Vanha viinakon laki

Huomenna Naamakirjassa on tempaus (nimeltään Vanha viinakon laki), jolla osoitetaan mieltä älytöntä alkoholilakia vastaan. Tarkoitus on laittaa päivän ajaksi profiilikuvaksi oman suosikkialkoholijuoman kuva. Eipä mikään mielenosoitus ole tässä maassa ennenkään mitään auttanut, mutta sainpahan hyvän tekosyyn ottaa valokuvia. Otin telineestä iäkkäimmän viinipullon mikä minulta löytyi (2005 vuosikerran Toscar Monastrell Crianza) ja tein sille arvoisensa kuvausympäristön. 40-luvun koululaiskarttapallo ja vanhat kirjat tekevät viinille ihan kivasti oikeutta. Vai mitä itse tykkäätte?

Tulin ostaneeksi myös joulukalenterin (kuva alla), kun lopulta löytyi sellainen mistä pidän. Tänään saapuivat myös huuto.netistä huutamani kynttilänjalat (niistäkin kuva alla) jotka olivat kyllä justiin sellaiset kuin pitikin, mutta joiden sisukset oli jostain mystisestä syystä täytetty jonkinlaisella kovettuvalla askartelumassalla. Varmaan siksi, että olisivat vakaampia, mutta tuntui kyllä vähän oudolta. Myyjäkään ei ollut asiasta ilmoituksesta maininnut. Eipä tuo sinänsä haittaa kun päälle päin ei näy ja sellainen mureneva massa on helppo kropsutella pois ja loppu liottaa irti pintaa vahingoittamatta. Ihan noin krumeluurattuja en ollut suunnitellut ostavani, mutta kun näin nuo niin heti iski hermoon. Sopivat senkin päälle ja joulukattaukseen täydellisesti. Noita en myy pois ikinä, nyt kun lopultakin löysin kivan näköiset matalammat kynttilänjalat. Enää ei tarvitse katsella joulupöydässä kynttilänliekkejä niska ylöspäin kekassa.

Joo, noihin kuviin en jaksanut erityisesti panostaa. Mies on ensimmäistä viikkoa töissä. Vähän hassulta on tuntunut olla taas yksin kotosalla. Sitä on jo niin tottunut että mies on töissä kesät ja talvet saadaan värjötellä kaksistaan, mutta nyt tätä onkin luvassa vuoden verran. Kyllä siihen sopeutuu, ja tätähän sitä oltiin toivottukin, että edes toisella olisi töitä. Jospa minä nyt malttaisin kehittää itseäni piirtämisen ja maalaamisen saralla, kun parvekkeellekaan ei voi unohtua tuntikausiksi lukemaan niin kuin kesällä. 

Maha ollut peevelin kipeä. Tänään en voinut tehdä oikeastaan mitään kun sattui niin seevetisti. Hirveä nesteturvotus, ilmaturvotus ja vihlominen. Ja tuntuu siltä ihan kuin olisin kipeäksikin tulossa. 

Joskus käy myös hyvin

Mies sai sen vuoden määräaikaisuuden ja aloittaa maanantaina. En ole oikein sisäistänyt asiaa vielä, en varsinkaan sitä osaa että meille voi joskus käydä tällainen mäihä. Ikuisena lyhimmän tikun vetäjänä en ole tottunut moiseen. Ärsyttää omat aivot, nyt kun tapahtui jotakin hyvää niin sitä alkaa pelätä että sen vastapainoksi on tapahduttava varmasti jotain pahaa. Vaikka eihän moisessa ajatuksessa ole järjen hiventä. No, taloudellinen tilanteemme helpottuu huomattavasti seuraavan vuoden ajaksi. 

Tajusin vasta tänään miten älyttömän väsynyt olen. Mies on hirvimetsällä ja minä istun kotona isolla ahterillani syömässä gluteenittomia vammaispipareita ja masentelen keskenäni. Työt jumittavat, takki on tyhjä. Varsinkin se nettisivun teko on vuoren kokoinen mörkö, kohta on varmaan pakko sanoa että sori mutta en pysty tähän. Meidän piti mennä torstaina elokuviin mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Tämä myöhäinen syksy on aina paskinta aikaa. On kylmää, märkää ja pimeää. Valoa tuonut lumikin on sulamassa pois, ensi viikolla on taas märkää ja sateista. 

Omia vanhempiakin kohtaan alkaa kohta ymmärrys loppua. Isälläni vapisevat kädet niin holtittomasti ettei syöminen ja juominen tahdo onnistua, mutta lääkäriin ei voi mennä. Vapinan takia hän on melkoinen hasardi myös auton ratissa. Kesällä täytettyään 70 hän sai pitää ajokorttinsa (itse olisin jopa voinut lyödä vetoa siitä että kortti lähtee) ja vapinaan jotain lääkettä joka silminnähden oireita helpottikin, mutta joko lääkkeet eivät enää tehoa tai sitten hän ei halua käydä uusimassa reseptiä jostain mystisestä syystä. Ja se vapina on pahempaa kuin koskaan. Äiti ei tietenkään pakota isää lääkäriin, kunhan hyssyttelee asiaa. Viinan juomista ei kuitenkaan voi vähentää, koska eihän sillä yli 20 vuotta kestäneellä jokapäiväisellä pämppäämisellä tietenkään ole vaikutusta yhtään mihinkään. Jos alkoholin liikakäytön ottaa varovaisestikin puheeksi, tuloksena on sellaiset uhmakilarit ettei mitään järkeä. 

Jatkan läskilauantaitani ja otan lisää pipareita.

Tankkiässä

Eilisen ja toissapäivän olin kokemuskouluttajakoulutuksessa (ärsyttävän pitkä sana, joten taidan jatkossa käyttää sanaa koko-koulutus). Hyvä ja antoisa koulutus, ei siinä mitään, mutta en tiedä onko minusta moiseen. Useimmilla oli joku selkeä trauma tai vamma josta kertoja itse pystyi osoittamaan että tästä kaikki alkoi, mutta minun sairaushistoriani on sellainen sillisalaatti että on vaikea sanoa mikä johtuu mistäkin eikä oikein voi sanoa milloin, mistä ja miksi kaikki on edes alkanut. Luennon kirjoittamisessa on nyt sitten kauhea savotta. Onneksi on yli kuukausi aikaa. 

Nyt ollaan jännän äärellä. Huomenna mies saa tietää saako hän kesätyöpaikkaansa vuoden määräaikaisuuden vai ei. Huomenna siskoni tulee myös muutaman päivän vierailulle. Tarkoitus on käydä Kuopiossa (emmekä vain suinkaan eksy Ikeaan, emmehän), tehdä joululeivonnaisista testierät ja pitää sen kunniaksi myös pikkujoulut, leppoistella ja rattoistella ja käydä uudessa erinomaisessa pizzeriassa (Roihu), johon olen kovasti ihastunut ja sinne jo monta kertaa rahani kantanut ja menestyksekkäästi usuttanut toisiakin niin tekemään. 

Kun kaikki muut hommat elämässä ovat tällä hetkellä hirveän vaivalloista vääntöä ja vatulointia, niin voin ainakin henkseleitä paukutellen kertoa olevani hyvä World of Tanksin pelaaja. Pidin pitkään taukoa, mutta nyt olen aloittanut uudelleen ja parantanut parin kolmen viikon aikana tulosta jopa kymmeniä prosentteja, ja mitaleiden lisäksi olen viimeisen viikon aikana saanut pari Tankkiässä-tunnustusta telatykeille, joita tykkään pelata eniten. Yhdessä pelissä jopa vastapuolen pelaajat tulivat kehumaan että uskomaton suoritus. Meinasivat henkiset henkselit napsahtaa poikki kun tuli niin hyvä fiilis. Että jos minä jossakin olen hyvä, niin pelaamisessa. Säälittävää varmaan monista, mutta jostakin se ilo ja onnistumisen kokemukset on revittävä. 

Huomisaamuna pitäisi tulla lunta. Toivottavasti tulisi ja jäisikin. En halua toista mustaa joulua peräkkäin. 

Mutta vuodet on lyhyet

Ostin matkaa varten pienen, postikortin kokoisen matkajoulukalenterin, kohdetta silmällä pitäen Myyrä-aiheisen. Tänään tomerruin myös askartelemaan paskartelemaan joulutervehdyksiä tämän vuoden joulukorttien ohelle. Niiden joulukorttien, joiden muotoa en ole edes vielä päättänyt. 

Meillä on miehen kanssa nyt aika tarkalleen viisi yhteistä vuotta takana. Niistä reilut kolme ja puoli olemme olleet naimisissa. Yhtään liioittelematta ja kaunistelematta voin sanoa, että nämä vuodet ovat olleet elämäni parasta aikaa. Mies on sellainen joka saa minut uskomaan, että jokaiselle on olemassa vain se yksi ja ainoa. Ainakin minulle on olemassa vain yksi ja ainoa, ja se on tuo mies. Ja minä ihan oikeasti yritän olla kuulostamatta imelältä. Se vain on niin. Vaikka muuten elämä on ollut aikamoista sontaa, miehen kanssa kaikki palaset ovat loksahdelleet paikalleen sujuvasti. 

Aloimme seurustella lokakuussa 2009, mies muutti luokseni saman vuoden joulukuussa ja menimme kihloihin vain kolmen kuukauden seurustelun jälkeen, tammikuussa 2010. Se tuntui meistä täysin luonnolliselta siirrolta, koska silloin tuntui siltä kuin olisimme olleet yhdessä jo vuosia. Ihan kuin toisen olisi tuntenut aina. Kumpikin meistä oli seurustellut aikaisemmin, eikä kenenkään toisen kanssa ollut tuntunut murto-osaksikaan samalta. Jälkeen päin olen kuullut että kihlautumistamme pidettiin monin paikoin aika hätäisenä ja harkitsemattomana, mutta meistä tuntui oikealta. Tiesimme, että se on nyt tässä ja se on sitä itseään. Tasan 13 kuukautta kihlautumisesta menimme naimisiin. Olemme edelleen se ällöttävä pari joka kulkee kaupungilla käsi kädessä ja taputtelee toisiaan sinne tänne. 

Tässä pari päivää sitten mies liikuttui kuunnellessaan Pavarotin suurella tunteella laulamaa Carusoa. Tulin taas tuumineeksi, että en minä toista edes puoliksi noin hienoa tyyppiä löytäisi mistään. Eikä se ole vain siitä kiinni mitä toinen tekee tai on tekemättä. Kukaan muu ei ymmärrä minua, outoja ajatuksiani ja pieniä (isoja) kummallisuuksiani yhtä hyvin kuin mies, minkä lisäksi hän myös arvostaa minua ja niitä omituisimpiakin asioita ja aivoituksia joita onnistun tavan takaa suoltamaan. Sama toimii tietysti myös toisin päin. Hän on hienoin tuntemistani miehistä. Kukaan tunne minua yhtä hyvin kuin hän, eikä kukaan tunne häntä yhtä hyvin kuin minä. 

Tuntuu mahdottomalta kuvailla sanoilla sitä kaikkea, mitä todelliseen rakkauteen kuuluu. Sen vain tietää ja tuntee. Ensimmäiset viisi vuotta on nyt takana. Oli tulevia vuosia jäljellä kuinka vähän tai paljon tahansa, toivon että saamme lähteä täältä kutakuinkin yhtä aikaa. Tuo mies on minun aarteeni, minun sydämeni, ja elämä ilman häntä olisi minulle sama kuin jos aurinko sammuisi ja tulisi ikuinen yö. 

On tämä saatana työmaa

Alan jo pikkuhiljaa fiilistellä joulua. Ikean joulukoristetarjonta ei tänä vuonna oikein sytytä, ja olkipukitkin olivat poistuneet valikoimasta. Onneksi ehdin ostaa mokomat viime vuonna. Joulukortteja jo mielessäni kovasti suunnittelen, mutta en ole vieläkään osannut päättää askartelisinko ne itse vai tekisinkö Illustratorilla ja painattaisin. Joudun tällä hetkellä muutenkin laulattamaan Illustratoria päivät pitkät, niin jotenkin tekee mieli tänäkin vuonna askarrella, ihan vain jo rentoutuksenkin takia. Toisaalta taas olisi kiva tehdä tänä vuonna jotain erilaista. 

Olen vähän lirissä noiden työjuttujen kanssa, kun ei oikein ota suunnittelu onnistuakseen. Ylihuomenna on väliaikapalaveri, jossa katsotaan mitä sitä ollaan saatu aikaan. Grano väittää että heidän InDesign -painoprofiilinsa kävisi Illustratoriinkin, mutta en parhaalla taidollanikaan onnistu löytämään keinoa miten sen sinne syöttäisin. Voin toki kierrättää kaiken materiaalin InDesignin kautta, mutta tuntuu vähän pöhköltä sekin. Ystävämme Googlekaan ei osaa auttaa, joten alan epäillä että luulivat minun tarkoittaneen jotain muuta. 

Tulee välillä sellainen fiilis, että on tämä saatana työmaa. Puutteellisella koulutuksella yritetään tehdä itsenäisesti jotakin hommaa ja kiristellään hampaita. Jos olisi palkkatyöläisenä, voisi sentään kysyä joltakin kollegalta neuvoa. Kunhan tämä sorvaus on ohi niin en tiedä otanko enää vastaavia hommia vastaan. 

Parempia aikoja odotellessa

Joo, en ole taaskaan kirjoittanut, tiedän. Olen ollut staattisessa tilassa enkä ole tehnyt oikeastaan mitään järkevää. Poikkesin vanhempieni luona auttamassa uuden tietokoneen ostamisessa ja asentamisessa, siinäpä ne tärkeimmät. 

Taloudellisella rintamalla on yllättävää toivoa: mies on saamassa vuoden määräaikaisen sopimuksen siihen paikkaan jossa hän on ollut viime kesän ja herra ties kuinka monta kesää ennen sitä. Vuoden jälkeen, jos tarvetta on ja pääkonttorista heltiää rekrytointilupa, voi saada vakinaisen paikan. Mutta siitä ei vielä uskalla haaveilla, yt-neuvotteluja ja toimipisteiden lakkauttamisia on tuossakin puulaakissa solkenaan. Vuoden määräaikainenkin sopimus on jo kuin lottovoitto, varsinkin kun mies ei ole kenenkään perhetuttu tai sukulaispoika. 

Minun taas pitäisi tehdä nettisivut ja lisää markkinointimateriaalia samalle puljulle jolle jo aikaisemmin tein esitteitä ja käyntikortteja. Hiukan hirvittää, meille kun ei koulussa sitten koskaan opetettukaan sitä nettisivujen tekoa vaikka olisi pitänyt. Katselin ilmaisia, avoimen lähdekoodin ohjelmia ja kaiken räknäilyn jälkeen päädyin siihen että yritän ottaa KompoZer-nimisen ohjelman haltuun ja saada ne juuttaan sivut aikaiseksi sillä. 

Pääsin sinne kokemuskouluttajakoulutukseen, mutta nyt sitten tuntuu ettei huvittaisikaan mennä. Menen silti, kun kerran olen hakenut ja päässyt. Kaksi viikonloppua ja muutama itsenäinen tehtävä, ei pitäisi olla paha rasti. Voi se olla että siihen löytyy vielä intoakin, mene ja tiedä. Juuri nyt vaan ei ole. 

Päätin lopettaa hoitokontaktin mt-toimistoon. Ei siitä ole ollut enää mitään apua, kaikkien näiden vuosien jälkeen levy on jumittunut siihen "kun nyt vaan muistat ajatella positiivisesti" -asentoon. Jos hoitavan tahon kanta on se että kyllä niitä ihmeitä voi tapahtua eikä sitä ikinä tiedä mitä hyvää elämässä vastaan tulee, niin ehkä luovuttaminen on silloin jo molemminpuolista ja on parasta vapauttaa se paikka jollekin toiselle. 

Tiivistettynä olen nyt ilman hoitokontaktia ja siirtymässä miehen palkalla eleleväksi kotirouvaksi joka tekee satunnaisia pikkurahahommia. Voisi toki olla huonomminkin. Ainakin saadaan rahaa kunnolla säästöön pahan päivän varalle.