Miks on pakko vaikka ei taho?

Huomenna on miehen veljen nuoremman lapsen syntymäpäivät. Olemme kummatkin kyseisen lapsen kummeja, vaikka en kyllä ihan aina ymmärrä miksi, koska meille on tehty selväksi että olemme Ö-luokan kansalaisia ja että varsinkin minä olen outo ja epänormaali. Miehen veli juttelee toisinaan miehelle, minua korkeintaan moikataan jäätävällä äänellä eikä usein edes sitä. Veljen avovaimo sen sijaan ei puhu mitään meille kummallekaan. 

En haluaisi mennä, mutta pakko on tai siitä vedetään herneet nenään. Ahdistaa ajatuskin huomisesta. Jos synttärit menevät vanhaan tuttuun tapaan, niin meitä hädin tuskin moikataan, minkä jälkeen saamme olla oman onnemme nojassa. Paremmat vieraat viedään pöytään ensin, jolloin olemme kahdestaan olohuoneessa, ja kun paremmat vieraat on syötetty, on meidän vuoromme olla kahdestaan keittiössä kun parempia vieraita viihdytetään taas olohuoneessa. Kukaan ei ota meitä mukaan keskusteluun eikä anneta mahdollisuutta osallistua. Kun lähdemme, kukaan ei tule sanomaan heippoja saati noteeraa vaikka sanomme että kiitos juhlista, olemme nyt lähdössä. En nyt ihan tarkalleen osaa sanoa mikä niissä synttärijuhlissa ei vetoa minuun. 

Lahjoja meiltä kyllä odotetaan, ja niille on aina asetettu standardit (lelujen pitää olla puuta jne). Ostimme miehen halusta tällä kertaa kuutiopalapelin unkarilaisesta lelukaupasta, ihan unkarilaisvalmisteisen sellaisen. Minulla oli niin kova pelko sen riittämättömyydestä vanhemmille (heidän makuunsa liian halvan näköinen ja on vielä muoviakin, herranen aika) että ostin lisäksi vielä kirjan. Miehen on helppo sanoa että kyllä se on ok, koska nämä asiathan eivät kaadu hänen niskoilleen vaan minun. Sekä anopilla että koko miehen suvulla on kummallinen tapa olettaa että naisen vastuu ja tehtävä on hommata kaikki lahjat ja juhlamuistamiset. Sitten jos ne ovat vääränlaiset, niin minä saan kuulla siitä. 

Toivottavasti ensi vuonna pääsisimme muuttamaan jonnekin kauemmas, jotta voisimme edes elää väärin rauhassa. Voin luvata että räjähdän (tosin en minä oikeasti räjähdä mutta pahoitan mieleni kovasti hiljaa itsekseni) että jos vielä kerran kuulen kuinka meidänkin olisi jo aika ostaa talo, hankkia lapsia ja ruveta muutenkin kunnollisiksi, normaaleiksi ihmisiksi. 

Onneksi ensi viikolla on neljän päivän viikonloppu, niin ehdin toipua pahasta tuulestani edes vähän.