Vielä 17 harjoittelupäivää. Odotan loppua kuin kuuta nousevaa. On kova hinku päästä pois paitsi harjoittelupaikasta, myös tuosta hyödyttömästä opinahjosta. Maisemanvaihdoksestakaan (muuttamisesta) en panisi pahakseni, mutta se jää aikaisintaan syksyyn. Olisi mukava päästä etsimään uusia mahdollisuuksia ja tutkimaan uusia paikkoja. Täällä ei mahdollisuuksia ole tarjolla, ei elämää voi rakentaa pelkkien kesätyöpätkien varaan.
Ajattelin kyllä voittaa tänään taas lotossa, niin kuin olen ahkerasti ajatellut miltei joka viikko. Sitten voisin toteuttaa unelmia. Muuttaa Firenzeen. Tai Pariisiin. Opetella soittamaan klarinettia. Tai ostaa pieni maalaistalo puolen tunnin ajomatkan päässä Firenzestä, kasvattaa oma ruokansa ekologisesti itse ja pitää siinä samalla helmikanoja, silkkikanoja ja luppakorvavuohia (kissatkin viihtyisivät). Nähdä maailmaa. Tutustua eri kulttuureihin.
Olen parasta aikaa lukemassa Suomalaisen pokkaritarjouksesta ostamaani Ekovuosi Manhattanilla -kirjaa. Olen päässyt noin puoleen väliin. Useammin kuin kerran olen pyöritellyt silmiäni, kun kirjailija hehkuttaa suurena innovaationa muun muassa sitä, että kauppaan voi ottaa mukaan ihan oman kangaskassin, ja että ruokaa voi valmistaa ja leipääkin voi leipoa ihan itse! Olen toki iloinen kirjoittajan puolesta että hän on kyennyt löytämään uuden, ympäristöystävällisemmän elämäntavan, mutta että ihan kirja? Ehkäpä rapakon takana näille ajatuksille on oikeasti enemmän käyttöä, ottaen huomioon että kirjoittajana on melko tavallinen, ylempää keskiluokkaa edustava amerikkalaisheppu jonka kolmihenkiseltä perheeltä syntyi vielä kirjan alussa kolme jätesäkillistä roskaa neljän päivän aikana ja jossa syötiin pelkästään noutoruokaa.
Hieman minua lannisti lukea fakta, että pelkästään amerikkalaisten kiitospäiväviikonlopun liikenne aiheuttaa päästöjä yhtä paljon kuin Irlannin ja Suomen koko vuoden kaikki mahdolliset päästöt yhteensä. Omat ponnistelut ympäristön hyväksi tuntuvat aika pieniltä siihen nähden. Toki olisi toivottavaa, että kirja kannustaisi ihmisiä amerikkalaisia (ja miksei muitakin, mutta etenkin heitä) tekemään enemmän valintoja ympäristön puolesta, mutta kovin toiveikas en ole. Menestyneemmätkään opukset (Pikaruokakansa, No Logo, Tuhokapitalismin nousu, Nälkäpalkalla ym.) eivät ole onnistuneet synnyttämään suurta massaliikettä, niin miksi tämä sitten? Kohta voi tosin olla jo liian myöhäistä.
Palataanpas takaisin aiheeseen. Elän jännittäviä aikoja. Olen entistäkin enemmän ulalla siitä mitä haluaisin tällä ainutkertaisella elämälläni tehdä. Yksi ovi sulkeutuu takana, uusia ei ole vielä edessä. Pitkällä käytävällä on paljon ovia, mutta ei ole aavistustakaan mihin niistä koputtaisin. Ja jos koputan, avataanko minulle edes?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti