Mitä ihmettä tekisin seuraavat 35 vuotta?

Minä ja Windows 8 alamme tulla keskenämme toimeen. Olen keksinyt mitä teen väärin, enkä enää koskettele touchpadia sopimattomasti ja aiheuta hallitsematonta järjestelmäkuvakkeiden ponnahtelua mitä kummallisimmista paikoista. Sen sijaan minulla on herännyt vuoden tauon jälkeen koukuttavia mielihaluja erinäisiä Facebook-pelejä koskien. Nyt on taas laitettu karkkeja riveihin ja leikitty maanviljelijää. 

Sain tiivistettyä työharjoittelurupeamani kahteen kuukauteen, joten paperit ovat taskussa maaliskuun viimeinen päivä. Mitähän hittoa sitä seuraavaksi opiskelisi? Mikä olisi työllistymisen kannalta hyödyllistä? Hoitoalahan se työllistäisi, mutta minusta ei siihen ole henkisten ja fyysisten rappeumien vuoksi. Selkä ei kestä pitkällistä seisomista eikä polvi kävelyä, ja päästähän minua on hajottanut viimeiset kaksi vuosikymmentä tauotta. Ikuisena luuserinakaan ei kamalasti kiinnosta olla. Peruskouluaikoina vannoin, että aikuisena näytän kaikille kiusaajille kun olen kuuluisa/menestynyt/taitava. En ole näyttänyt. Aina kun on palaset joten kuten kasassa, ilmestyy joku joka potkaisee taas astian nurin. Ja nyt on myöhäistä. 

Lasten saduissa ja nuortenkirjoissa paha saa aina palkkansa ja pitkään siedetyistä kärsimyksistä seuraa aina jonkinlainen palkinto. On ahterista, ettei oikea elämä toimi niin. Tosielämässä paha vetää aina potin kotiin ja kärsimys poikii lisää kärsimystä. 

Sunnuntaina aukeaa joulukalenterin ensimmäinen luukku, jee! Sunnuntaina ripustan myös jouluverhot, koska olen Helsingissä 9.-15. joulukuuta enkä muuten mielestäni ehdi katsella niitä tarpeeksi kauan. Joulu on minulle aina parasta aikaa vuodessa: kauneutta, perinteitä, salaperäistä taikaa ja lämmintä tunnetta.

The last days of Saruman

Viime viikolla hajosi läppäri, tänään sitten pesukone. Kesken linkouksen kuulemma pamahti hihna katki, ja alkoi kamala pauke. En itse ollut kotosalla (mies pesi pyykkiä), ja ehkä ihan hyvä niin. Olisi saattanut parvekkeelta alas lentää mokoma rakkine. Ei sillä, olisihan tuolle tammikuussa rapsahtanut jo seitsemän vuotta mittariin. Halvin mahdollinen löytö oli aikoinaan sekin, joten ei kai muuta voi odottaakaan. Jotenkin nämä kalliit kapineet hajoavat aina peräkkäin, eikä ikinä ole rahaa ostaa astetta parempaa vaikka kuinka tolkutetaan ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa. 

Tänään oli viimeinen tunti filmikuvausta (mikä valitettavasti lakkautetaan opintolinjalta tarpeettomana). Filmikuvaus ja filmin käsin kehittäminen on kyllä työllistymisen kannalta tarpeeton taito tänä päivänä, mutta ihan hyvä osata jos haluaa tehdä valokuvataidetta ja pitää yllä menneiden aikojen taitoja. Eniten tulee ikävä filmikuvauksen opettajaa, jota olemme kutsuneet tuttavallisesti Sarumaniksi. Yhteneväisyys Sarumanin kanssa on puhtaasti pinnallista: tummat kulmat, pitkä valkoinen pukinparta ja pitkät valkoiset hiukset. Luonteeltaan Saruman on kiltti ja leppoisa kuin Joulupukki. Hieno mies, jolla on hienoja elämänkokemuksia. 

Saruman on auliisti kertonut meille elämäntarinoitaan ja kertomuksia matkoistaan. Mies, joka on liftannut Afganistaniin 70-luvulla, matkustanut peukalokyydillä ja omatoimisesti ympäri Afrikkaa ja muutenkin pitkin ja poikin maailmaa, on kokenut niin paljon ja niin jännittäviä asioita ettei niistä kuulija saa tarpeekseen. Sarumanin tarinoita jään kaipaamaan kovasti. Kunpa itsekin näkisi ja kokisi elämänsä aikana yhtä paljon. Enää ei vain ole mahdollista matkustaa siipiratasaluksella Niiliä pitkin kohti Keski-Afrikkaa eikä järin fiksua liftailla Lähi-Idässä, mutta minäkin haluaisin nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. 

Meillä on miehen kanssa taas kummallakin kovasti matkakuumetta. Harmi vain, ettei rahaa ole (varsinkin kun kodinkoneet poksahtelevat nyt yksi toisensa jälkeen). Kiovaan olisi kova hinku, ja siellä tietenkin Tsernobylin ydinvoimala-alueelle ottamaan karuja post-apokalyptisia valokuvia. Halpaahan sinne olisi mennä ja siellä olla, mutta nyt ei ole senkään vertaa valuuttaa. Kallein osuus kun on aina mennä Helsinkiin ja jättää auto lentoparkkiin, se maksaa aina miltei saman verran kuin koko muu matka yhteensä. 

En voi olla ajattelematta, että tietokoneen ja pesukoneen hinnalla olisi saanut jo suhteellisen lupsakan Kiovanmatkan. 

Konekierto

Minulla on ollut keskiviikosta lähtien uusi tietokone. Edellinen halpisprutku tuli tiensä päähän, ja olihan tuolla jo ikääkin viisi ja puoli vuotta (ja ostettaessaankin oli markkinoiden halvin ja köykäisin). Hattua nostan Fujitsu Siemensille siitä kyllä, hyvin palveli ja ikävä jää. Olisin korjauttanut, mutta korjaukset olisivat maksaneet vain vähän vähemmän kuin mitä uusi kustansi, joten oli fiksumpaa uusia koko kone. Markkinoiden halvin piti tälläkin kerralla ostaa, ei raha riittänyt muuhun. Ja jos mies ei olisi saamassa joulukuun alussa veronpalautuksia, olisin nyt kokonaan ilman omaa konetta. 

Ainoa mitä en olisi halunnut, on tämä saamarin Windows 8, jonka kehittelijät pitäisi ampua maata kiertävälle radalle. Mobiililaitteisiin se sopii, mutta ei tietokoneeseen. Asetusvalikko vaanii koko ajan oikeassa reunassa ja pomppaa esiin pienestäkin väärästä liikkeestä, mutta kun yrität saada sitä tulemaan esiin tarkoituksella, niin jo maistuu sille ruojalle piilottelu. Muuten ihan peruswindows, mutta piilotettu kirjavan muistipelin alle ilman mitään järkevää syytä. 

Eilen oli viimeinen kerta työnhakutätiä, ja juhlistin tätä iloista tapahtumaa glögillä. Tänään kävimme leffassa katsomassa Renoirin ja illalla keittelemme lisää glögiä. Ensi viikolla vaihtuu jaksokin, alkaa viimeinen jakso ennen työharjoittelua. Vähiin käy ennen kuin loppuu. En millään malttaisi odottaa. 

Joulukortit ovat edistyneet, mutta tajusin tänään että nettijoulukorttini on jäänyt hyllylle kuukaudeksi. En ehkä mitenkään ehdi tekemään siitä sellaista kuin haluaisin, ja joudun varmaan aloittamaan yksinkertaisemmalla versiolla alusta, mutta katsotaan nyt. Siinäkin olen tapani mukaan mennyt haukkaamaan liian suuren palan. 

Ollapa jo joulukuu. Tiedossa on intensiivinen ja rankka neljän päivän työpaja koulun puolesta Helsingissä, mutta sitten minulla on tilaisuus jäädä muutamaksi päiväksi rakkaan ystävän luo. Odotan innolla.

Tandoorireaktio

Viikonloppu on ollut mukavan rentouttava. Mielialaa on kohennettu herkkuruuilla ja mukavilla puuhilla. Ainoa miinus tulee tandoorimausteesta, joka aiheutti ikävää sydämentykytystä, hengenahdistusta ja nielun turpoamista. Alkuperäisen maustepakkauksen olen hävittänyt siirtäessäni sisällön pieneen lasipurkkiin. Harmittaa heittää muuten hyvä mauste menemään, tuollaisen reaktion jälkeen en halua sitä eteenpäinkään antaa. 

Tein koekappaleen tämän vuoden joulukortista, ja se onnistui paremmin kuin odotin. En laita tänne kuvaa, koska tätä blogia lukevat sellaisetkin ihmiset joille kortti on lähdössä, ja haluan sen olevan yllätys. Korttipohja oli yllättävän vaivaton, vaikka samantyyppinen askartelu on aina ennen onnistunut aiheuttamaan minulle harmaita hiuksia. Tämän vuoden joulukortti on lopulta helpompi kuin viime vuoden joulukortti, paitsi toimittamisen osalta: kortti on kolmiulotteinen ja sen verran iso, että ne täytyy viedä käsin tai lähettää paketissa. 

Huomenna olisi koululla tilaisuus, josta viime viikolla suunnittelin lintsaavani, mutta jonne menen koska haluan neuvotella loppukuulle yhden vapaan perjantain, jotta pääsen auttelemaan silmäleikkauksesta toipuvaa äitiäni. Leikkaus oli viime kuun lopussa, kaikki meni odotetusti ja silmät lähtivät paranemaan, mutta nyt silmänpaineet ovatkin nousseet ja on tullut ongelmia. Toivottavasti silmänpohjiin ei jouduta pistämään kortisonia. Juuri nyt äiti ei oikein kunnolla näe, ja isästäni ei kodinhoidollisissa asioissa hirveästi apua ole. Käyn siivoamassa ja valmistan jotakin helppoa pakastimeen. 

Joulu alkaa hiipiä yhä useammin mieleen. Varasimme eilen Kauppahallin luomukaupasta itsellemme luomukinkun, vielä ehti. Luomukinkkua halajavien kannattaa pitää kiirettä, tuottajilla on tarjolla vain rajallinen määrä ja kysyntä on kovaa.

You failed, but thanks for trying

Ihanaa, viikonloppu. Tänään oli toiseksi viimeinen kerta työnhakutätiä, enkä malta odottaa että viimeinen kerta on ohi. Tosin nyt tiedän että minua ei kukaan tule koskaan palkkaamaan mihinkään töihin, koska minulla on repaleinen CV täynnä epämääräisiä, (mielen)terveydellisistä syistä johtuvia aukkoja enkä ole muutenkaan käyttänyt jokaista hetkeäni tahkotakseni jollekin toiselle rahaa. Viiden vuoden päästä minusta tehtäneen syrjäytymisjuttu Helsingin Sanomiin, minkä jälkeen puleeratut kokoomusnuoret pääsevät haukkumaan minua kilpaa sosiaalisessa mediassa vääristä valinnoista ja rumasta naamasta. 

En ymmärrä, miksi niin sitkeässä elää se ääneen lausumaton (mutta taustalla hyvin selvästi kaikuva) uskomus, että ihmiset tekevät vääriä valintoja tahallaan, tyhmyyttään tai laiskuuttaan? Ja että jokainen on oman onnensa seppä? Minun sepänpajani alasinta ovat takoneet lukuisat henkilöt jotka ovat tehneet peruuttamatonta vahinkoa, enkä ole itse voinut mitenkään vaikuttaa asiaan. Voin vain olla pahoillani siitä, etten ole ollut tarpeeksi voimakas kestämään niitä iskuja. Nykymaailmassa siirretään sivuun, ellet ole tehnyt moitteetonta elämänkaarta. Kun kompastut, joudut pelistä pois, vaikka voisit olla hyödyllinen ja tehdä vaikka mitä. Toisinaan saa lukea siitä, miten joku on pompsahtanut vaikeuksien kautta voittoon, mutta jokaista epätodennäköistä menestyjää kohden on tuhat sellaista, jotka ovat vajonneet pohjalle ja pysyvät siellä. Heistä ei kirjoiteta. 

Minä en halua olla yksi niistä tuhannesta, mutta ikävästihän tuo alkaa näyttää siltä että niin siinä käy. Lopulta sitä vain alkaa uskoa olevansa sen arvoinen kuin pahimmat mokansa. 

Koomista kyllä, minun oli tarkoitus kirjoittaa tässä postauksessa jotakin positiivista. 

Vitutuskalenteri

En ole taas kirjoittanut yli viikkoon. Nyt täytyy skarpata. Kaikenlaistahan sitä kuitenkin kaiken aikaa tapahtuu - ei ehkä kovin merkittävää, mutta tapahtuupa kuitenkin. 

Olen ollut harmaassa suoritusputkessa. Mikään ei oikein hotsita, kaikkein vähiten opiskelu (nyt kun tietää ettei alalle voi jäädä kun töitäkään ei ole), eikä sen puoleen mikään muukaan elämä. Kieltämättä on välillä vetänyt aika synkäksi, kun en yhtään tiedä mitä elämälläni tekisin. Ei hirveästi huvita enää luotsata sitä mihinkään uuteen suuntaan kun kokemus on osoittanut että valitsemani suunnat ovat lähes järjestään aina niitä vääriä. Missä kohtaa saa lakata rimpuilemasta ja jäädä vain paikalleen? Jos mikä tahansa mitä tekee, kuitenkin vain pahentaa asiaa? On vaikea pitää päätä pystyssä kun takana on 30 vuotta pitkä sarja epäonnistumisia. En voi sanoa että olisin ylpeä juuri mistään, mitä olen tehnyt. 

No olen minä yhden asian valinnut oikein, ja se on aviomies. Minulla on onnea, että saan jakaa elämäni niin upean ihmisen kanssa, vaikka vielä tänäkään päivänä en oikein käsitä mitä hän minussa näkee. Omasta mielestään kaiken. Ehkä hän tarvitsisi uudet silmälasit. 

43 opiskelupäivää jäljellä ennen työharjoittelua (minkä jälkeen valmistun), mikäli joulukuussa tapahtuvaa Helsingin työpajaa ei lasketa. Yhden niistä olen varannut rokulipäiväksi (ensi viikon maanantain), koska silloin on luentomuotoinen, maailman kyllästyttävin tapahtuma johon osallistuin jo kerran kaksi vuotta sitten. Mietin, tekisinkö sellaisen numerokalenterin - Vitutuskalenterin - mistä ruksisin noita päiviä pois. Kunpa sen työharjoittelunkin voisi skipata jotenkin, täysin turhalta tuntuu koko roska. Kolme kuukautta pitäisi kuitenkin siellä kutjottaa. 

Joulukuu lähestyy liian hitaasti. Ostin joulukalenterin, ja nyt syyhyttäisi päästä availemaan luukkuja. Tuumailin myös, että jos askartelisin viikonloppuna joulukortteja. Se varmaan piristää. 

Painellaan vähän nappuloita

Onneksi on viikonloppu. Voi yrittää olla ajattelematta koulua ja ärsyttävää työnhakutätiä, joka taas räjäytti pankin. 

Meidän piti etsiä oman alan töitä mol.fi -sivustolta, siis nimenomaan niitä joihin pääsisi tällä koulutuksella, mutta eipä niitä ollut. Graafikon paikkoja oli kyllä auki monia, mutta alan pohjakoulutuksella niihin ei ole hiirenkarvankaan verran pätevä. Työnhakutäti oli sitä mieltä että "kyllä niihinkin teidät palkataan jos ei muita hakijoita ole". Sanoin tädille, että ei lääkäriksikään lähihoitajaa palkata vaikka muita hakijoita ei ole, niin täti sanoi siihen ettei meidän alalla ole mitään pätevyysvaatimuksia. Jumalauta, kyllä on. 

Joskus hieman sieppaa että tämän meidän alan kuvitellaan olevan sitä että painetaan vähän kameran nappuloita ja piirrellään kivoja kuvia Photoshopilla, ja että se on sitä samaa kaikilla koulutusasteilla. Monilla ei tunnu olevan aavistustakaan miten teknistä ja monimutkaista hommaa tämä on, ja että ammatillisissa perusopinnoissa ei todellakaan opeteta kuin ne pelkät perusteet, eikä se korkeamman vaatimustason töihin vain mitenkään riitä. Eikä sitten myöskään suostuta uskomaan kun kerrotaan mikä ero näillä asioilla on, ei edes vaikka miten rautalangasta väännettäisiin ettei riitä että osaa käyttää pelkkää vasaraa kun koko työkalupakin pitäisi olla hanskassa.  

Toisaalta en myöskään tajua miksi tällä alalla on tällainen peruspaketti joka ei pätevöitä yhtikäs mihinkään. Opintokokonaisuuksien idea kun tavallisesti kai on se, että niiden jälkeen pystyy tekemään alan töitä, edes sillä pohjatasolla. Ei enää, koska nykyisin ne korkeammin koulutetut joutuvat tekemään myös ne pohjatyöt, koska assareita ei vain palkata erikseen. Tiukassa taloustilanteessa ja media-alan vielä tiukemmassa kilpailutilanteessa millään puljulla siihen ei ole enää varaa. 

Työnhakutäti piti päänsä: kyllä kyllä graafikoksi palkataan, ihan varmasti palkataan. Sitä seurannut kollektiivinen facepalm oli luokkahenkeä parhaimmillaan. 

Ajattelin ostaa seuraavaksi radio-ohjattavan lentokoneen, opetella lennättämään sitä ja pyrkiä sitten Finnairille töihin. Ihan varmasti palkataan. Jos vaan olen tarpeeksi sinnikäs. Eikä ole muita hakijoita.