Kelakorvattua suklaata?

En soittanut sinne kriisikeskukseen perjantaina. Soitin äsken. Sain ajan pääsiäisen jälkeiselle viikolle. Huomiselle olisi ollut yksi aika, mutta tarvitsen jonkin verran enemmän aikaa ajatusteni jäsentelyyn. Jännitti ihan peevelisti soittaa, mutta sitten ei tarvinnutkaan ruveta puhelimessa avautumaan ajanvarauksen syistä (kuten olin luullut) vaan sen ajan sai ihan tuosta vaan. 

Nyt on taas se aika kuukaudesta mitä vihaan yli kaiken. Ainakin on varma tieto siitä ettei jälkikasvua tähän kurjuuteen ole tulossa, mutta mitä en oikein elämääni kaipaisi ovat vasemman reiden jäätävä hermosärky, hillitön makeanhimo ja jatkuva valmius purra mieheltä pää irti jos se vain hengittääkin väärin (ei hätää, on se saatu aina onnistuneesti ommeltua takaisin paikoilleen). Täytyy kyllä ihan kiitellä miehen kaikkina näinä vuosina osoittamaa pitkämielisyyttä. Tosin sekin helpottanee että vaikka kahtena päivänä kuussa kiihdyn nollasta saatanaan parissa sekunnissa, muun ajan olen sovinnollisempi luonne. Olen kyllä antanut miehelle vinkin että äärimmäisessä tilanteessa kannattaa heittää suklaata yhteen suuntaan ja juosta itse toiseen, mutta siihen ei ole vielä tarvinnut turvautua. Vielä. 

Täytyy sanoa, että en erityisemmin pidä siitä millainen minusta tulee kuukautisten alkupäivinä. Normaalisti en pidä sitä toivottavana käytöksenä että huudetaan toiselle ihmiselle, mutta niiden parin päivän aikana suu alkaa vaahdota ja pää räjähtää jos ei pääse yhtään korottamaan ääntään kun kerta kaikkiaan vain vituttaa sillä hetkellä jokin asia liikaa. Voisin kyllä hyvin elää ilman tätäkin vuoristorataa. Mieskin totesi että ei teillä naisilla ole helppoa. Tähän aikaan kuusta ei tietenkään kannata muuta sanoakaan, tai muuten joutuu turvautumaan siihen suklaanheittokikkaan. 

Mistä löytyisi lääkäri, joka määräisi hormonihuuruisille naisille reseptillä suklaata? Olisi hienoa mennä apteekkiin ja sanoa että nyt saatana suklaat tiskiin ja heti. Ja farmaseutti hymyilisi vain että totta kai, mitäpä tässä kuussa laitellaan, otatko tätä missä on mintturakeita vai onko tällä kertaa enempi pähkinäfiilis? Ja siitä suklaasta saisi vielä kela-korvauksen. Naisväestön tyytyväisyys kasvaisi ainakin kymmenen prosenttia. 

En piirrä numeroa, vaan nimen

Vaalisesonki alkaa uhkaavasti lähestyä. Tänään tuli ennakkoäänestyslippu postissa. Ajattelin toki äänestää vasta varsinaisena vaalipäivänä. Ehdokkaita on useampi, on vaikea päättää. On Hodor, Dick Butt ja Peräruiske Hitler. Kaikki taatusti parempia kuin kukaan olemassaoleva ehdokas ja kaikki puolueetkin ovat sontaa. Protestiäänikin on parempi kuin olla äänestämättä, ne ainakin rekisteröidään. 

Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen kerta kun en äänestä ketään (oikeaa henkilöä siis). Tähän on päädytty pitkän, parivuotisen harkinnan tuloksena. Eurovaaleissa vielä äänestin, mutta silloinkin mietin että mikä helvetin järki tässä on. Mikään puolue kun ei ole mieluinen (ei vaikka tekisin periaatteissani isojakin kompromisseja), ja jos jostakin puolueesta löytyykin joku yksittäinen tolkun ihminen, kyseessä on joku josta kukaan ei ole kuullut painajaisunissaankaan ja joka saa parikymmentä hajaääntä. Eli se oma ehdokas ei koskaan mene läpi ja siinä samalla tulee kuitenkin tuettua sitä puoluetta josta ei kuitenkaan lopulta edes pidä. Eikä mikään koskaan muutu, koska vaikka puolueet heiluttavat näkyvästi hyvin erivärisiä lippuja, kaikki kuitenkin sulloutuvat siihen kutakuinkin samaan lokeroon. On muitakin pieniä sekalaisia syitä miksi olen tähän päätynyt, mutta en nyt tässä ala niistä tarinoimaan. 

Aika on huljahtanut nopeasti ohi viimeisen viikon aikana. Tein sen juupelin esitetyön, minkä jälkeen teki mieli ulista nyrkit suussa lattialla ja potkia kattoa kohti kun pakotettiin tekemään niin hirveää jälkeä. Perjantaina olen suunnitellut soittavani sinne kriisikeskukseen jos sieltä suunnalta tulisi minulle edes jonkinlaista apua. Vähän kyllä jännittää, silloin kun minun pitäisi kertoa jossakin omista ongelmistani niin minulla on taipumus siinä kertoessa vähätellä niitä ja yrittää vakuuttaa kuulija siitä että ei tässä oikeastaan olekaan mitään, kiitti hei. Varmaan omissa hautajaisissanikin arkusta huikkaan vielä että ei tässä mitään, vähän vaan väsyttää, kyllä minä täältä ihan kohta nousen. 

Odotan jo kovasti pääsiäistä. Hyvä syy possuttaa itsensä täyteen hyvää ruokaa ja juomaa ja läskeillä Netflixin ääressä neljän päivän ajan. 

Dick Butt ja muita ostoksia

Siinä se nyt on, ikioma Dick Butt -heijastin. On se vaan hieno. Toivottavasti ei ihan heti häviä, tänä talvena noita heijastimia on ropissut tien poskeen taas ihan mukava määrä. 

Tavoistani poiketen olen tehnyt muitakin hankintoja. Sen verran olen onnistunut kutistumaan (paitsi allit jäivät) että uusien vaatteiden tarve on tullut kuvioihin. Nyt on sopivasti sekä Sokoksen 3+1 -päivät, Anttilan Varastontyhjennyspäivät ja paikallisessa ostoskeskuksessa vielä omat alennuspäivät johon kaikki keskuksen kaupat osallistuvat tarjouksin. Sokokselta löysin Nanson keltaisen Paulakukka-paidan lyhythihaisena ja Anttilasta ruskean Luhta-hupparin, jonka arvoisat lukijat näkevät tämän kappaleen alla. Tuntuu hurjalta että pystyn ostamaan jo vaatteita joissa ei enää ole X-kirjainta kokomerkinnässä (joissakin on riippuen valmistajasta, mutta ei enää läheskään kaikissa). Vaateostosten lisäksi talouteen on myös hankittu Cities: Skylines ja Dreamfall Chapters -pelit ja teepannu teenjuojien valtakunnasta. 

Hyviäkin uutisia on: mies saa ennakkotiedoista poiketen kaksi viikkoa kesälomaa. Ajankohta selviää huhtikuussa, ja mies saa sen pätkän mikä vakityöntekijöiltä jää. Ei ihan huono juttu sekään, koska suosituimpina lomaviikkoina matkustaminen on hemmetin kallista, sesongin laitamilla on halvempaa. Toivottavasti ei vain käy niin että ooppera johon olemme menossa osuu juuri niiden viikkojen väliin (olisi kyllä justiin meikäläisten tuuria se). 

On kyllä hurjaa, että meillä on nyt rahaa enemmän kuin koskaan ennen. En silti ole yhtään sen onnellisempi, päin vastoin. Ennen kuvittelin, että taloudellinen vakaus saisi edes joitakin ahdistuskanavia käännettyä pienemmälle, mutta eihän siinä niin ole käynyt. Viime aikoina olen tuntenut entistä enemmän syyllisyyttä siitä etten kykene osallistumaan talouden pyörittämiseen. Eipä tässä ole enää muuta tekemistä kuin tappaa aikaa ja odottaa että aika tappaa minut. Kymmenen vuotta sairauden vuoksi pois pelistä ollut, yliopiston keskeyttänyt ja sen jälkeen yhden amiksen haistapaskatutkinnon suorittanut kun ei ehkä ole se halutuin työntekijä mihinkään puljuun. Yrittäjäksikään kun ei kannata näillä taidoilla ja hermoilla ryhtyä, kun satunnainen keikkakin saa niin kovan ahdistuksen päälle että tekisi mieli vain käpertyä nurkkaan ulisemaan viskipullon kanssa. 

Mitä helvettiä sitä tässä kohtaa voi enää elämällään tehdä kun pallo on jo karannut selän taakse? Syljeskellä kattoon, säästellä vähiä rahoja elämän kohokohtia eli matkoja varten, väsyä, vanheta ja sitten kuolinvuoteella miettiä että mitä hittoa oikeastaan tapahtui. Lupaavat tulevaisuudennäkymät. 

Aikuinen nainen mä oon

Hoksasin, etten ole kirjoittanut yli viikkoon. Täytyy myöntää, että olen viettänyt aikaani melko staattisissa olosuhteissa, lähinnä vaakatasossa oman pääni sisällä. Melkein kyllä sanoisin että nyt alkaa senkin puolesta hieman helpottaa, ihan varma en voi olla. Ainakaan ajatukseni eivät sinkoile sinne tänne vaan kulkevat aika pitkälti samoja ratoja. Jotain inspiraation tapaistakin on aika ajoin havaittavissa.

Tilasin Varustelekasta minulle ja miehelle Dick butt -heijastimet. Siinä tultiin miehen kanssa miettineeksi, että onpa anoppiani paiskattu hyvin erilaisilla miniöillä. Toisella on salonkikelpoinen ammatti, salonkikelpoinen koti ja salonkikelpoiset harrastukset. Toisella on epämääräinen luovan alan ammatti joka ei työllistä mihinkään järkevään, pieni kerrostaloluukku täynnä jos jonkinlaista omituista tauhkaa ja joka harrastuksekseen ajelee virtuaalisilla tankeilla, tappaa virtuaalisia lohikäärmeitä, katsoo SinäTuubaPaskaa ja tilailee heijastimia nettimeemihahmosta joilla on kikkeli takapuolessa. 

Eilen ostin kauppareissulla National Geographic Traveler -lehden. Minulla on normaalistikin jatkuva matkakuume, mutta lehden myötä kuume nousi kriittisiin lukemiin. Miehellä on ensi viikolla kehityskeskustelu, ja hän aikoo tiedustella olisiko kertyneitä lomapäiviä mitenkään mahdollista käyttää missään välissä, jos on ennakkoon tiedossa joku hiljaisempi sesonki. Luultavimmin ei, mutta ainahan sitä saa toivoa. 

Ensi viikolla pitäisi tehdä pieni esitetyö. Materiaalina heikkolaatuisia kännykkäkuvia jotka näyttävät printattuna kököiltä ("mutta me halutaan nämä tähän") joita on esitteen kokoon nähden aivan liikaa ("tän pitäs mahtua aaneloselle"). Ja vielä tekstit päälle. Vähän kuin yrittäisi sulloa vesimelonia sukkaan. En odota innolla. Tämän jälkeen aion sanoa että älkää nyt vähään aikaan tuoko mulle mitään, jooko. Tai jos tuotte niin voitteko ainakin uskoa jos sanon ettei pyytämänne tule onnistumaan? 

PS. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun Windowsin päivityksen myötä tuli joku fonttiongelma, jonka seurauksena sekä Photoshop että Gimp romahtavat käynnistysvaiheessa fontteja ladattaessa. FontExpert ei löytänyt korruptoituneita fontteja, joten kaiken pitäisi olla kunnossa. Mikään uudelleenasennus ei auta. Että kiitos nyt vaan Microsoft tästäkin paskasta. 

Kuka täällä järjissään kestää?

Taas sitä saa miettiä että mistä ihmeestä sitä oikein bloggaisi. Hääpäivänä syötiin ja juotiin kaikkea hyvää sekä ravintolassa että kotosalla, mutta siinäpä ne suurimmat tapahtumat ovatkin. Se ensimmäinen koko-keikkakin on vaiettu kuoliaaksi, joten ei sitäkään taida tulla (ei sillä, en usko että olisin siihen juuri nyt pystynytkään). Makailen päivät pitkät ja annan ajatusteni lennellä siellä täällä. Ulkopuolinen maailma ei enää kiinnosta minua. 

Juolahti mieleen sekin, että kohtahan on vaalit. Täytyy sanoa että nekään eivät voisi vähempää kiinnostaa, koska jokainen eduskuntaan pyrkivä on sekä tyhmä että paha. Tyhmä siksi, että kuvittelee voivansa päättää muiden puolesta. Paha siksi, että haluaa tehdä niin. Kaikki puolueet ovat sontaa. Lupaukset eivät pidä, mikään ei oikeastaan muutu, koska todelliset päätökset valmistellaan ja tehdään jossain ihan muualla. Virkamiesvaaleissa voisin äänestääkin, eduskuntavaaleissa en enää. Karuselli pyörii ympäri eikä mikään muutu, paitsi ehkä huonompaan. Tulee vain paha mieli sitä katsellessa, joten parempi kääntää katse pois ja syljeskellä kattoon kun mihinkään ei kuitenkaan voi vaikuttaa. 

Kunhan tässä saan aikaiseksi, otan yhteyttä paikalliseen kriisikeskukseen ja yritän saada sekä keskusteluapua että mahdollisuuden johonkin lyhytterapiaohjelmaan. Ongelma taitaa olla ennemminkin siinä, että minä en edes halua tästä olotilasta pois. Viihdyn omassa pienessä sisäisessä maailmassani niin hyvin että haluaisin vain vetää luukut kiinni ja jäädä sinne. En halua tulla vedetyksi takaisin ikävään todellisuuteen. Pääni sisällä on kaikki. Täällä ei ole mitään. Voi olla, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen sairaudentunnoton, mene ja tiedä. En halua tietää. 

Olenko sittenkin terveempi kuin muut? Vai sairaampi?