En ole taas kirjoittanut yli viikkoon. Nyt täytyy skarpata. Kaikenlaistahan sitä kuitenkin kaiken aikaa tapahtuu - ei ehkä kovin merkittävää, mutta tapahtuupa kuitenkin.
Olen ollut harmaassa suoritusputkessa. Mikään ei oikein hotsita, kaikkein vähiten opiskelu (nyt kun tietää ettei alalle voi jäädä kun töitäkään ei ole), eikä sen puoleen mikään muukaan elämä. Kieltämättä on välillä vetänyt aika synkäksi, kun en yhtään tiedä mitä elämälläni tekisin. Ei hirveästi huvita enää luotsata sitä mihinkään uuteen suuntaan kun kokemus on osoittanut että valitsemani suunnat ovat lähes järjestään aina niitä vääriä. Missä kohtaa saa lakata rimpuilemasta ja jäädä vain paikalleen? Jos mikä tahansa mitä tekee, kuitenkin vain pahentaa asiaa? On vaikea pitää päätä pystyssä kun takana on 30 vuotta pitkä sarja epäonnistumisia. En voi sanoa että olisin ylpeä juuri mistään, mitä olen tehnyt.
No olen minä yhden asian valinnut oikein, ja se on aviomies. Minulla on onnea, että saan jakaa elämäni niin upean ihmisen kanssa, vaikka vielä tänäkään päivänä en oikein käsitä mitä hän minussa näkee. Omasta mielestään kaiken. Ehkä hän tarvitsisi uudet silmälasit.
43 opiskelupäivää jäljellä ennen työharjoittelua (minkä jälkeen valmistun), mikäli joulukuussa tapahtuvaa Helsingin työpajaa ei lasketa. Yhden niistä olen varannut rokulipäiväksi (ensi viikon maanantain), koska silloin on luentomuotoinen, maailman kyllästyttävin tapahtuma johon osallistuin jo kerran kaksi vuotta sitten. Mietin, tekisinkö sellaisen numerokalenterin - Vitutuskalenterin - mistä ruksisin noita päiviä pois. Kunpa sen työharjoittelunkin voisi skipata jotenkin, täysin turhalta tuntuu koko roska. Kolme kuukautta pitäisi kuitenkin siellä kutjottaa.
Joulukuu lähestyy liian hitaasti. Ostin joulukalenterin, ja nyt syyhyttäisi päästä availemaan luukkuja. Tuumailin myös, että jos askartelisin viikonloppuna joulukortteja. Se varmaan piristää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti