saman puolueen sisällä. 

Välillä tosiaan mietin, kannattaako äänestää. Jos joskus ei löydykään sopivaa ehdokasta, miksi pitäisi äänestää jotakuta joka ei omasta mielestä ole kelvollinen? Ymmärrän hyvin äänestämättä jättäneitä. Mitä järkeä äänestää huonompaa jos hyvää ei löydy? Näkyvä kannanotto sekin on, jos ei äänestä, matala äänestysprosentti on selvä merkki siitä ettei luottamusta nykymenolle löydy. Itse varmaankin kävisin jättämässä tyhjän lapun tai kirkkoveneen, sillä sekin on näkyvä kannanotto jos vaaleissa tulee valtavasti hylättyjä ääniä. Nytkin taisi tulla yli kymmenentuhatta hylättyä ääntä, ja äänestysprosentti oli neljänkymmenen hujakoilla. Aivan taatusti äänestysprosentti olisi valtavan paljon suurempi, jos ihmiset uskoisivat voivansa vaikuttaa asioihin äänestämällä. Jos lupauksista huolimatta kaikki muuttuu vain kurjemmaksi, onko se ihme jos ketään ei kiinnosta? 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun yksi suosikkiblogini, Viljavapaa keittiö, on muuttanut statuksensa yksityiseksi blogiksi jota pääsee lukemaan vain kutsuttuna. Siellä oli mainioita reseptejä, ja olin laittanut kirjanmerkkeihin talteen yksittäisiä postauksia joissa oli reseptejä joita olen käyttänyt. Nyt ne ovat sitten mennyttä, edes Googlen välimuistista hakemalla en niitä enää takaisin saa. Pitäisi näköjään aina kirjoittaa paperille jos löytyy joku hyvä resepti. Blogger herjaa että "jos haluat lukea blogia, pyydä kutsu kirjoittajalta". Missään ei kuitenkaan näy mitään yhteystietoja, joten milläs pyydät. Kyllä ottaa kupoliin, sinne meni parhaimpia leivontareseptejä mitä olen löytänyt. Tämä on aika long shot, mutta jos joku lukijoistani kuuluu kutsuttuihin lukijoihin, voisiko joko pyytää blogistilta että minäkin pääsisin sitä lukemaan tai vaihtoehtoisesti jakaa ainakin mantelisten laskiaispullien reseptin. 

Kiitos nam. 

Ruokaa ajatuksille

Ihanan leppoisia kesäpäiviä. Miehellekin tuli mukavasti pitkä viikonloppu kun työpaikalla oli perjantaiaamuna muuntajapalo joka katkaisi sähköt koko puljusta heti aamukahdeksalta. Heti maanantaina kylmenee reilusti alle kymmeneen asteeseen, joten ollaan kovasti yritetty käyttää hyödyksi tämä lämmin aika: jääkahvia parvekkeella, ulkoilua, auringossa ötväilyä. Olen alkanut ruskettua, mikä on pieni ihme, sillä normaalisti kesäni alkaa kivuliaalla palamisella. 

Tämä HS:n juttu lämmitti sydäntä. Moni kommentoija on takertunut tuohon miljonääri-sanaan ja siihen että mitä järkeä säästää jos ei käytä rahaa koskaan mihinkään, vaikka haastateltava kehottaa nimenomaan sijoittamaan kokemuksiin eikä tavaraan, eikä vain huvikseen keräämään lisää rahaa tilin täytteeksi. Ajatusmalli on sellainen mitä itsekin vaalin: turhan tavaran haaliminen ei tuo onnea (ainoastaan hetkellisen endorfiinipiikin), muistot taas jäävät pitkäksi aikaa elämään ja ajan kanssa ne saavat aivan erityisen kultareunuksen. Aina uutta ostaessaan kannattaa kysyä itseltään että tarvitsenko tätä todella? 

Jos suinkin kykenee, kannattaa laittaa joka kuukausi jotakin sijoitusrahastoon. Vaikka edes se kymppi, jos ei muuta löydy. Kunhan pysyy kaukana pankkien ja vakuutusyhtiöiden rahastoista joissa on sikamaisen korkeat hoitokustannukset ja käyttää sen sijaan yksityistä sijoituspalveluyhtiötä ja laittaa rahansa matalan kustannusten indeksirahastoon. Vuosituotto on historiallisesti katsottuna roimasti parempi (5-10 % rahastosta ja vaihteluista riippuen) kuin pankkitilillä makuuttaessa, varsinkin kun nykyisin pankkitileillä on käytännössä nollakorot ja inflaatio petraa kuin sika juoksuaan. Tätä tapaa olemme itse suosineet pitkän aikavälin säästämiseen. Köyhäkin voi siis säästää ja sijoittaa, ellei ole ihan täysin puilla paljailla. Kelakaan ei kitise jos sijoituksia on alle kymppitonnin, kunhan heille toimittaa salkkuraportin. Onpahan jostain mistä nyhjäistä jos jotakin odottamatonta sattuu. Raha ei tuo onnea, mutta pieni pesämuna tuo vakautta ja turvallisuutta. Ja jos työttömyys joskus pitkittyy, niin vähän helpotustakin. 

Kummasta höpöttelisit puolisosi ja ystäviesi vanhana mieluummin: ihanista yhteisistä hetkistä ja hauskoista seikkailuista vai siitä, mitä tavaroita minäkin vuonna ostitte? Katuisitko kuolinvuoteellasi sitä, ettet koskaan ostanut sitä 42-tuumaista televisiota vai sitä ettet koskaan käynyt Pariisissa silloin kun sinulla olisi ollut mahdollisuus? 

Rehuhattu

Uusi astianpesukone tuli tänään. Nyt vasta googlailin kyseisen laitteen käyttäjäkokemuksia ja totesin että ollaan jännän äärellä. Itse en ollut ennen kauppaan menoa kuullutkaan kyseisestä merkistä (Gram), mutta sain tänään selville että aikaisemmin se on ollut kestävä ja laadukas tanskalainen merkki kunnes se 2000-luvun alkupuolella myytiin Puolaan, minkä jälkeen laatu on lasketellut iloista alamäkeä. Kaikesta päätellen toimivuus ja kesto on aika yksilökohtaista, joten toivotaan että meidän kappaleemme olisi sieltä parhaimmasta päästä. Tuollahan tuo ensimmäinen koneellinen pyörii. Saa nähdä. 

Tänään ilmestyi viimeinen kuvitustyöni minkä tein työharjoittelussa ollessani. Koska se ilmestyi myös lehden nettiversiossa, laitan linkin tähän (kuvan saa avattua uuteen ikkunaan isommaksi sieltä). Olisivat saaneet tuonne nettilehteen vähän rajata kuvaa, koska se on kuitenkin lehteen tehty siten että artikkelin teksti on kuvan vaaleanruskean taustan päällä ja kiertää kuva-aihetta. Nyt tuo kuva kelluu vähän yksinäisenä vaaleanruskeassa meressä ja näyttää melko orvolta ilman ympäröivää tekstimassaa, joka oli kuitenkin osa sivun elementtiä. Kuvituksen työnimenä oli "rehuhattu". Ainoa kuvitus, minkä kerkesin tehdä alusta loppuun asti käsin, toki tietokoneella lisäsin värillisen taustan, vinjetoinnit jne. Kuva on kuitenkin piirretty ohutkärkisillä tusseilla ja sitten skannattu, eikä vektorina tai Photoshopissa piirtämällä kuten muut tekemäni kuvitukset. 

Mies on ollut nyt kaksi päivää töissä. Onneksi minulla on riittänyt tekemistä, mutta vähän kauhulla mietin tulevia päiviä jolloin tekemistä ei löydykään. Kun sataa ja on sotkuista eikä jaksa ryhtyä mihinkään eikä mikään huvita. Kun kaikki maistuu eiliseltä perunavelliltä ja tulevat päivätkin näyttävät houkuttelevilta kuin roskiksesta valunut rusehtava velli johon ei haluaisi koskea rätilläkään. Ja niitä päiviä tulee taatusti. Yritän epätoivoisesti keksiä asioita, joita voisi sellaisina päivinä tehdä. Jos johonkin laittaisi listan jonka voisi kaivaa tarvittaessa esiin. Jaksaisiko sellaisena päivänä ruveta noudattamaan jotain typerää listaa? 

Kun nyt saisin edes alulle ne jutut mitä olen kesälle suunnitellut (piirtämisen, verkkolehden, maalaamisen), niin olisi hyvä. Olen 31 vuoden aikana todennut moneen kertaan että aloittaminen on ylivoimaisesti se kaikkein vaikein osa.

Arki jota en kaivannut

Kävimme eilen katsomassa miehen veljen uutta vauvaa. Tiesin kyllä että pahan mielenhän siltä reissulta saisi mukaansa, mutta kohteliasta se on käydä tervehtimässä. Kovalla työllä ja vaivalla etsin Krakovasta vauvalelua joka olisi perheen äidin tyylinen (koska se on Tärkeä Asia heille) ja riittävän hyvää merkkiä. Kyllähän se sitten vähän nyppii kun mennään tervehdyskäynnille ja viedään lahja ja sitten meille ei puhuta kymmentä sanaa enempää koko aikana. Olimme se välttämätön paha, ne oudot Väärin Elävät tyypit, jotka tulivat kylään ja joita on pakko sietää. 

Koska olo oli niin valtavan tervetullut, pakenimme siitä piakkoin naapuriin eli anoppilaan. Siellä saimme taas noottia siitä miten asumme luonnottomasti kerrostalossa. Anopilla on se käsitys että täällä kuuluu kaikki vähäisimmätkin äänet joka seinän läpi eikä voi rauhassa edes pieraista. Vuokralla asuminen ja vielä kerrostalossa kaupungissa on hänelle kaikkein surkuteltavin asiaintila mihin ihminen voi joutua. Miehen veljen vanhin muksu oli seuranamme anoppilassa koko iltapäivän ja samoja, vanhemmilta ja isovanhemmilta opittuja kaikuja kuului hänenkin puheistaan (mikä on sääli, sillä aikaisemmin hän on osoittanut lupaavaa itsenäistä ajattelua). Lomammekin oli väärä, koska emme olleet rantalomalla all inclusive -helvetissä. 

Kunpa mies löytäisi töitä jostain riittävän kaukaa, että pääsisimme muuttamaan pois. Olen lopen kyllästynyt siihen että me olemme miehen suvulle niitä ikäviä tyyppejä jotka jätetään aina kaiken ulkopuolelle ja joita katsotaan nenää pitkin vain siksi koska emme ole omakotitalossa asuva lapsiperhe jolla on standardinmukaiset kiinnostuksenkohteet, Oikeiden Ihmisten ammatit ja määrätynlaiset tavarat. Minä en ole koskaan esittänyt heille kritiikkiä heidän valinnoistaan, minun puolestani jokainen voi elää niin kuin itse haluaa. Sitä en kuitenkaan enää jaksaisi että meille alleviivataan jatkuvasti valintojemme vääryyttä ja sitä miten meidän pitäisi olla kuten Kaikki Muut (eli siis kuten he). Jos asuisimme kauempana, ei tarvitsisi sosialisoida väkipakolla. Välillä anopin kanssa menee ihan kivastikin, mutta kyllä tämä sama vitutuksen aihe kuitenkin ponnahtaa aina jossain välissä käsiin. 

En vaan jaksaisi toistuvasti mennä dissattavaksi ja kuuntelemaan miten epäonnistuneita ja vääränlaisia me olemme. Vituttaa. 

PS. Astianpesukone meni rikki. Käymme tänään katsomassa Expertiltä uutta, lasku lähetetään sovitusti vuokranantajalle. Asuntoon on vain joskus tehty keittiöremontti "tein itse ja säästin" -metodilla, joten astianpesukoneen kolonen kapenee ylöspäin pikkuisen hieman liikaa, enkä tiedä mahtuuko standardileveä kone tuohon rakoseen ainakaan yläosastaan. Edellinen kone on nykystandardeja senttiä kapeampi malli vuodelta Neuvostoliitto. 

Koti makea koti

Matkalta on nyt kotiuduttu. Erinomaisestihan se meni. Ainoastaan yksi kehnohko ravintolakokemus ja yhtenä päivänä satoi noin puoli päivää, mutta ei se tahtia haitannut. Ennen matkaa ehdin tilata sen salamavalon ja diffuusiokupin, ja nyt olen ne noutanut, testannut ja hyväksi havainnut. Tänään olen pakannut nukkekodin ja huomisaamuna vien sen postiin. Taas pieni välivoitto turhan roinan vähentämiseen. 

Kuvia seuraa myöhemmin, en ole vielä tyhjentänyt muistikortteja. Uusia, ihania ruokatuttavuuksia tuli matkalla taas vastaan, ja tänään kokeilinkin onnistuneesti yhtä reseptiä (tattariryyni-metsäsienitäytteiset kaalikääryleet). Uusia asioita on opittu, kauniita asioita nähty, ihania makuja maistettu ja suuria persooniakin tavattu. Satuimme sopivasti myös Jagellonian-yliopiston 650-vuotisjuhlallisuuksien aikaan, oli tarjolla avointa oopperaesitystä ja muuta hauskaa ohjelmaa. 

Matkalaukkuni meni lopultakin rikki. Parikymmentä lentoa se kestikin - ihmeen pitkään kun ottaa huomioon miten kovakouraisesti jotkut lastaajat matkalaukkuja kohtelevat. Laukusta eivät pettäneetkään vetoketjut kuten olin uumoillut vaan se oli saanut kovan iskun alakulmaan, koska sivuseinämä oli lähtenyt irtoamaan. Onneksi tämä tapahtui vasta paluumatkalla, huomasin vasta vanhempieni luona että laukun sivusaumassa on kämmenen mentävä aukko. Onneksi mitään ei ollut mennyt rikki. 

On meillä nyt ainakin suolaa. Menimme yhtenä aamuna paikallisbussilla Wieliczkaan, tutustuimme kylään ja ostimme suolakaivoksen kaupasta kolme kiloa suolaa. Eipähän tarvitse ihan heti lähteä uudestaan hakemaan. Kaivoskierroksella emme käyneet enää toista kertaa, viime reissullahan tuo tuli nähtyä, mutta kylä oli vierailun arvoinen upeine kirkkoineen ja sievine historiallisine aukioineen ja puistoineen. Kävimme paikallisella ruokatorilla ostelemassa evästä, ja kesän ensimmäiset mansikatkin söimme. En vain arvannut, että mansikkamummon ilmoittama hinta (8 zlotya) ei ollutkaan litrahinta vaan kilohinta. Näytin sormella (koska mummo ei osannut englantia enkä minä puolaa) että yksi, ja hämmästys oli suuri kun sainkin kahdeksalla zlotylla järkyttävän säkillisen mansikoita. Totesimme että mansikoilla oli siellä sama kohtalo kuin muuallakin Keski- ja Etelä-Euroopassa: ovat isoja ja kauniita, mutta maultaan laimeita ja jopa vetisiä. Pohjoisen pitkät päivät antavat marjoihin huomattavasti enemmän makua. No, syötiin silti. 

Ensi viikolla alkaa helle, juuri kun miehellä alkavat työt. Minä voin jatkaa paheksuttua työttömän elämääni parvekkeella istuskellen ja jääkahvia siemaillen.  

Oi laukkaa ratsu Reima

Pakkaamiset on nyt pääosin hoidettu. Nyt pitää enää katsoa kaikki tavarat läpi muutamaan kertaan etteivät ne ole maagisesti laukusta kadonneet edellisen katsomiskerran jälkeen, syödä viimeiset pilaantuvat pois jääkaapista, käyttää astianpesukone päällä ja sitten lähteä. Ensin pariksi päiväksi minun vanhempieni luokse, minne kissat jäävät perinteisesti mummolahoitoon matkan ajaksi. Tiistaina sitten Krakovaan. 

Toistaiseksi sinne on luvattu hyviä säitä, auringonpaistetta ja parikymmentä astetta lämmintä. Vielä eilen uhkailtiin yhdellä sadepäivällä mutta se on poistunut. 

Osoituksena siitä että ihminen on harvinaisen ristiriitainen olio, aina näin ennen matkaa tulee hetkellisesti se "onko ihan pakko lähteä kun on niin mukavaa olla kotona" -fiilis. Jonkin aikaa sitä miettii että mitähän minä oikein ajattelin kun tällaisen tempauksen tein. Silti joka kerta kun lähdetään aamuhämärissä ajamaan kohti Helsinkiä ja lentokenttää, tunnelma on katossa. Ja meno sen kuin paranee kun ollaan perillä. Mutta nyt on sellainen olo että aargh, haluan olla kotona! En tiedä johtuuko se pakkaamisesta vai viikon mittaisesta suunnitelmataloudesta jonka seurauksena syödään kaikki irtonainen ruoka pois kuljeksimasta, vaikka väkisin. 

Rupesin hyvin omaperäisesti (not) vappupäivänä kuvaamaan kesä 2014-videota, joka koostuu arkisista parin sekunnin pätkistä joita kuvataan joka päivä yksi. Kunnianhimoinen suunnitelmani on kuvata joka päivä parin sekunnin video joko elo- tai syyskuun loppuun asti. Saa nähdä, tuleeko hommasta valmista, kun otetaan huomioon normaalisti ylläpitämäni motivoituneisuuden ja pitkäjänteisyyden taso. Aion silti yrittää. Toivotaan ettei homma typisty "toukokuun kaksi ensimmäistä viikkoa 2014" -videoon. 

Jep jep. Hyvää matkaa meille! 

Where's my money?

Toinen asiakas on maksanut laskunsa. Toinen (suurempi) ei. Asiaa selvitellään parhaillaan, mutta taustalla vaikuttaisi olevan hallinnon sisäiset ristiriidat. Osa ei tykkää paketin värimaailmasta, mutta se ei ole mikään syy jättää laskua maksamatta (varsinkin kun olen sanonut että värejä voidaan muuttaa ilman eri maksua). Kuitenkaan suunnitteluvaiheessa kitisijöitä ei ole kuulemma kiinnostanut ottaa lainkaan kantaa. Halutaan vain kitistä jälkikäteen ja korostaa omaa asemaa hierarkiassa sabotoimalla työn tilanneen projektinjohtajan hommia. 

Minä olen kiistassa ulkopuolinen, eikä minua kiinnosta jonkun puljun sisäiset sarvien kalistelut. Olen tehnyt täsmälleen sen mitä on tilattu, muokannut jälkeä saamieni ohjeiden mukaan, toimittanut valmiin, hyväksytyn tuotteen. Haluan vain saatana rahani. Työtulot olen budjetoinut suoraan laitehankintoihin, ja minun oli määrä ostaa tuiki tarpeellinen salamavalo tämän keikan tuloilla. Onneksi äiti on luvannut lainata rahaa salamavaloon jos laskun maksu viivästyy vielä entisestään, muuten joutuisin perumaan tiedossa olevat keikat (ne ovat sellaisia että ilman salamavaloa turha kuvitellakaan ottavansa yhtä ainutta kuvaa). 

Maanantaina on pakko laittaa salamavalo tilaukseen, koska tiistaina lähdemme sinne Krakovaan (sieltä palattua olisi jo turhan myöhäistä). Tähän kohtaan joku lukija voisi viisastella että olisi kannattanut ostaa se salamavalo eikä matkaa. Kuitenkin, sillä rahalla minkä minä olen matkaan sijoittanut, ei osteta edes puolikasta salamavaloa, ja loppu on miehen pussista plus yhteisistä matkarahoista (joihin kummallakin on oikeus), enkä todellakaan oleta että mies maksaisi minun työvälineitäni oman rentoutumisensa kustannuksella. En myöskään osannut odottaa että luotettavaksi tiedetty pulju jättää laskunsa maksamatta, varsinkaan noin typerästä syystä. Heillä on nyt perjantai ja maanantai aikaa. 

Vituttaako? Kyllä.