Olen nyt saavuttanut sen pisteen, missä kaikki on oikeastaan ihan sama. En surkuttele, en ahdistu, en pahemmin edes vittuunnu - kaikki on melko lailla yhdentekevää. Odottelen vain sitä Prahan matkaa. Sen jälkeen ei ole mitään. Eikä se oikeastaan edes haittaa. Välillä katselen itseäni ja elämääni ikään kuin sivusta ihmetellen samalla sitä, miten rauhallisesti annan laivani lipua kohti paksua hernerokkasumua. Olen yrittänyt soutaa ja kääntää purjeita, mutta kurssi on ollut vakaa. Katsotaan nyt sitten mitä siellä sumussa on.
Kun menen mille tahansa keskustelufoorumille ja vilkaisen keskusteluja missä jutellaan työttömyydestä, halveksunnan ja vihan määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Kuulemma Suomessa on töitä kaikille jotka vain viitsivät mennä töihin, ja työttömien pitäisi myydä likimain kaikki omaisuutensa ennen kuin saavat valittaa rahan puutetta. Puhelinta ja tietokonettakaan ei saisi omistaa. En tiedä mitä kouluissa nykyisin opetetaan, mutta käytetystä halpiskoneesta saatava 50 euroa ei kovin kauan sitä työtöntä lämmitä eikä hänen ongelmiaan ratkaise, minkä jälkeen laskutkin on maksettava pankin maksuautomaatilla korkeampaan hintaan, työhakemuksia on mahdoton kirjoittaa ja työpaikkojen etsimisestäkin tulee työläämpää kun pitää jonottaa kirjaston ainoalle julkiselle koneelle joka päivä useampaan kertaan katsoakseen onko uusia työpaikkoja ja onko sähköpostiin tullut haastattelukutsuja. Niin kauan kun on yksikin esine jonka voi myydä, vaikka sitten eurolla, ei saisi valittaa. On vain laiska ja tekosyihin tukeutuva, jos niin ei tee.
Kun niin suuri (ellei suurin) osa ihmisistä on valtavan sydämettömiä, kapeakatseisia, suorastaan tyhmiä ja kaiken päälle vielä pohjattoman ilkeitä, vedän mieluummin luukut kiinni sellaiselta maailmalta. Aivan hemmetin sama. Minun osaltani peli on jo menetetty, koska CV:ssä on suuri aukko ja elämässään kompastunut ja sairastunut ei yleisen mielipiteen mukaan pysty enää koskaan yhtään mihinkään koska ei ole käyttänyt jokaista hetkeään tahkotakseen rahaa jollekin toiselle.
Kammottavimpia tapauksia ovat ne, jotka joka käänteessä korostavat olevansa "yhteiskunnan nettomaksajia". Omasta mielestään he voivat vaatia, valittaa ja tuomita koska käyvät töissä ja "elättävät luusereita verorahoillaan", kun jokainen kynnelle kykenevä voi halutessaan vain "mennä töihin". Elämän ikäviä tosiasioita ei edes kannata yrittää selittää tällaisille ihmisille, koska kaikki vasta-argumentit ovat heidän mielestään tekosyitä.
Me ollaan hävitty tää peli. Voihan sitä vaihtopenkiltäkin seurata, vaikka sitten loppuun asti. Meitä vaihtopenkkiläisiä tarvitaan ainakin siihen että toiset voivat tuntea ylemmyyttä ja paremmuutta ja kiitellä onneaan että "ainakaan minulla ei mene noin paskasti".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti