Ihanaa, viikonloppu. Tänään oli toiseksi viimeinen kerta työnhakutätiä, enkä malta odottaa että viimeinen kerta on ohi. Tosin nyt tiedän että minua ei kukaan tule koskaan palkkaamaan mihinkään töihin, koska minulla on repaleinen CV täynnä epämääräisiä, (mielen)terveydellisistä syistä johtuvia aukkoja enkä ole muutenkaan käyttänyt jokaista hetkeäni tahkotakseni jollekin toiselle rahaa. Viiden vuoden päästä minusta tehtäneen syrjäytymisjuttu Helsingin Sanomiin, minkä jälkeen puleeratut kokoomusnuoret pääsevät haukkumaan minua kilpaa sosiaalisessa mediassa vääristä valinnoista ja rumasta naamasta.
En ymmärrä, miksi niin sitkeässä elää se ääneen lausumaton (mutta taustalla hyvin selvästi kaikuva) uskomus, että ihmiset tekevät vääriä valintoja tahallaan, tyhmyyttään tai laiskuuttaan? Ja että jokainen on oman onnensa seppä? Minun sepänpajani alasinta ovat takoneet lukuisat henkilöt jotka ovat tehneet peruuttamatonta vahinkoa, enkä ole itse voinut mitenkään vaikuttaa asiaan. Voin vain olla pahoillani siitä, etten ole ollut tarpeeksi voimakas kestämään niitä iskuja. Nykymaailmassa siirretään sivuun, ellet ole tehnyt moitteetonta elämänkaarta. Kun kompastut, joudut pelistä pois, vaikka voisit olla hyödyllinen ja tehdä vaikka mitä. Toisinaan saa lukea siitä, miten joku on pompsahtanut vaikeuksien kautta voittoon, mutta jokaista epätodennäköistä menestyjää kohden on tuhat sellaista, jotka ovat vajonneet pohjalle ja pysyvät siellä. Heistä ei kirjoiteta.
Minä en halua olla yksi niistä tuhannesta, mutta ikävästihän tuo alkaa näyttää siltä että niin siinä käy. Lopulta sitä vain alkaa uskoa olevansa sen arvoinen kuin pahimmat mokansa.
Koomista kyllä, minun oli tarkoitus kirjoittaa tässä postauksessa jotakin positiivista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti