Soitto Kelaan on aina yhtä ihanaa: sydän hakkaa ja kädet vapisevat kun valmistautuu kuulemaan ikäviä asioita. Olen odotellut päätöstä kuntoutustuen jatkosta kuin kuuta nousevaa, ja tänä aamuna sitten soitin että mitä sille kuuluu. On kuulemma jo lääkärin käsittelyssä, mutta laitettiin kiireellisyysmerkintä siitä huolimatta. Nyt sitten saa olla pelko persiissä että myöntävätkö jatkoa vai eivätkö myönnä. Kaikki hoitavan tahon ihmiset ja kaikki tuttavatkin sanovat että eihän siinä olisi mitään järkeä jos se nyt katkaistaisiin, mutta kokemuksen syvä rintaääni sanoo että Kelan päätöksiä ennakoitaessa ei kannata lähteä ensimmäiseksi järjen ja logiikan tielle. Koodisto on niin bysanttilainen ettei sitä kukaan virkailijoistakaan täysin hallitse (ja riippuu täysin keneltä siellä asiaa kysyt niin vastaus on joka kerta eri), ja ns. asiantuntijalääkärit tuntuvat pelaavan jonkinlaista bingoa jonka tarkoituksena on taikoa sairaista terveitä, joskin vain paperilla. Kuten arvata saattaa, kovin suurta luottamusta kyseinen pulju ei minussa herätä.
Päässäni kävi hieman levottomuutta herättävä ajatus, että en välttämättä koskaan saa minkäänlaista työpaikkaa: en tilapäistä enkä pysyvää. Tällä hetkellä opiskelemani tutkinto alkoi hyödyllisenä sijoituksena, mutta media-alan murroksen ja yleisen taloustilanteen vuoksi siitä on tullut viimeisen vuoden aikana jotakin millä voi pyyhkiä perseensä. Ns. paskaduunikin kelpaisi, mutta fyysisten sairauksien ja vammojen vuoksi se on pois laskuista. 18-vuotiaana tein kolmen kuukauden kesätyörupeaman teollisuussiivoojana, nyt en kestäisi sitä päivääkään leikatun polven, selkänikaman virheasennon, vaurioituneen välilevyn ja kroonisen anemian ansiosta.
Koulun penkille pitänee mennä vielä sadannen kerran, vaikka taidoista ei ole hitonkaan hyötyä jos ei ole suhteita, ainakaan silloin kun ne samat taidot on tuhansilla muillakin ihmisillä. Mitä ihmettä sitä edes enää opiskelisi? Sen kun tietäisi.
Joo, näin positiivisia ajatuksia tänään. Silti en ole kovin negatiivisella tuulella, mieli on yllättävän hyvä niin kauan kun omaan elämäänsä voi suhtautua kuin tragikoomiseen farssiin, jota katsoo ulkopuolelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti