Kävin synnyinkaupungissani kuvaamassa vanhan ystävän häitä. Koska tutuille on paljon suuremmat paineet kuvata kuin vieraille, tuntuu että koko homma meni vähän puihin hermoillessa. Jälkikäteen tietysti aina tajuaa kaikki ne jutut mitä olisi voinut tehdä paremmin. Antaisin omalle työnteolleni siellä arvosanan 8- tai ehkä jopa 7½. Harmittaa, vaan minkäs sille mahtaa.
Kyseisessä kaupungissa vieraillessa tulee aina samaan aikaan sekä nostalginen että ärtynyt olo. Kaupungissa vallitsee edelleen sellainen kummallinen käsitys, että jos muuttotappiokaupunkiin rakennetaan paljon valtavia, tyhjiä kerrostaloja, ne täyttyvät kuin maagisesti itsestään. Tänä aamuna ennen aamujunaan kiiruhtamista luin paikallislehteä jossa esiteltiin uutta kaavaehdotusta keskustaan: kaksi kahdeksankerroksista taloa ja neljä seitsemänkerroksista taloa ahdettuna pienelle pläntille siten, ettei kenelläkään oikeastaan tule olemaan kunnollista näkymää ruopattuun satama-altaaseen jota ilmeisesti pidetään kiinteistöjen myyntivalttina. Surkea yritys maksimoida tuotto kaupungissa, jossa ne entisetkin lähivuosina rakennetut, punatiilillä vuoratut hengettömät ja tylsät betonikuutiot ovat vielä puolityhjiä. Kaupungissa ei kuitenkaan ole sitä tärkeintä vetovoimatekijää, eli työpaikkoja. Tällä hetkellä kyseinen paikka tekee hidasta kuolemaa: sillä on paljon hienoa menneisyyttä, mutta ei näillä näkymin juurikaan tulevaisuutta.
Olisipa se kaupunki vielä sellainen kuin se oli minun peruskoulu- ja lukioaikoinani. Oli enemmän elämää ja vielä vähän kollektiivista järkeäkin päässä. Pääsen ensi viikonloppuna takaisin fiilistelemään ja muistelemaan menneitä kun isäni täyttää 70 vuotta ja menemme juhlimaan sitä. Hän oli 22-vuotias muuttaessaan tähän pikku Oopperakaupunkiin. Hänen nuoruutensa kaupungista ei taida olla jäljellä enää juuri mitään tunnistettavaa, kun minunkin nuoruuteni kaupunkia ollaan kovaa vauhtia näykkimässä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti