Viime viikolla hajosi läppäri, tänään sitten pesukone. Kesken linkouksen kuulemma pamahti hihna katki, ja alkoi kamala pauke. En itse ollut kotosalla (mies pesi pyykkiä), ja ehkä ihan hyvä niin. Olisi saattanut parvekkeelta alas lentää mokoma rakkine. Ei sillä, olisihan tuolle tammikuussa rapsahtanut jo seitsemän vuotta mittariin. Halvin mahdollinen löytö oli aikoinaan sekin, joten ei kai muuta voi odottaakaan. Jotenkin nämä kalliit kapineet hajoavat aina peräkkäin, eikä ikinä ole rahaa ostaa astetta parempaa vaikka kuinka tolkutetaan ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa.
Tänään oli viimeinen tunti filmikuvausta (mikä valitettavasti lakkautetaan opintolinjalta tarpeettomana). Filmikuvaus ja filmin käsin kehittäminen on kyllä työllistymisen kannalta tarpeeton taito tänä päivänä, mutta ihan hyvä osata jos haluaa tehdä valokuvataidetta ja pitää yllä menneiden aikojen taitoja. Eniten tulee ikävä filmikuvauksen opettajaa, jota olemme kutsuneet tuttavallisesti Sarumaniksi. Yhteneväisyys Sarumanin kanssa on puhtaasti pinnallista: tummat kulmat, pitkä valkoinen pukinparta ja pitkät valkoiset hiukset. Luonteeltaan Saruman on kiltti ja leppoisa kuin Joulupukki. Hieno mies, jolla on hienoja elämänkokemuksia.
Saruman on auliisti kertonut meille elämäntarinoitaan ja kertomuksia matkoistaan. Mies, joka on liftannut Afganistaniin 70-luvulla, matkustanut peukalokyydillä ja omatoimisesti ympäri Afrikkaa ja muutenkin pitkin ja poikin maailmaa, on kokenut niin paljon ja niin jännittäviä asioita ettei niistä kuulija saa tarpeekseen. Sarumanin tarinoita jään kaipaamaan kovasti. Kunpa itsekin näkisi ja kokisi elämänsä aikana yhtä paljon. Enää ei vain ole mahdollista matkustaa siipiratasaluksella Niiliä pitkin kohti Keski-Afrikkaa eikä järin fiksua liftailla Lähi-Idässä, mutta minäkin haluaisin nähdä ja kokea mahdollisimman paljon.
Meillä on miehen kanssa taas kummallakin kovasti matkakuumetta. Harmi vain, ettei rahaa ole (varsinkin kun kodinkoneet poksahtelevat nyt yksi toisensa jälkeen). Kiovaan olisi kova hinku, ja siellä tietenkin Tsernobylin ydinvoimala-alueelle ottamaan karuja post-apokalyptisia valokuvia. Halpaahan sinne olisi mennä ja siellä olla, mutta nyt ei ole senkään vertaa valuuttaa. Kallein osuus kun on aina mennä Helsinkiin ja jättää auto lentoparkkiin, se maksaa aina miltei saman verran kuin koko muu matka yhteensä.
En voi olla ajattelematta, että tietokoneen ja pesukoneen hinnalla olisi saanut jo suhteellisen lupsakan Kiovanmatkan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti