On. Ja ei.

Olen tapojeni mukaisesti skarpannut kirjoittamisessa (eli en), mutta tällä kertaa on poikkeuksellisesti hyviä uutisia kerrottavaksi. 

Mies sai, lopultakin, vakituisen työpaikan. Ei paha rasti näin yt-sesonkina ja massairtisanomisten aikakautena, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseinen firma on enemmän tai vähemmän nepotismin kehto eikä miehellä ole mitään suhteita. Vaadittiin siihen aika monta vuotta erilaisia pätkätöitä samalle puljulle, mutta kerrankin kannatti. Oikeus ja kohtuus. Ihan täysin ei helpotuksesta tietenkään voi huokaista koska yt-neuvotteluita on joka vuosi ja viimeisimpänä laivaan nousseet tapaavat lentää laidan yli ensin kun karahdetaan kivelle, mutta toivotaan parasta. Ja pelätään pahinta. 

Itse sain aika kivan keikan. Rahaa ei välttämättä siitä tule koskaan, mutta homma on sitä mitä olen jo peruskouluiässä halunnut tehdä. Koulukaverin kautta sain yhteyden paikalliseen runoilijaan, joka etsi runokirjalleen kuvittajaa. Tapasin tämän runoilijan, hän tykkäsi näytekuvistani, ja nyt sitten tässä yritän herätellä inspiraatiotani koska hän toivoi että kuvittaisin hänen kirjansa. Tietysti, jos kirjaa ei koskaan julkaista, ei siitä tule rahaakaan. Minulle on oikeastaan ihan sama että julkaistaanko sitä koskaan vai ei, on vain niin mukava saada jotain järkevää ja samalla luovaa tekemistä, ja päästä toteuttamaan vähän lapsuusajan unelmia. Toivon että oma koomassa oleva inspiraationi heräisi vähän siinä samalla. Nyt on taas rahakeikkojakin, mutta niissä ei valitettavasti pääse luovuus paljon kukkimaan. Liukuhihnatyötä se on monesti graafikonkin työ. 

Varsinkin nyt kun miehellä on vakityö, on pakko keksiä jotain järkevää tekemistä. Päivät menevät liiaksi Netflixiä ja HBO Nordicia vahdatessa. Pelaaminenkin on jäänyt kun nakotan vanhoja sarjoja suoratoistopalveluista. Samalla tulee liikaa vatvottua asioita. Pienetkin jutut paisuvat helposti vuoren korkuisiksi. 

Ja kun kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. Ja samalla on. Ja silti ei. Vaikka asiat olisivat miten, onko koskaan hyvä?