Vuosien tauon jälkeen

En ole piirtänyt oikeastaan mitään lukion jälkeen. 2005 maalasin yhden taulun ja 2008 muistaakseni toisen, muuten en ole taidetarvikkeisiin koskenut. Tänään sitten otin kynän käteeni ja piirsin itseni. Olen jonkin aikaa suunnitellut sarjakuvaa jossa seikkailen itse lihaksi tulleen, kyynisen ja vähän välinpitämättömän suojelusenkelini kanssa. Jalat jäivät vähän lyhyiksi, mutta olen aina ollut persjalkainen, eikä sarjakuvassa kaiken tarvitse olla muutenkaan mittasuhteessa. Pitänee vähän harjoitella ja yksinkertaistaa tyyliä. 

Mutta siinä se nyt kuitenkin on, sarjakuva-Miu. Itse sarjakuvia ei ole varmaan ihan hetkeen luvassa, pitää ensin saada taas oikea tuntuma käteen kun en ole vuosiin piirtänyt, ihan vain että hahmot säilyttävät muotonsa eikä jälki ole kömpelöä. Voihan olla etten koskaan saa sarjista alulle, mutta piirtää aion tästä lähin säännöllisesti. Jos vielä saisin sen saman draivin kuin lukiossa. 

Onni on uusi kameralaukku

Ostaa rätkäytin tänään Manfrotto National Geographic Africa -sarjan kameralaukun. Se on riittävän kompakti matkalle ja muuten mukana pidettäväksi, ja kaiken päälle se on sen verran kivan näköinen että sen kehtaa ottaa mukaan ravintolaan tai konserttiin. Siinä kulkee kivasti runko ja 24-70 mm. objektiivi, lisäksi lompakko, kännykkä ja muuta tarpeellista pikkusälää. Aikaisemmin olen roudannut kamojani Lowepro Slingshot -repussa, jonka yksiolkaimisuus on tietyllä tavalla kätevä, mutta reissussa sen kanssa meinaa tulla hulluksi. Useampaa objektiivia ei kuitenkaan tule matkalla käytettyä, tilanteet tulevat ja menevät aika yllättäen, ja matkalla on tarkoitus kuitenkin ensisijaisesti nauttia olostaan ja tallentaa kivat jutut nopeasti ja helposti eikä säheltää linssien kanssa. 

Ei hyvä helvetti mikä päivä: kuuma, kostea ja kivistävä. Lämpötilakin nousi iltapäivällä yli kolmenkymmenen. Fiksuakin fiksumpana ihmisenä pesin vielä koneellisen pyykkiä ja sulatin arkkupakastimen tajuamatta lainkaan miten paljon kuivuva pyykki ja märkä pakastin lisäävät asunnon ilmankosteutta. Nyt täällä on kuin tropiikissa, enkä edes uskalla ajatella miten tukala yö on luvassa. Huomenna olen vielä fiksumpi ja sulatan toisen pakastimen ja sen lisäksi heilun vielä imurin varressa, maksimaalinen hellekärsimys. 

Meillä on muuten niin rauhallinen ja kiva mummovoittoinen taloyhtiö, mutta naapurirapussa asuu jonkin sortin sekakäyttäjä ja pikkurikollinen, joka pitää autoaan luvattomalla paikalla hankaloittamassa muiden asukkaiden pysäköintiä. Alkuviikolla hän ruuvasi omasta autostaan rekisterikilvet pois. Tänään hän oli laittanut kilvet takaisin, ja niiden pintaan oli selvästi kuivattamalla kuivatettu paksu kerros mutaa niin ettei tunnuksesta saa enää selvää. Villi veikkaukseni on, että naapurilla taitaa olla jokin keikka suunnitteilla eikä hän halua että jäädä kiinni rekisterinumeron perusteella. Toivottavasti kuitenkin jää.

PS. Posti toi Brotherhoodin ja hassujen italialaisten setien kokkiohjelman. Jee!

Helle, hell no.

Otin eilen valokuvan kirjosieposta (kaiketi - jos joku tunnistaa linnun muuksi niin oikaiskoon) joka on tehnyt pesän koivuun ripustettun kuivuneeseen hauen päähän. Johan oli tirppa paikan keksinyt. 

Ensi keskiviikkona olisi tarkoitus lähteä Helsinkiin kyläilemään mitä parhaimman ystävän luona, ja tuumasimme tänään että Tallinnaankin taitaa tie käydä päiväristeilyn merkeissä. Tällä kerralla olen fiksumpi enkä osta kuutta viinipulloa Rimin Wine Storesta ja taiteile niiden kanssa viiden tunnin junamatkaa, niin kuin viime vuonna. Tai sitten ostan kumminkin, en ole kauhean tunnettu siitä että tekisin aina järkeviä päätöksiä. Kesämekon jos löydän edullisesti toisen ystävän elohäihin, niin siinä voisi olla huomattavasti fiksumpi ostos, eikä painaisikaan niin paljon. 

Ulkona on turkasen kuuma. Kaihtimet on pakko pitää kiinni ettei lämpöä vaan tule sisälle yhtään enempää kuin on pakko. Istuskelin parvekkeella lukemassa ja taisin polttaa itseni jo kymmenennen kerran tänä kesänä. 

Tässä samalla olen yrittänyt varata junalippuja VR:n nettisivujen kautta, tuloksetta. Kun sivut eivät toimi niin eivät toimi. Kunhan mies tulee töistä niin täytyy hurauttaa rautatieasemalle ja ostaa liput sieltä. Monopolilla on varaa olla välittämättä asiakkaista ja laadusta kun vaihtoehtojakaan ei ole. 

Sitä odotellessa, menen takaisin parvekkeelle kärventymään. Kun on kerran kesää odotettu ja itketty ettei ole lämmin, niin nyt on ulkona oltava vaikka hammasta purren. Mitä siitä, että huomenna nahka irtoaa isoina palasina.

Miksi sen teit?

Olen huomannut, että Raamattu on epätäydellinen. Sieltä puuttuu kokonaan maininta kahdeksannesta vitsauksesta, jota anopiksikin kutsutaan. On niitä hetkiä, jolloin voisin juosta huutaen pää edellä päin seinää sen naisen takia. Oli mennyt lupaamaan miehen veljen 8-vuotiaalle että minä vien tämän sirkukseen, kysymättä tietenkään minulta ensin asiasta yhtään mitään. Enkä minä nyt tietenkään kehtaa kieltäytyä kun muksu odottaa sirkuskokemusta niin kovasti. Minä puolestani en todellakaan odota innolla sitä että näkisin kärsiviä sirkuseläimiä. 

Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta kun anoppi saa idean mitä minä voisin puuhata lasten kanssa (nimenomaan minä, ei edes me yhdessä mieheni kanssa, jonka veljen lapsia ne kuitenkin ovat), kertoo siitä lapsille jotka innostuvat - minun tehtäväni on sitten toteuttaa nämä ideat tai vaihtoehtoisesti kuunnella moitteita siitä että lapsille ei saa tuottaa pettymyksiä. Eihän minulla ole mitään esteitä toteuttaa näitä toisten ihmisten päähänpistoja, koska lapsettomana minulla on tietysti paljon aikaa, ja lapsettomana naisena minulla on toki ilman muuta halu ja into käyttää jokainen mahdollisuuksien rippunenkin lasten kanssa olemiseen kun omia ei ole eikä tule. Ehkä anoppi toivoo että lasten seurassa minun aivoni ja munasarjani jotenkin loksahtaisivat suotuisaan asentoon ja alkaisimmekin lisääntyä kuin taikaiskusta? 

Joskus harmittaa kun olen liian kohtelias, enkä sano mitään poikkipuolista. Pitäisi varmaan ruveta sanomaan, joskin pelkään että mikäli sanaisen arkkuni avaan, sieltä tulee pitkään patoutunut oikeamielinen purkaus jota ei saa pysäytettyä.

Hyviäkin uutisia: Kela teki vihdoin ja viimein päätöksen, kuntoutustuki jatkuu tammikuun loppuun! 

Pallogrilli on pellegrilli

Juhannus meni leppoisasti. Ketään ei näkynyt missään paitsi kaupungin kokkopaikalla, jossa olikin sitten jumalaton lössi ihmisiä. Aika harva oli humalassa, mutta ne jotka olivat, olivat kyllä selvästi ottaneet kaikkien läsnäolijoiden puolesta. 

Ostamamme kahdenkympin tarjouspallogrilli on kyllä paska kuin mikä. Grillin sisään laitettava hiiliastia oli naurettavan pieni, suunnilleen jälkiruokakulhon kokoinen, joten hiilet eivät syttyneet kunnolla ja etäisyys ritilään oli niin suuri että grillaamisesta ei tullut mitään. Kaikki kyllä lämpeni kohtuullisesti mutta ei grillautunut. Sitten kun palloon latasi riittävän paljon hiiliä että liha alkoi kypsyä, grillin maalipinta alkoi mustua ja sitten hilseillä pois. Aivan kuin grillin valmistajalle ei olisi koskaan tullut mieleen että grillin tulee olla kuuma jotta siinä voi kypsentää ruokaa. Paskan möivät, mutta käytetään nyt sitten tuota kun kerran ostettiin. Eiköhän tuo pian puhki pala.

Perhanan James Gandolfini otti ja kuoli. Kyllä harmitti, siinä meni niin hyvä näyttelijä liian nuorena. Sopranos oli yksi parhaista tv-sarjoista ikinä, olemme parhaillaan katsomassa sitä taas läpi muutaman jakson viikkovauhtia. Mies repäisi ja tilasi meille Amazonista lisää tapitettavaa, Brotherhoodin kaikki kaudet (eipähän tarvitse enää netistä etsiä yksittäisiä jaksoja) ja Two Greedy Italians -kokkiohjelman jälkimmäisen kauden. Ensimmäinen kausi ja keittokirjat löytyvät jo ennestään. 

Näyttää siltä, että kesä aikoo tulla tällä viikolla takaisin. Tänään pitää käydä kokeilemassa josko sitä pääsisi taas uimaan, vai pitääkö seistä polvia myöten vedessä kirkumassa ja tulla sitten takaisin rannalle mieli täynnä pettymystä. 

Kilo suomalaista byrokratiaa, kiitos

Soitto Kelaan on aina yhtä ihanaa: sydän hakkaa ja kädet vapisevat kun valmistautuu kuulemaan ikäviä asioita. Olen odotellut päätöstä kuntoutustuen jatkosta kuin kuuta nousevaa, ja tänä aamuna sitten soitin että mitä sille kuuluu. On kuulemma jo lääkärin käsittelyssä, mutta laitettiin kiireellisyysmerkintä siitä huolimatta. Nyt sitten saa olla pelko persiissä että myöntävätkö jatkoa vai eivätkö myönnä. Kaikki hoitavan tahon ihmiset ja kaikki tuttavatkin sanovat että eihän siinä olisi mitään järkeä jos se nyt katkaistaisiin, mutta kokemuksen syvä rintaääni sanoo että Kelan päätöksiä ennakoitaessa ei kannata lähteä ensimmäiseksi järjen ja logiikan tielle. Koodisto on niin bysanttilainen ettei sitä kukaan virkailijoistakaan täysin hallitse (ja riippuu täysin keneltä siellä asiaa kysyt niin vastaus on joka kerta eri), ja ns. asiantuntijalääkärit tuntuvat pelaavan jonkinlaista bingoa jonka tarkoituksena on taikoa sairaista terveitä, joskin vain paperilla. Kuten arvata saattaa, kovin suurta luottamusta kyseinen pulju ei minussa herätä. 

Päässäni kävi hieman levottomuutta herättävä ajatus, että en välttämättä koskaan saa minkäänlaista työpaikkaa: en tilapäistä enkä pysyvää. Tällä hetkellä opiskelemani tutkinto alkoi hyödyllisenä sijoituksena, mutta media-alan murroksen ja yleisen taloustilanteen vuoksi siitä on tullut viimeisen vuoden aikana jotakin millä voi pyyhkiä perseensä. Ns. paskaduunikin kelpaisi, mutta fyysisten sairauksien ja vammojen vuoksi se on pois laskuista. 18-vuotiaana tein kolmen kuukauden kesätyörupeaman teollisuussiivoojana, nyt en kestäisi sitä päivääkään leikatun polven, selkänikaman virheasennon, vaurioituneen välilevyn ja kroonisen anemian ansiosta. 

Koulun penkille pitänee mennä vielä sadannen kerran, vaikka taidoista ei ole hitonkaan hyötyä jos ei ole suhteita, ainakaan silloin kun ne samat taidot on tuhansilla muillakin ihmisillä. Mitä ihmettä sitä edes enää opiskelisi? Sen kun tietäisi. 

Joo, näin positiivisia ajatuksia tänään. Silti en ole kovin negatiivisella tuulella, mieli on yllättävän hyvä niin kauan kun omaan elämäänsä voi suhtautua kuin tragikoomiseen farssiin, jota katsoo ulkopuolelta. 

Portugali

Mies meni muinaisten lukiokavereidensa kanssa saunailtaan ja minä istuskelen kotosalla juomassa Casal Garciaa. Viiniä Portugalista. En ole koskaan käynyt Portugalissa, mutta minua hymyilyttää aina kun kuulen siitä, kiitos peruskoulun latinanopettajani. Teimme luokassa kirjoitustehtävää kukin hiljaa itseksemme ja opettaja kuljeskeli luokassa omissa ajatuksissaan. Aivan yht äkkiä hän huusi kovaan ääneen "Portugali! Se on Portugali! Eikä mikään Bortugal." Kukaan ei ollut sanonut mitään ainakaan viiteen minuuttiin, eikä koko tunnin aikana kukaan ollut puhunut sanaakaan Portugalista. Minun ei tarvinne kertoa, että kyseinen opettaja oli lievästi sanoen erikoinen persoona. Pelätty, mutta samaan aikaan kunnioitettu ja toisaalta ihan pidettykin. Joskus mietin mitä hänelle kuuluu, ainakin silloin kun törmään Portugaliin tavalla tai toisella. 

Elokuun matka alkaa hiljalleen muotoutua. Ravintola vahvisti pöytävarauksemme konsertti-illalliselle. Olen jo mielessäni käynyt läpi joka ikisen mahdollisen ja mahdottoman katastrofin joka matkan aikana voisi sattua, joten alan hiljalleen uskoa että kaikki voi kuitenkin mennä hyvin. Sama juttu oli ennen viime joulukuun Krakovan matkaa: olin varma että lentoyhtiö ensin rikkoo tavaramme ja sitten hävittää ne, hotelli on hukannut varaustietomme ja jäämme ilman huonetta jonka olemme kuitenkin etukäteen maksaneet, meidät ryöstetään, hakataan, tapetaan ja heitetään roskasäiliöön ja niin edelleen - ja silti matka oli kaiken kaikkiaan viimeistä piirtoa myöten ikimuistoinen ja ihana eikä mikään mennyt pieleen. Miksi Budapestissa asiat kusisivat sen enempää kuin Krakovassakaan? Ei miksikään. Minä olen vain ääliö joka ei osaa nauttia hetkestä ja murehtii vain tulevia katastrofeja, joista 99% ei koskaan realisoidu. 

Olen miettinyt että jos alkaisin taas piirtää. En ole kymmeneen vuoteen piirtänyt mitään. Kävin taidelukiota, ja siellä sai kyllä piirtää tarpeekseen. Silloin olinkin ihan hyvä piirtäjä, mutta taitoni ovat rapistuneet käyttämättöminä. Pitäisi vain ottaa kynä kauniiseen käteen ja hyväksyä se kuona mitä siitä tulee aina siihen asti että pääsen takaisin sille tasolle missä joskus olin. On vain vuoren korkuinen kynnys ylitettävänä: mielenkiintoa olisi, mutta odotukset ovat liialliset. 

Lisää viiniä. Kyllä se siitä. Ei se siitä. 

Ennen oli ennen oli ennen

Perhanan sadesää. Ihan kuin syksy olisi tullut, on niin hemmetin kylmäkin. Enpä ole juuri muuta tehnyt kuin pelannut Simsiä ja katsonut netissä Brotherhoodia ja Vicar of Dibleyta. Yhtenä päivänä aurinkokin tuossa jo pilkahteli, mutta ilma oli niin kylmä ja tuuli niin navakka ettei voinut edes parvekkeella istua lukemassa. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. 

Päätimme mennä viettämään kaupunkijuhannusta minun vanhempieni luokse Oopperakaupunkiin. Grillataan vapaavalintaisia elintarvikkeita ja mennään sitten linnan luokse kokolle ja himmaillaan minun lapsuusmaisemissani. Tällä hetkellä sinne on luvattu ihan kohtuullisia ilmojakin. Isäni täyttää maanantaina 69 vuotta, joten samalla juhlistetaan vähän sitäkin. Ajattelin viedä viiniä ja itse tehdyn juustokakun. 

No, se siitä ja loput maataloudesta. Miksi edellisistä elämistä puhuttaessa jokainen on ollut jokin ihmeellinen ja erikoinen tapaus, joku prinssi tai hovimuusikko tai samurai? Miksei kukaan kerro olleensa kiirunalainen puolukka joka paleltui vuonna 1867 tai edes nahanparkitsijan kyttyräselkäinen apulainen Wuppertalissa? Kukaan ei myöskään koskaan väitä olleensa jokin tunnetuista pahiksista (vaikka monista kyllä sen helposti voisikin uskoa). 

Kas siinäpä mietittävää yöksi. 

PS. Päätin tuossa, että kun en voi elää vakaata elämää niin elänpä ainakin mielenkiintoisen elämän. Nyt sitten odotellaan että niitä mielenkiintoisia asioita alkaisi tapahtua. 

Eettinen tasapaino

Tämä päivä oli hyvä päivä. Lähdimme aamulla ajamaan Kuopioon ja vietimme siellä päivän. Söimme kirkkopuistossa eväitä ja katselimme sopivan välimatkan päästä miten yksi pari sai kirkossa toisensa. Kävimme erityisen herkullisilla jäälateilla ihanassa kahvilassa (kahvila Kaneli), se oli niin tunnelmallinen ettei sieltä olisi halunnut lähteä enää lainkaan pois: kalusteet olivat tyylikkäitä, komeasti ikääntyneitä ja keskenään erilaisia, ja taustalla soi hiljaa 30-luvun jazz. Aivan kuin olisi astunut keskieurooppalaiseen taiteilijakahvilaan ennen toista maailmansotaa. Toinenkin suosikkipaikka löytyi: kauppahallin Delicossa mainostettiin italialaisella jäätelökoneella ja italialaisilla resepteillä paikan päällä tehtyjä jäätelöitä, ja piti niitä tietysti käydä kokeilemassa. Italian reissuilla olemme kolunneet kaiken kokoisia gelaterioita, joten voin ihan sumeilematta sanoa että Delicon jäätelö oli juuri sitä mitä pitikin, eli jumalaista tavaraa. 

Kävimme myös kylmälaukun kera Savo-Karjalan lihassa, josta saa luomu- ja lähilihoja aivan naurettavan halpaan hintaan. Ostimme reilun kilon hevosta, reilun kilon kyyttöä ja reilun kilon sisäpaistipihvejä. Pihvit oli vähän vajaat 15 euroa kilo, kyyttö kympin ja hevonen vajaat viisi euroa kilolta. Lisäksi mukaan lähti kenno läheisen luomutilan munia. Lähellä tuotettua ja luomua, kyllä eettinen vaaka heilahti siinä hyvään suuntaan. Miehellekin tuli miehekäs olo kun sai ostaa lihaa kilokaupalla.

Sen jälkeen eettinen vaaka heilahti roimasti takaisin päin ja suoraan lattian läpi, koska lopuksi kävimme Ikeassa. Tiedän että ne tavarat on tehty bangladeshilaisten katulasten selkänahasta ja yksijalkaiset lepratautiset srilankalaiset sahaavat puutavaraa kevyissä 18 tunnin työvuoroissa, mutta kyl olt halapaa! Kyllä siinä kieltämättä aina vähän omatunto särisee kun Ikeassa käy, mutta silti sinne vain eksyy. Nyt en kyllä ostanut kuin morttelin, pöytäliinan, pari keittiöpyyhettä, pari amppelia ja muutaman lasin. Tunti siihenkin operaatioon meni. 

Kuopiossa kelpaisi kyllä asustaa. On se vaan komia paikka.

PS. Rakkauslapsemme espressokeitin palasi toissapäivänä huollosta takaisin kotiin. 

Se jokin minussa

Jestas, miten sitä onkin uitu. Kun veteen pääsee, ei sieltä malttaisi millään nousta. Ensi viikolla viilenee alle kahdenkymmenen asteen, joten uimavedetkin jäähtyvät niin viileiksi ettei minulla ole sinne taas hetkeen asiaa. Meh. 

Huomenna meille tulee kaksi muksua hoitoon pariksi tunniksi. Miehen veljen lapset. Odotan jo valmiiksi piikit pystyssä. Ei niissä lapsissa mikään, vaan niiden vanhemmissa. Miehen veli avovaimoineen ovat anopin lisäksi pahimpia elämäntapamme arvostelijoita. Minua he hädin tuskin tervehtivät, ja mitään muuta he eivät minulle sanokaan. Vajaat kolme vuotta sitten he pyysivät minua nuoremman lapsensa kummiksi (mihin suostuin, koska kukaan ei ollut aikaisemmin pyytänyt minua kummiksi), mutta en ole vielä tänäkään päivänä ymmärtänyt miksi, koska he ovat katsoneet minua nenäänsä pitkin alusta lähtien. Tai sitten eivät kehdanneet olla pyytämättä kun pyysivät miestäkin, ja minua oli kohteliaisuussyistä pyydettävä siinä samalla. 

En yhtään ymmärrä niitä ihmisiä, en sitten alkuunkaan. Me olemme köyhiä luuseripaskoja jotka asuvat vuokralla kerrostalokaksiossa, kun he taas ovat rikkaita omakotiasujia (tosin sillä rahalla mitä maaseudulla he ovat maksaneet talosta, saisi täällä kaupungissa ehkä nipin napin kolmion). Mitä siitä, että meillä on säästöjä reipas viisinumeroinen summa ja heillä on lainat ja kulutusluotot tappiin asti vedetty. Me olemme silti niitä Väärin Eläjiä, säälittäviä ja onnettomia, jotka eivät ole tajunneet elämän tarkoitusta.

Älkää luulkokaan, että olisin koskaan huomauttaunut tai edes vihjannut tästä ristiriidasta. Näytän aina kohteliasta naamaa enkä sano mitään (eihän minulle tosin kukaan koskaan puhukaan, mutta miehelle puhutaan) kun miehelle sanotaan, että eikö teidänkin olisi jo korkea aika ostaa talo/hankkia lapsia/ostaa uudempi auto jne. Anopille olen kyllä sanonut että emme halua ostaa taloa mutta Pariisiin, Lontooseen tai Wieniin haluaisimme kyllä muuttaa. Tuli miniälle siinä pitkä miinus. Nykyisin en puhu haaveistamme tai suunnitelmistamme mitään, koska takkiin tulee joka tapauksessa.

Miehen veli yrittää toisinaan kovasti saada miestä näyttämään minun silmissäni huonolta, koska mies on joskus nuorempana juonut paljon olutta ja ollut humalassa. Ei se minulle koskaan suoraan sano mitään, mutta minun seurassani saattaa ihan randomilla kysyä mieheltä, että "muistatkos kun olit kerran niin kännissä että nukuit kuistilla" ja "muistatkos kun kerran kännissä sitä ja tätä". Yleensä nämä keskustelunavaukset heitetään sekaan siinä kohtaa kun minä puhun miehen kanssa jostakin ihan muusta, jostakin joka selvästi miehen veljeä ärsyttää. 

Jokin siinä selvästi häntä nyppii, että mies ei ole enää hänen käskytettävä pikkuveljensä joka tekee aina niin kuin hän pyytää (mutta jolle voi toki edelleen sanoa miten pahasti huvittaa), ja että mies ei mieluilekaan kaupungista kotiin maalle vaan suurempaan kaupunkiin ja vieläpä ulkomaille, jossa ei kukaan järkevä haluaisi asua. Mies ei enää tyhjennäkään hänen kanssaan mäyräkoiraa vaan ostaa omasta halustaan ja aloitteestaan luomuviinejä ja vertailee rypälelajikkeita eikä juo itseään humalaan. Olen tullut siihen johtopäätökseen että meidän Väärä Elämämme on pantu kokonaan minun tiliini, että minä olisin muka tehnyt miehestä sellaisen kuin hän tänä päivänä on. Tosiasiassa mies on meistä kahdesta se joka on tarkempi luomun ja lisäaineettomuuden kanssa, minä olen valmis antamaan vähän löysää lisäaineiden suhteen jos kaupasta ei löydy muuta. Mies on toki löytänyt monia uusia kulttuurin iloja minun kauttani, mutta täysin vapaaehtoisesti hän on niihin tarttunut ja ottanut omakseen. Kuitenkin minua kohdellaan niin kuin minä olisin vienyt heiltä perheenjäsenen ja aivopessyt hänet elämään Väärin. Kyllä vituttaa.

Vanhempi muksu lähetettiin tänne talvella yöpymään, koska tälle olisi kuulemma "suuri elämys" olla yötä kerrostalossa (lue: huonompiosaisten ihmisten paikassa). Vierailun jälkeen kun veimme muksun takaisin kotiinsa, sekä anoppi että miehen veli kyselivät siinä meidän edessämme lapselta, että "ethän SINÄ vain haluaisi asua kerrostalossa", mitä henkilökohtaisesti pidin hyvin tökerönä käytöksenä. Tätä toisteltiin lapselle monta kertaa. Nykyään vanhempi lapsi toistaa papukaijana vanhempiensa ja isovanhempiensa mielipiteitä: ei lukioon, ei yliopistoon, kerrostaloasuminen on kauheaa, kyllä pitää oma talo olla, lomalla mennään uima-altaalle eikä suurkaupunkiin jne. 

Minun puolestani jokainen saa elää niin kuin itse haluaa, mutta tarvitseeko silti väkisin pakottaa muita samaan muottiin? Voisin toki ottaa samat aseet käyttöön ja sanoa että "olisiko teidänkin jo aika käydä Lontoossa ja vielä omin päin eikä istua matkaoppaan valvovan silmän alla hengettömän all inclusive -hotelliketjun uima-altaalla syömässä keskieurooppalaisissa ruokatehtaissa väännettyä valmisruokaa? Tiesittehän te, että tuollaisten ketjupaikkojen leakage voi olla jopa 90%, mikä tarkoittaa sitä että paikalliset saavat teidän jätteidenne lisäksi vain 10% tuloista? Miten voi olla, ettette ole vielä käyneet Uffizissa/Wienin oopperatalossa/Sagrada Familiassa? Kyllä teidänkin kannattaisi muuttaa Berliiniin tai Zürichiin." Mutta mitä se auttaisi? Ei mitään. Menisi sarkasmi ihan hukkaan. 

Ihana avautua vitutuksesta heti aamusta.

Kesäbanneri

Eilen pistettiin kahta eri väriä pelakuita parvekkeelle. Valtaisa kukkaloisto. Odotettavissa oleva elinikä kaksi viikkoa, yleensä saan vihreät asiat tahattomasti tapettua siinä ajassa. Kuva on otettu Retro Camera -sovelluksella, josta en ole vieläkään päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä onko se hyvä vai ei. Tulee toki vanhan näköistä, mutta siinä ei ole mitään sellaista mitä ei Photoshopissa voisi helposti tehdä. 

Tänään oli kyllä hieno hetki kun pyöräilin ruokakauppaan avaamisaikaan ja hääräilin siellä pienien, pirteiden mummojen seassa. En päässyt kaupasta ulos ostamatta parsaa. Olen höyrähtänyt parsaan, pitää nyt ostaa kun on sesonki. Oli mahtavaa pyöräillä kotiin kassi täynnä oliiviöljyä, kahvia ja vihanneksia. En oikein osaa selittää mikä siinä oli niin erityisen mukavaa, siitä vain tuli sellainen "on upea päivä ja tässä minä pyöräilen aamuauringossa kassi täynnä elämän peruspilareita" -mahtavuusolo. Oli lähellä etten puhjennut laulamaan. 

Nyt iltapäivällä väänsin tuon kesälomabannerin. Aika vaatimaton siitä tuli, mutta en halunnut täyttää sitä pienellä tilpehöörillä. Voi olla että jossakin vaiheessa teen toisenkin, en ole tuohon täysin tyytyväinen. Noo, kohta tulee juhannus ja juhannusbanneri, mikäli jaksan sellaista ruveta erityisesti värkkäämään. Meillähän vietetään juhannusta Väärin ja ollaan kaupungissa. 

Aivoni ovat lomalla. Koko päivä on mennyt sellaisessa hattaraisessa horteessa. Mainio olotila kertakaikkiaan. 

Mie en taho!

Kyllä nyppii kun tulee epämääräisiä oireita. Soimaan itseäni etten muista milloin minulla viimeksi oli kuukautiset. Nyt luulin että ne olisivat alkaneet, enteet olivat jo ilmassa, mutta sitten eivät alkaneetkaan. Parina päivänä on ollut epämääräisiä pahoinvointipuuskia. Ei helvetti, jos nyt olen tullut raskaaksi. Karmeaa kohtalon ivaa. 

Meidän ei pitäisi pystyä saamaan lapsia. Teoriassa se on mahdollista, mutta käytäntö on osoittanut että ei se vain onnistu. Silloin kun vielä luulin haluavani niitä, saimme siihen lääketieteellistä vetoapua (joka ei auttanut sekään), mutta pitkällisen itsetutkiskelun ja normaalin hormonitasapainon saavuttamisen jälkeen tulin siihen tulokseen että se ei vain ole minua varten.  Ennen hormonaalisen ehkäisyn ja sittemmin lapsettomuushoitoihin kuuluvien hormonien aloittamista en halunnut lapsia. Sen jälkeen kun elimistöni selvisi hormoneista, en halunnut lapsia. Siinä välissä halusin niitä, enkä keksi muutakaan syytä sille halulle kuin ne riivatun pillerit, jotka pistivät systeemini sekaisin. Onneksi lasta ei saatu silloin alulle, olisi melkoisen ikävää jos jaloissa pyörisi kupeitten hedelmä joka olisi jälkikäteen osoittautunut vääräksi valinnaksi.

Olisi kyllä kaikkien taiteen sääntöjen mukaista että nyt napsahtaisi se yksi miljoonasta -todennäköisyys, juuri nyt kun valmistuminen häämöttää ensi keväänä (tietysti se siirtyisi taas ties mihin saakka), mies etsii töitä ulkomailta ja haaveilemme elämästä Pariisissa, Wienissä, Roomassa, Lontoossa tai jossakin muussa suuressa kaupungissa. Eihän se lapsi toki ulkomaille muuttamista estä, mutta en minä sitä silti halua. Äidinvaistoni sijoittuvat asteikolla jonnekin siirtolohkareen ja keräkaalin välimaastoon. 

Kaikki yllämainittu on tietysti Väärin Ajateltu, koska tietysti jokainen oikea nainen haluaa lapsia! Monesti sitä tuntee itsensä todella kummajaiseksi kun jokaisessa valinnassa luovii eri suuntaan, ja tuntuu että niitä omia valintoja pitää aina jotenkin häpeillä ja pyydellä muilta anteeksi. Onneksi on blogi. Tämä on minun, ja täällä olen juuri niin outo kuin haluan.

PS. Kävin eilen uimassa. Kävin tänäänkin uimassa. Ajattelin käydä huomennakin uimassa.

PPS. Yritin tehdä marenkia. Epäonnistuin.