Kalkkiviivat lähestyvät

Tein tällaisen julisteen laitettavaksi luokkani fb-ryhmän seinälle, kun ei taas ollut paljoa tekemistä. Valitsin yhden Budapestin kommunistisen patsaspuiston patsaista ottamistani kuvista ja tein siitä. Nyt ihan loppusuoralla on töitä ollut himppasen enemmän, mutta ei rasittavasti. Tieto yliopistotaustastani on kantautunut korppikotkan korviin, koska hän on viime ajat kohdellut minua kuin ihmistä konsanaan. 

Maanantai ja tiistai ovat käytännössä neppailua: molemmat päivät ovat vajaita päiviä ja minulla on viimeisteltävänä vain yksi kuvitus eikä muuta. Oma lähiesimiehenikin viettää talvilomaviikkoaan ensi viikolla, joten luvassa on käytännössä pelkästään rentoilua ja huulenheittoa. Not bad. Jotenkin oli kiusallinen se hetki kun sain esimieheltä pienen lahjan (firman logolla varustetun kummallisen jääraappa-hansikasviritelmän) kera kädenpuristuksen. Olen kamalan huono tuollaisissa missä pitää toivotella hyvää jatkoa ja muita latteuksia ja keksiä jotakin muuta sanottavaa ja kiitellä puolin ja toisin. Tuntuu hirveän vaivaannuttavalta. Voi kun edes joskus voisi kommunikoida kursailematta ja sanoa että aika paskaahan tää oli ja varmasti teilläkin oli hermot monesti kireällä kun en aina ollut se helpoin ja kiitollisin ohjattava. 

Miehen viikonloppureissu peruuntui, joten eeppinen peliviikonloppukin kariutui. Kävin tänään noutamassa postista tilaamani lelulinssin ja täytyy sanoa että täyden kennon kamerassa tuollaiset lelujatkokset eivät oikein ole edukseen. Kamalaa vinjetointia ja tarkennus pelaa vain satunnaisesti. Jonkin verran siitä on kuitenkin makrokuvausapua ja saa sillä aika taiteellisehkoa kamaa halutessaan tuotettua, mutta sellaiseksi wanna be -taiteelliseksi leluksi se kuitenkin jää. Mihinkään vakavasti otettavaan valokuvaukseen se ei missään tapauksessa sovellu. 

Ensi viikon torstaina menen käymään anoppilassa ensimmäistä kertaa joulunpyhien jälkeen (mies on käynyt tässä välilläkin). Sitten olen jo työtön boheemi väärineläjä-kaupunkilaishippi jota voi paheksua. Suunnitelmani jatkaa graafisen suunnittelun opintoja etänä milanolaisessa yliopistossa kandintutkinnon verran ei taatusti ilahduta anoppia. Olen ehkä ikävä ihminen, mutta välillä tekee mieli vähän härnätä vastapainoksi jatkuvalle huomauttelulle siitä miten elämme väärin. 

Halt! Hammerzeit.

Kun ei kerta kaikkiaan ollut muuta tekemistä töissä, väsäsin ajan kuluksi julisteen. Tämmöistä hommaa tekisin mielelläni enemmänkin. Nappasin miehen fb-profiilista kuvan ja laitoin hänet julistemannekiiniksi. En ole todellakaan pitämässä minkäänlaisia valmistujaisjuhlia, kunhan huvikseni leikin Illustratorilla. 

Viisi työpäivää jäljellä, ja niistä kolme on täysiä työpäiviä ja kaksi vajaita. Ensi viikolla maanantaina on koulun tilaisuus valmistuville. Sain venkoiltua asiat niin ettei tarvitse aamuksi mennä töihin, koska tilaisuus alkaa kello 10 ja klo 8-9 töissä ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään tekemistä (ja yhdeksän jälkeen pitääkin ruveta tekemään jo lähtöä). Tiistaina taas lähden yhdeltä kuvauskeikalle. Jätän kulkukorttini, tyhjennän tietokoneeni ja käyn. Olen toki oppinut harjoittelussa monta uutta asiaa, mutta vakituisena työympäristönä se on täysin sietämätön. Käsittämättömän huonoa johtamista, juoruilua, kyräilyä, ylimielisyyttä, suurimmalla osalla melkoisia suuruuskuvitelmia omasta tärkeydestä ja sivistyksen tasosta, veitsen terällä seisomista, kyykyttämistä ja pompottamista. Ei kovin vetoava työpaikka, mutta jollakin opettavaisella tavalla ihan hyvä että sinne menin. Nyt ainakin tiedän millaista se on. 

Oma asiakastyönikin on hyvässä vaiheessa, materiaali on mennyt painoon ja nyt ei tarvitse kuin toivoa ettei mikään siellä mene pieleen. Muutaman harmaan hiuksen olen senkin urakan kanssa saanut, mutta nyt ei ole jäljellä enää kuin laskun kirjoittaminen jos materiaali tulee painosta ilman virheitä. Nyt sitten pelkään että TE-toimisto katsoo minut täysipäiväiseksi yrittäjäksi kun olen sattuman oikusta saanut kertaluonteisen keikan (olen lukenut kauhujuttuja asiasta Freelance-foorumeilta ja Yle:n uutisissakin asiasta kerrottiin äskettäin). 

Tämä on kyllä paska maa. Periaatteessa mitään pientä hommaa ei voi tehdä koska silloin vedetään välittömästi matto alta. Järjestelmä on ajalta jolloin oli käytännössä täystyöllisyys ja työsuhteet olivat vakituisia palkkatöitä, nykyaikaisia toimenkuvia ei osata ottaa lainkaan huomioon. 

Tasan viikon päästä olen jo kokopäivätoiminen väärineläjä. Hetken ajan jo mietin teettäisinkö itselleni rastat, mutta hiukseni ovat niin kammottavan ohuet että niistä saisi ehkä yhden rastan keskelle päätä, eikä se olisi kovin kaunis näky. Ellei sitten tekisi kahta vähän ohuempaa rastaa ja niistä itselleen tuntosarvet. 

Varastojen täydennystä

Viimeinen täysi viikko on edessä. Jos on yhtä vähän tekemistä kuin menneellä viikolla, olen tyytyväinen. Täyden viikon jälkeen on vielä kaksi päivää, mutta ne menevät taatusti pelkästään neppaillessa, koska niin lyhyessä ajassa ei ehdi enää ottaa uutta projektia. Koko ajan takaraivossa takoo että loppuis nyt jo. Toimituskunnan ylimielinen hybris alkaa tulla jo korvista ulos. 

Eilen oli hyvä päivä. Kävin R-collectionissa ostamassa tarjouksesta kaksi t-paitaa ja yhden pitkähihaisen. R-collectionin vaatteet ovat minulle kovasti mieleen: kivoja perusvärejä, laadukasta materiaalia ja kestää hyvälaatuisena vuosikaudet. Hinnat ovat tosin sitä luokkaa etten raaski ostaa kuin alesta. Nyt on taas paitatarpeet täytetty pitkäksi aikaa. 

Tänään sorruin turhuuksiin ja ostin itselleni linssijatkoksen leluksi. Voihan se olla käyttökelpoinen ja hauska, mutta jotenkin en vain jaksa uskoa että tuohon hintaan mitään kovin erikoisen hyvää laatua saa. Hassuja kalansilmälinssikuvia kotitarpeiksi ehkä. En vain ole kauhean luottavainen sen suhteen että lopputulos olisi kovinkaan korkealaatuinen kun objektiiviin kiinnitetään jokin halpa apujatkos. Jää nähtäväksi, koska en ole koskaan ennen törmännyt moiseen härveliin. Toivon toki että olen väärässä ja että jatkos olisi vähintään siihen käytetyn rahamäärän arvoinen. 

Ensi viikonloppuna olen yksin kotona koko viikonlopun. Mies lähtee entisen opiskelukaverinsa luokse Kuhmoon parin muun entisen opiskelukaverinsa kanssa. Hyvä tilaisuus kokkailla riisisuklaa-pähkinävoipaloja ja papadumeja ja ostaa viikonlopun ajaksi premium-tili World of Tanksiin. Tulee ähky jo pelkästä ajatuksesta. 

Kymppi paukkui

Yhdeksän päivää jäljellä. Viime päivinä en ole tehnyt työharjoittelussa mitään järkevää, ja ihan rehellisyyden nimissä on sanottava ettei ole hirveästi kiinnostanutkaan. Tänään laskeskelin tunteja, ja vähentelin tunneista sen mitä ruokatuntiin, aamun turhaan neppailutuntiin ja pakollisiin palavereihin kuluu, eikä siihen montaa tuntia varsinaiselle työnteolle jäänyt. Toiseksi viimeisenä päivänä on koululla todistusten jako ja viimeisenä päivänä sovin lähteväni kolme tuntia aikaisemmin koska minulla on pieni keikka. Mehustelen jo ajatuksella miten ei tarvitse mennä Juorupesään ja saada siitä palkaksi nolla euroa ja kaikki tölväisyt joita en pysty ignoraamaan. 

Asioita, joita aion tehdä valmistuttuani:

- Käyn kirjastossa, koska lopultakin minulla on aikaa lukea. Paitsi kirjoja, ajattelin lainata myös vinon pinon sarjakuvia ja käyttää yhden kokonaisen arkipäivän lueskellen niitä sängyssä. Ihan vain siksi koska voin. 

- Vedän hirveät peliöverit. 

- Laitan jotakin ruokaa joka vaatii paljon työvaiheita ja paneutumista ja leivon jotakin monimutkaista. 

- Juon viiniä keskellä päivää.

Minulla on kummallinen mies. Hänen mielestään on ihan ok jos vaimo on työtön boheemi joka toteuttaa omia, hämyisiä projektejaan. Tosin mies tietää kyllä että ryntäisin pää kolmantena jalkana ansiotyöhön jos joku työnantaja minut ihan oikeasti sellaiseen kelpuuttaisi, mutta on mukavaa ettei minun kelpaamattomuuteni työelämään muodosta ikäviä issueita parisuhteeseen. 

On se hieno mies. 

Tarkemmin katsottuna

Glögi ja hedelmäkakku ovat tehneet kauppansa. Vielä on tälle illalle yhdet lasilliset ja pari viipaletta nautittavaksi Monty Pythonin seurassa. Olemme hissukseen katsoneet Pythonia läpi ja siinä nostalgisoidessa olen hoksannut ajan armottoman kulumisen: tätä ehdottomaan top 5 -suosikkisarjoihini kuuluvaa ohjelmaa esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa 45 vuotta sitten ja ryhmän jäsenet ovat ylittäneet 70 vuoden rajapyykin. 

Intterwebsissä on kohistu 19-vuotiaasta "kielinaisesta" joka on tehnyt videon missä hän imitoi eri kieliä. Ihan lystikäs video, mutta en parhaalla tahdollakaan pysty ymmärtämään asiasta syntynyttä kohua. Vastaavanlaisia videoita on tuubista löytynyt vuosikaudet, ja monissa niistä imitoidaan kieliä vieläpä huomattavan paljon paremmin. En keksinyt muuta syytä tämän videon menestykseen kuin oikeaan saumaan sattunut viraalilevitys ja - ei nyt kursailla turhaan - se seikka, että pääesiintyjä on kuvankaunis 19-vuotias tyttönen. Käsi sydämelle: jos esiintyjä olisi ollut kuin kuka tahansa arkisen näköinen vastaantulija, olisiko moista kohkausta asiasta syntynyt? Ei. 

Se, mitä en ihan oikeasti jutussa ymmärrä, on kohkaaminen tytön lahjakkuudesta. Osaan itse imitoida kieliä samalla tavalla (useampaa kieltä ihan oikeasti opiskelleena paremminkin), mutta en hurjimmissa kuvitelmissanikaan ole ajatellut että se olisi aivan erityinen lahja. Väittäisin, että kuka tahansa vähääkään kielipäätä omaava kykenee samaan. Kielivideota seurannut lauluvideo ei ollut sen kummoisempi, semihyvä kuoroääni, mutta ei mikään erityisen briljantti tai erottuva. Lahjakkuudesta puhuisin vasta siinä kohtaa jos tyttö ihan oikeasti puhuisi noita imitoimiaan kieliä sujuvasti tai laulaisi paremmin kuin keskiverto idols-esiintyjä. 

Tässä kohtaa tajuan, miksi niin moni asia menee päin persettä: kulttuurin (ja oikeastaan minkä tahansa muunkin) kuluttamisen saralla paketista on tullut tärkeämpi kuin sen sisältö. Jos rokonarpinen kunnanviraston setä Iisalmesta puhuu sujuvasti seitsemää kieltä ja vapaa-aikanaan laulaa kuin Pavarotti konsanaan, se ei kiinnosta ketään, koska rokonarpinen kunnanviraston setä. Jos superkaunis tyttö osaa imitoida sitä miltä jotkut kielet stereotyyppisesti niitä osaamattomalle kuulostavat, tarvitaan kaksi manageria ja esiintyjä itse sanoo että suunnittelee tästä pysyvämpää uraa. Pysyvämpää uraa? Kielten imitoimisessa? 

En ole missään muualla ottanut kantaa kielinaiseen ja hänen ympärillään vellovaan keskusteluun lahjakkuudesta. Ihan vain siksi, että jokainen realistinen kommentti siitä mitä todellinen lahjakkuus on, miten paljon lahjoja ja raakaa työtä tarvitaan että voi ihan oikeasti ruveta laulajaksi ja luoda siinä ihan oikeaa uraa, leimataan heti tyypilliseksi kateellisten suomalaisten katkeraksi panetteluksi. On toki oikein ja arvollista että kielinainen ottaa hetkestä kiinni ja nyhtää tästä viidentoista minuutin kuuluisuudesta irti sen minkä suinkin vain saa, mutta surettaa että tytön päähän oikein laittamalla laitetaan ajatuksia että hän on huippulahjakas superyksilö matkalla kiintotähdeksi. Näitä hetken kuuluisuuksia leivotaan viihdealalla tämän tästä, ja hyötyjä on aina joku muu kuin esiintyjä itse. Ei mene kauaa, kun tilalle tulee toinen. Ja sitten taas uusi. Ja taas uusi. Jengi kyllästyy nopeasti ja haluaa aina uuden nätin paketin. En kahdehdi kielinaista, enkä ymmärrä miksi kukaan muukaan kadehtisi?  

Nämä tällaiset tapaukset saavat minut aina pohtimaan, kumpi on sairaampi: yhteiskunta, joka tuottaa onttoa ja sisällötöntä huttua kaikilla elämän osa-alueilla vai yhteiskunnan jäsenet jotka sitä huttua niin ahneesti ja laput silmillä itselleen rohmuavat mitään kyseenalaistamatta? 

Onko ihme, jos niin moni menettää tässä sirkuksessa järkensä? 

Kevätpikkujoulut

Lähi-Salesta tehty löytö! Olin jo tammikuun puolessa välissä luopunut toivosta Valion punaisen suhteen, mutta nyt sitä ponnahti esille. Koska keittiön kaappiin oli jäänyt myös miltei täysi pussi piparimaustettakin, lauantaina leivotaan mausteista hedelmäkakkua ja pidetään pikkujoulut. Sattumoisin ikkunakynttelikköäkään ei ole lukuisista aikomisista huolimatta vielä pistetty kaappiin, joten pikkujoulutunnelmaa riittää. 

13 työpäivää jäljellä. Tänään oli - harvinaista kyllä - hyvä päivä. Kukaan ei hiostanut, nillittänyt, kohdellut kuin vajaaälyistä tai tiuskinut. Ei annettu ylivoimaisen vaikeita tehtäviä, vaan oli mukavaa tehdä töitä ja hymyillen sai lähteä kotiin. En panisi pahakseni jos tällaisia työpäiviä tulisi vielä lisääkin. Onneksi silti on kohta viikonloppu. 

Vapaus alkaa jo siintää silmissä. Okei, vapaus tarkoittaa tässä tapauksessa vapautta mennä työkkäriin hattu kourassa, mutta siellä ei tarvitse istua kahdeksaa tuntia päivässä palkatta hikoilemassa painostavien aikataulujen kanssa, eikä kukaan moiti sinua siitä ettet osaa käydä työkkärissä oikealla tavalla. Nykyisin ekan ilmoittautumisen jälkeen hommat hoituvat mukavasti puhelimitse muutaman kuukauden välein. Voi keskittyä elämään kunnolla väärin. 

Boheemin, väärin ymmärretyn taiteilijan tie houkuttelee kummasti.

Tehkää ite

Voitin lotossa, kuten olin suunnitellut. Summa oli vain vähän eri kuin mitä minulla oli mielessä, mutta en minä 10,70 eurollekaan nenääni niistä. Pitää seuraavalla kerralla sanoa, että voitan päävoiton lotossa. 

Nyppii jo pahasti se vastaanottamani asiakastyö. Ollaan sovittu aikatauluista ja tapaamisista ja siitä mitä missäkin järjestyksessä tehdään, mutta silti minulle soitellaan harva se päivä ja vielä miltei iltakymmeneltäkin, että mites olis tämmönen ja tämmönen juttu vielä siihen. Sitten ei suostuta mitenkään ymmärtämään miksi jokin juttu ei vain ole toteuttamiskelpoinen koska tekniset rajat tulevat vastaan. Alkaa tuntua todella kuormittavalta ja ahdistavalta. Kadun että otin koko homman ylipäänsä vastaan. Ärsyttää ihan helvetisti tuollainen jatkuva perään soittelu. Asiaa ei yhtään helpota se että työharjoittelupaikassa on kovat paineet suoriutua tehtävistä. Sielläkin vain peli kovenee koko ajan. 

Välillä tuntuu että pää räjähtää. Tekisi mieli huutaa kaikille että jättäkää nyt saatana minut edes hetkeksi rauhaan. 

Avaja porttis, ovesi

Vielä 17 harjoittelupäivää. Odotan loppua kuin kuuta nousevaa. On kova hinku päästä pois paitsi harjoittelupaikasta, myös tuosta hyödyttömästä opinahjosta. Maisemanvaihdoksestakaan (muuttamisesta) en panisi pahakseni, mutta se jää aikaisintaan syksyyn. Olisi mukava päästä etsimään uusia mahdollisuuksia ja tutkimaan uusia paikkoja. Täällä ei mahdollisuuksia ole tarjolla, ei elämää voi rakentaa pelkkien kesätyöpätkien varaan. 

Ajattelin kyllä voittaa tänään taas lotossa, niin kuin olen ahkerasti ajatellut miltei joka viikko. Sitten voisin toteuttaa unelmia. Muuttaa Firenzeen. Tai Pariisiin. Opetella soittamaan klarinettia. Tai ostaa pieni maalaistalo puolen tunnin ajomatkan päässä Firenzestä, kasvattaa oma ruokansa ekologisesti itse ja pitää siinä samalla helmikanoja, silkkikanoja ja luppakorvavuohia (kissatkin viihtyisivät). Nähdä maailmaa. Tutustua eri kulttuureihin. 

Olen parasta aikaa lukemassa Suomalaisen pokkaritarjouksesta ostamaani Ekovuosi Manhattanilla -kirjaa. Olen päässyt noin puoleen väliin. Useammin kuin kerran olen pyöritellyt silmiäni, kun kirjailija hehkuttaa suurena innovaationa muun muassa sitä, että kauppaan voi ottaa mukaan ihan oman kangaskassin, ja että ruokaa voi valmistaa ja leipääkin voi leipoa ihan itse! Olen toki iloinen kirjoittajan puolesta että hän on kyennyt löytämään uuden, ympäristöystävällisemmän elämäntavan, mutta että ihan kirja? Ehkäpä rapakon takana näille ajatuksille on oikeasti enemmän käyttöä, ottaen huomioon että kirjoittajana on melko tavallinen, ylempää keskiluokkaa edustava amerikkalaisheppu jonka kolmihenkiseltä perheeltä syntyi vielä kirjan alussa kolme jätesäkillistä roskaa neljän päivän aikana ja jossa syötiin pelkästään noutoruokaa. 

Hieman minua lannisti lukea fakta, että pelkästään amerikkalaisten kiitospäiväviikonlopun liikenne aiheuttaa päästöjä yhtä paljon kuin Irlannin ja Suomen koko vuoden kaikki mahdolliset päästöt yhteensä. Omat ponnistelut ympäristön hyväksi tuntuvat aika pieniltä siihen nähden. Toki olisi toivottavaa, että kirja kannustaisi ihmisiä amerikkalaisia (ja miksei muitakin, mutta etenkin heitä) tekemään enemmän valintoja ympäristön puolesta, mutta kovin toiveikas en ole. Menestyneemmätkään opukset (Pikaruokakansa, No Logo, Tuhokapitalismin nousu, Nälkäpalkalla ym.) eivät ole onnistuneet synnyttämään suurta massaliikettä, niin miksi tämä sitten? Kohta voi tosin olla jo liian myöhäistä. 

Palataanpas takaisin aiheeseen. Elän jännittäviä aikoja. Olen entistäkin enemmän ulalla siitä mitä haluaisin tällä ainutkertaisella elämälläni tehdä. Yksi ovi sulkeutuu takana, uusia ei ole vielä edessä. Pitkällä käytävällä on paljon ovia, mutta ei ole aavistustakaan mihin niistä koputtaisin. Ja jos koputan, avataanko minulle edes?

Tee työtä joka on arvoitus

Vielä 19 päivää työharjoittelua jäljellä. Ensimmäistä kertaa olen yrittänyt oikein hankkimalla hankkia flunssan, että saisi muutaman päivän tauon. En ole saanut, vaikka työpaikalla puolet porukasta on kipeänä. Toimituksessa jyllää myös ärhäkkä oksennustauti, mutta en ole onnistunut nappaamaan sitäkään. Pitänee varmaan siirtyä nuolemaan ovenkahvoja ja kellokorttilaitteen nappuloita tartunnan toivossa. 

Olen saanut ihan oikean asiakastyön, josta maksetaan rahaa. Tämä ei liity mitenkään työharjoitteluun, vaan homma täytyy hoitaa vapaa-ajalla. Asiakastaho on hyvin innokas heittelemään ideoita, mutta olen joutunut paljolti toppuuttelemaan niitä. Ensimmäisen kerran tunnen myös tuskaa siitä, että minun on tehtävä väkipakolla jotakin joka koskee esteettiseen silmääni, vain koska asiakas sitä määrätietoisesti haluaa. 

Jotenkin kornia, että voisin tehdä päivät tätä ihan oikeaa työtä josta saa ihan oikeaa rahaa sen sijaan että istun työharjoittelussa muka-valmentautumassa ihan oikeaan työelämään ja saan siitä nolla euroa per tunti. 

Hyviä, huonoja ja hyviä uutisia

Päivän paras uutinen on tieto rakkaan ystävän kihlauksesta. Minua pyydettiin kaasoksi, jee! Tietenkin suostuin, se on kunniatehtävä. Sama ystävä oli kolme vuotta ja kolme päivää sitten minun kaasonani. On kaunis päivä kihlautumiselle, aurinkoinen päivä, ensimmäinen oikein kunnon kevätpäivä. 

Yritän kovasti olla huolestumatta Ukrainan tilanteesta (se on se huono uutinen), mutta väkisinkin mielessä pyörii ikäviä skenaarioita, etenkin tämänpäiväisten uutisten jälkeen. Venäläisjoukot ovat vallanneet lentokentän, ilmatila on suljettu, kukaan ei tiedä missä mennään. Sodan uhka on käsinkosketeltava. Väistämättä sellainen koskettaa myös Suomea, siitä ei pääse mihinkään. Mies on sotilasarvoltaan rajajääkäri, joten kaikkein pahimmissa kauhukuvissani hänet kutsuttaisiin ensimmäisten joukossa itärajalle tykinruuaksi. Ehkä siihen ei sentään tarvitse mennä, mutta hetken ajan mietin että mihinkähän maahan sitä kannattaisi livahtaa jos tilanne iskee päälle. 

Toinen hyvä uutinen on se, että mies saattaa ehkä kuitenkin saada kolmen kuukauden työpätkän kesäksi. Ensi viikolla asia varmistuu. Se tarkoittaa ettei kesällä taaskaan ole paljoa yhteistä aikaa, mutta ainakin taloudellinen tilanne on joksikin aikaa turvattu. Edullinen Rooman matka meni ja vihelsi mennessään, mutta kunhan päivämäärät ovat tiedossa niin loppukeväälle ehtisi varata jonkin reissun siitä huolimatta. Nyt on herännyt halu käydä uudestaan Krakovassa. Viimeksi näkemättä jäi kaksi remontin takia suljettua museota, pari museota ajanpuutteen vuoksi, muutama sellainen kohde joka on vain kesäsesonkina auki (viimeksi olimme joulumatkalla) pari synagogaa ja yksi lähiympäristön pikkukylä. Riittäisi rattoisaa puuhaa toiseksikin viikoksi, ja minua uteloittaa nähdä millainen Krakova on toukokuussa. Kukkiva, vehreä ja kaunis, veikkaisin. Toivottavasti pääsemme katsomaan. Katselin jo hintoja, sinne pääsee edelleen pilkkahintaan. 

Vielä 22 työpäivää jäljellä. Kunhan maanantai on ohi, olen harjoittelun puolessa välissä. Odotan sen loppumista kuin kuuta nousevaa. Tuollaisessa kyräilevässä juorupesässä en olisi töissä isostakaan rahasta. Ahdistaa jo ihan riittämiin se, että maanantaina pitää taas mennä sinne.