Lohtupossu

Nyt on taas siinä ja rajalla olenko tulossa kipeäksi vai en. Kurkkua karhentelee ja viluttaa ja särkee, mutta ei kuitenkaan siinä mittakaavassa että jättäytyisin maanantaina kotiin. Silti pitää saada lohtupossua, eli jotain hyvää syötävää (eli possutettavaa) siitä hyvästä että on kipeä. Kuumaa kaakaota, jätskiä, rahkaa, mitä vain. 

Anopin kanssa on taas ihan kohtuullinen vaihe meneillään. Oli kuulemma nähnyt unen jossa minä odotin poikaa, ja hän on sitä mieltä että hänen unensa ovat ennenkin paikkansa pitäneet. Yritin selittää että lapsia ei meille voi edes tulla, mutta hän vetosi siihen että ne ja nämä muutkin olivat vuosia yrittäneet ja sitten yllättäen saaneet lapsen, johon minä taas yritin selittää että kun lapsettomuuden syitä on niin monia ja minun on sellainen mihin ei ole mitään ratkaisua tarjolla - ja että emme me niitä lapsia edes elämäämme kaipaa. Mutta ei. Anoppi on nähnyt unen. Annoin asian olla, mitä muutakaan sitä voi kun faktat on lyöty tiskiin eikä sekään auta? 

Noottia tuli siitäkin miten meillä on niin luonnoton asumismuoto (kerrostalo) jota hän ei sietäisi päivääkään, ja että kyllä oma talo pitää olla. En jaksanut sanoa siihen enää mitään, sama virsi on kuultu tuhannen kertaa. Muuten meillä menee anopin kanssa ihan mukavasti, kunhan emme vain puhu lapsista, asumisesta tai matkustelusta, joka on myös anopille punainen vaate. Kun tuli puhetta siitä että valmistumiseni on lähellä ja että sitten täytyy varmaan vaihtaa työn perässä paikkakuntaa, niin anoppi kommentoi heti että kunhan ei vaan Helsinkiin. Emme kumpikaan sanoneet siihen yhtään mitään, koska nimenomaan pääkaupunkiseutu on viime aikoina alkanut näyttää muuton kannalta hyvin houkuttelevalta: lentokenttä lähellä, paljon kulttuuritarjontaa, vanhoja ystäviä ja kukaties uusiakin. Ei sillä, että tässä maassa olisi tällä hetkellä edes työpaikkoja joiden perässä muuttaa, joten täällä sitä varmaan olla kutjotetaan ensi vuonnakin. 

Huomenna alkaa toiseksi viimeinen jakso ennen työharjoittelua. Opiskelu ei kiinnosta, ei huvita oikein mikään muukaan juuri nyt, syksy on aina niin masentavaa aikaa. Helmikuussa alkavaa työharjoittelua ajattelen joka toinen päivä kauhulla, pelkään että paikka on minulle liian vaikea. Miksei Skyrimin pelaamisesta voisi saada opintopisteitä, varsinkin jos pelaa yhtä ahkerasti kuin minä? 

Miks on pakko vaikka ei taho?

Huomenna on miehen veljen nuoremman lapsen syntymäpäivät. Olemme kummatkin kyseisen lapsen kummeja, vaikka en kyllä ihan aina ymmärrä miksi, koska meille on tehty selväksi että olemme Ö-luokan kansalaisia ja että varsinkin minä olen outo ja epänormaali. Miehen veli juttelee toisinaan miehelle, minua korkeintaan moikataan jäätävällä äänellä eikä usein edes sitä. Veljen avovaimo sen sijaan ei puhu mitään meille kummallekaan. 

En haluaisi mennä, mutta pakko on tai siitä vedetään herneet nenään. Ahdistaa ajatuskin huomisesta. Jos synttärit menevät vanhaan tuttuun tapaan, niin meitä hädin tuskin moikataan, minkä jälkeen saamme olla oman onnemme nojassa. Paremmat vieraat viedään pöytään ensin, jolloin olemme kahdestaan olohuoneessa, ja kun paremmat vieraat on syötetty, on meidän vuoromme olla kahdestaan keittiössä kun parempia vieraita viihdytetään taas olohuoneessa. Kukaan ei ota meitä mukaan keskusteluun eikä anneta mahdollisuutta osallistua. Kun lähdemme, kukaan ei tule sanomaan heippoja saati noteeraa vaikka sanomme että kiitos juhlista, olemme nyt lähdössä. En nyt ihan tarkalleen osaa sanoa mikä niissä synttärijuhlissa ei vetoa minuun. 

Lahjoja meiltä kyllä odotetaan, ja niille on aina asetettu standardit (lelujen pitää olla puuta jne). Ostimme miehen halusta tällä kertaa kuutiopalapelin unkarilaisesta lelukaupasta, ihan unkarilaisvalmisteisen sellaisen. Minulla oli niin kova pelko sen riittämättömyydestä vanhemmille (heidän makuunsa liian halvan näköinen ja on vielä muoviakin, herranen aika) että ostin lisäksi vielä kirjan. Miehen on helppo sanoa että kyllä se on ok, koska nämä asiathan eivät kaadu hänen niskoilleen vaan minun. Sekä anopilla että koko miehen suvulla on kummallinen tapa olettaa että naisen vastuu ja tehtävä on hommata kaikki lahjat ja juhlamuistamiset. Sitten jos ne ovat vääränlaiset, niin minä saan kuulla siitä. 

Toivottavasti ensi vuonna pääsisimme muuttamaan jonnekin kauemmas, jotta voisimme edes elää väärin rauhassa. Voin luvata että räjähdän (tosin en minä oikeasti räjähdä mutta pahoitan mieleni kovasti hiljaa itsekseni) että jos vielä kerran kuulen kuinka meidänkin olisi jo aika ostaa talo, hankkia lapsia ja ruveta muutenkin kunnollisiksi, normaaleiksi ihmisiksi. 

Onneksi ensi viikolla on neljän päivän viikonloppu, niin ehdin toipua pahasta tuulestani edes vähän.

Budapest, osa 3

Kesti näköjään kumminkin pitkään että sain tämän kolmannen osan aloitetuksi. Miltei helpotuksen huokaus kun saan tämän pois päiväjärjestyksestä, voi taas keskittyä valittamiseen (kun on syksy, en löydä sopivan kokoista takkia, opiskelu on paskaa jne). 

No, asiaan. Budapestista löytyy paljon taidetta ja kulttuuria niitä halajaville matkailijoille. Edellisessä postauksessa mainitsemani klezmer-konsertin lisäksi kävimme myös seuraamassa operettiharjoituksia ja operettiteatterin lisäksi kaupungista löytyy hulppea oopperatalokin ja siellä on englanninkielisiäkin esityksiä. Ooppera oli kyllä vakaassa harkinnassa, mutta siellä olisi maan tavan mukaisesti pitänyt olla todellakin ykköset päällä, eikä 40 asteen helteen huomioon ottaen kumpikaan halunnut pakata mukaan hiostavia juhlavaatteita. 

Taidemuseon aarteita. Museoon sai ostaa kuvausluvan, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja otin pari kuvaa. Kovin montaa en jaksanut kun ilmastointia ei ollut ja helle oli mitä oli. Budan linnan museoissa oli myös paljon taidetta esillä niin historiallisessa museossa kuin kansallisgalleriassakin. Lisäksi on paljon pienempiä taidegallerioita ja esimerkiksi käsityötaiteen museo. Taiteen ystävälle kaupunki on antelias. 

Erilaisia pronssipatsaita oli kaupungissa monta, niitä saattoi tulla vastaan ihan yllättäen. Kaupunkiin sirotellut patsaat ovat aika tuoretta tekoa, mutta silti tyyliltään ajattomia. Rantabulevardin aidalla istuva Pikku Prinsessa on näistä varmaan kuuluisin, mutta minun suosikkini oli tuo poliisisetä. 

Historiallisista henkilöistäkin oli patsaita, kuten tuo penkillä istuva teatterimoguli jonka nimeä nyt en muista sekä Imre Nagy, jonka kanssa mies poseeraa. 

Mikäli patsaista sattuu tykkäämään, kannattaa suunnistaa kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan kommunistiseen patsaspuistoon, jonne on laitettu esille kaikki kommunistihallinnon ajan rumat patsaat, joita ei sattuneesta syystä ole haluttu kaupungissa esillä pitää. Lenin-setä asuu siellä, kuten kuvasta näemme. 

Terror Haza (terrorin talo), jossa ei valitettavasti saanut kuvata sisällä, tarjoaa kattavan katsauksen Unkarin historiaan sekä natsi- että kommunismihallinnon ajoilta. Talossa on ollut salaisen poliisin päämaja kaikkine kidutuskoppeineen. Erittäin, erittäin mielenkiintoinen museo. 

Lopuksi vielä yhdestä Ketjusiltaa vahtivasta huolestuneesta leijonasta. 

Näissä kolmessa postauksessa oli toki vain pikku siivu siitä kaikesta mitä siellä nähtiin ja koettiin. Toivottavasti jollekulle kolmesta lukijastani heräsi kiinnostus Budapestia kohtaan, voin vain suositella kaupunkia. Menkää!

Takaisin arkielämään - ja tiiviimpään kirjoitustahtiin kun ei ole luvattuja teemapäivityksiä.

Budapest, osa 2

Tässä on kulunut taas luvattoman paljon aikaa, kun on ollut kaikkea paskaa. Opiskelu on paskaa, tehtävät on paskoja, ylimääräistä rahaa on mennyt auton korjaamiseen ja mielialakin on paska. Ei ole huvittanut blogata, mutta ajattelin nyt puristaa vähän jotakin. Ruuasta ja taiteestahan minun piti puhua. 

Eri maissa tutustun kumpaankin osa-alueeseen mitä suurimmalla sydämen innolla. No mitäpä muutakaan unkarilainen ruoka oli kuin mainiota. Tutuksi tuli langos (uppopaistettu rieskantapainen lättyrä joka täytetään hapankermalla ja juustolla), unkarinjuutalaiset ruuat, makkarat ja gulassi. Peruskoulussa vihasin sydämeni pohjasta gulassia silloin kun sitä koulun ruokalistalla oli, mutta Unkarissa opin että koulun gulassi ei ollut gulassia nähnytkään. Söin gulassia monessa eri paikassa, ja se oli tosi hyvää. Joka paikassa sen kera tarjottiin erittäin tulista vihreää paprikaa. Niin tulista, ettei kannata rapsuttaa korvaansa sen jälkeen kun on siirtänyt sormin paprikan palasia tarjoiluastiasta keittoonsa. Voi näet tuntua seuraavan puolen tunnin ajan siltä kuin korvaa poltettaisiin kuumalla raudalla. Paprikajuttuja ostimme kotiin tuotavaksi, ja olemme käyttäneet niitä pari kertaa jo gulassin tekemiseen. 

Unkarissa on tarjolla monenlaisia makkaroita, ja niitä tuli maisteltua myös useampaa sorttia. Jälkiruuista erikoismaininnan ansaitsee herkullinen kastanjapyre, perinteinen unkarilainen herkku. Budapestin juutalaiset ravintolat saavat meiltä erityiskiitoksen, kannattaa suunnata juutalaiskortteleihin jos mielii syödä jotain mieleenpainuvan herkullista. Alkoholijuomista tuli maisteltua tokaji, Unicum ja erilaiset pálinkat, ja näitä kaikkia rahtasimme myös kotiinkin. Pálinkaa ei saa Alkosta, mikä on sääli, ja Unicumistakin on tarjolla vain perusversiota (harmi sekin, koska luumu-Unicum on parempaa). Tokajia sen sijaan on useampaakin lajia. 

Erikseen haluan vielä mainita kefiirin, jota ostimme välipalaksi ruokakaupoista. En ymmärrä miksi sitä ei saa enää Suomesta (ennen on kuulemma saanut), mutta onneksi matkan jälkeen löytyi netistä mukava henkilö jolta mies tilasi kefiirin siemeniä. Monet kefiirit on mies jo kerennyt itse väsätä, ja smetanankin sai siitä aikaiseksi. Seuraavaksi teemme itse kefiiripohjaista juustoa, mies tilasi jo juustoharsonkin. 

Kahviloita on valtavat määrät, Itävalta-Unkarin aikoina Budapestiin tarttunut Wienin kahvilakulttuuri elää ja kukoistaa vieläkin. Oli kahvila sitten kolmipyöräiseen mopoon perustettu liikkuva kahvilapiste tai yli sata vuotta toiminut kultakoristeinen paremman väen paikka, kahvi oli aina erinomaista ja kahvileivät samaten. Unikonsiemenpohjaiset leivonnaiset, suklaajutut ja Dobos-kakku kannattaa tempaista huiviin. 

Kolmipyöräiseen mopoon rakennettu kahvila, nimeltään Vespresso. 

New York Cafe, joka on ollut toiminnassa yli sata vuotta. Seinämaalaukset, kultakoristeet, elävä pianomusiikki ja erittäin hienostunut tunnelma teki vaikutuksen. Vessakin oli kuin jokin valtaistuinsali. 

Alexandra-kirjakaupan yläkerrassa oleva kahvila. Aika hulppea kirjakaupan kahvilaksi. 

Mies leikittää kissakahvilan kisuja. Jos pitää kissoista, kannattaa mennä Dob Utcalla sijaitsevaan kissakahvilaan. Kissat ovat rescuekissoja, paikalla on koulutettu eläintenhoitaja ja kissoista pidetään erityisen hyvää huolta. Jos niitä ei huvita olla ihmisten parissa, ne pääsevät kissanluukun kautta rauhallisiin tiloihin mihin ei ole asiaa muilla kuin eläintenhoitajalla. Ammattimaisesti ylläpidetty paikka, iloisia, leikkisiä ja hyvinvoivia kissoja. 

Uusia jäätelömakuja tuli maisteltua: camembert, unikko, punaviini, tokaji, gorgonzola, musta oliivi... en edes muista enää kaikkia. Monien kohdalla vähän epäilytti, että voiko olla hyvää, mutta oli se. 

Tässä kuva juutalaisen Spinoza-ravintolan klezmer-konsertista ja ravintolan pianisti Tibor, joka laulatti minua ja monia muita vieraita, ja poseerasi vielä kivasti kuvaankin. Aivan uskomattoman mainio isäntä, hauska kuin mikä. Meillä oli tilaisuus rupatella hänen kanssaan enemmänkin, koska olimme tulleet ravintolan konsertti-illalliselle reilusti etuajassa. Hän kertoi asuneensa Suomessa vuosina 1964-1967 ja olleensa eri kaupungeissa ravintolapianistina. Yllättävän paljon osasi vielä suomea ja 60-luvun Suomi-iskelmiä. Harmi vain etten minä osannut niitä, mutta laulelimme yhdessä Viulunsoittaja katolla -musikaalin lauluja englanniksi. Spinozan konsertti-illallinen oli mahtava: ensin tunnin mittainen klezmer-konsertti ja sitten kolmen ruokalajin illallinen: hanhenrasvakeittoa matzoh-palloilla, hanhen rintafile ja kasviksia, jälkiruuaksi jokin perinteinen unkarinjuutalainen kakku, unkarilaista kuohuviiniä ja punaviiniä. Ruokailun aikana tämä pianistisetä soitti pianoa ja viihdytti ihmisiä. Kävimme Spinozassa syömässä vielä muutaman kerran lounasta kun paikka oli kaikin puolin niin mahtava. 

Nyt olen lätissyt niin paljon ruuasta ettei tähän enää taidetta mahdu. No, ensi kerralla sitten siitä. Eli osa kolmekin tulee vielä. Pitää ahertua kirjoittamaan se nopeammin kuin tämä.