Joskus käy myös hyvin

Mies sai sen vuoden määräaikaisuuden ja aloittaa maanantaina. En ole oikein sisäistänyt asiaa vielä, en varsinkaan sitä osaa että meille voi joskus käydä tällainen mäihä. Ikuisena lyhimmän tikun vetäjänä en ole tottunut moiseen. Ärsyttää omat aivot, nyt kun tapahtui jotakin hyvää niin sitä alkaa pelätä että sen vastapainoksi on tapahduttava varmasti jotain pahaa. Vaikka eihän moisessa ajatuksessa ole järjen hiventä. No, taloudellinen tilanteemme helpottuu huomattavasti seuraavan vuoden ajaksi. 

Tajusin vasta tänään miten älyttömän väsynyt olen. Mies on hirvimetsällä ja minä istun kotona isolla ahterillani syömässä gluteenittomia vammaispipareita ja masentelen keskenäni. Työt jumittavat, takki on tyhjä. Varsinkin se nettisivun teko on vuoren kokoinen mörkö, kohta on varmaan pakko sanoa että sori mutta en pysty tähän. Meidän piti mennä torstaina elokuviin mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Tämä myöhäinen syksy on aina paskinta aikaa. On kylmää, märkää ja pimeää. Valoa tuonut lumikin on sulamassa pois, ensi viikolla on taas märkää ja sateista. 

Omia vanhempiakin kohtaan alkaa kohta ymmärrys loppua. Isälläni vapisevat kädet niin holtittomasti ettei syöminen ja juominen tahdo onnistua, mutta lääkäriin ei voi mennä. Vapinan takia hän on melkoinen hasardi myös auton ratissa. Kesällä täytettyään 70 hän sai pitää ajokorttinsa (itse olisin jopa voinut lyödä vetoa siitä että kortti lähtee) ja vapinaan jotain lääkettä joka silminnähden oireita helpottikin, mutta joko lääkkeet eivät enää tehoa tai sitten hän ei halua käydä uusimassa reseptiä jostain mystisestä syystä. Ja se vapina on pahempaa kuin koskaan. Äiti ei tietenkään pakota isää lääkäriin, kunhan hyssyttelee asiaa. Viinan juomista ei kuitenkaan voi vähentää, koska eihän sillä yli 20 vuotta kestäneellä jokapäiväisellä pämppäämisellä tietenkään ole vaikutusta yhtään mihinkään. Jos alkoholin liikakäytön ottaa varovaisestikin puheeksi, tuloksena on sellaiset uhmakilarit ettei mitään järkeä. 

Jatkan läskilauantaitani ja otan lisää pipareita.