Kakkua ja samppanjaa, kiitos

Raskaustestistä tuli tänä aamuna negatiivinen. Huh helpotusta. Meinasi eilen illalla karata mopo jo ihan totaalisesti käsistä kun asia ahdisti niin paljon. Eilen päivällä vielä kysyin (ja sain) kaverilta hyviä neuvoja siihen mistä mahdollisesti saisin tarvitsemaani hoitoa nyt kun olen pudonnut kaikkien turvaverkkojen läpi, eli ei tähän soppaan olisi enää lasta tarvittu. Ainakin sain vinkkejä siihen että missä sitä omaa nuppia kannattaisi käydä selvittelemässä, vaikka jonottaa ilmeisesti täytyy kuukausitolkulla. 

Eilen oli neljäs hääpäivämme, ja samalla miehen 32. syntymäpäivä (kuvassa on miehelle tekemäni Facebook-synttärikortti). Ostin miehelle synttärilahjaksi Witcher-kirjasarjan uusimman osan ja olin vielä huimapäisyyksissäni mennyt ostamaan lisäksi italialaisen silkkisolmion ja siihen sopivan taskuliinan. Tykkäsi kovasti, mutta samalla onnistui kehittämään itselleen paineita siitä että mitä ihmettä hän nyt oikein keksii minulle. 

Edellisessä postauksessa mainittu ystävä toivotti minulle yksärillä hyvää hääpäivää. Kiitin varovasti ja otin sitten minua vaivanneen asian esiin ja saimme sitä vähän purettua. Hän on kuvitellut että minä olen ollut suuttunut hänelle (en ymmärrä miksi) ja nyt sitten yritetään setviä asioita. Ei se kyllä sitä harmia poista että minä olen ollut se yhteydenpitäjä, mutta koitetaan nyt sitten työstää sitäkin. Toivon tietysti että homma toimisi. Jospa se. 

Odotan huomisia hääpäiväjuhlallisuuksia (eilen ei jaksanut eikä ollut aikaakaan kun mies käy töissä 70 kilometrin päässä). Menemme iltapäivällä ravintolaan syömään kolmen ruokalajin aterian, illalla on vielä Kinuskikissan munaliköörikakku (joskin gluteenittomana versiona) ja samppanjaa. Ei meillä ole normaalisti ollut tapana hää- taikka muina juhlapäivinä järkkäillä noin suurellisia syöminkejä, mutta nyt tuntui että kumpikin kaipasi vähän ekstrapiristystä harmaaseen kevääseen ja hankalampien aikojen keskelle (minkä lisäksi sekä samppanjan että munaliköörin sai tilattua Saksasta pilkkahintaan normaalin viinitilauksen ohessa). 

Pitäisi syödä ja sitten hakea lähikaupasta maitopurkki. Kauhea savotta.

Niin tärkeä, niin tärkeä

Tästä tulee kohta kaksi kuukautta kun lopetin kontaktiyritykset ystävääni, kyllästyneenä siihen että aloite yhteydenpitoon tulee aina minulta. Kuun vaihteessa ajattelin kyllä lähettää hänelle syntymäpäiväkortin (eli kontakti tulee taas meikäläiseltä), mutta en kyllä aio enää aloittaa mitään keskustelua muuten. En jaksa enää. 

Olen lopen kyllästynyt siihen että minulle toitotetaan miten tärkeä ystävä olen, mutta se ei sitten manifestoidu millään tavalla. En viitsi enkä jaksa enää potkia kuollutta hevosta. Avauduin ah-niin-kypsästi nimiä mainitsematta Facebookissa siitä, miten ikävää on kun ihmisten teot puhuvat ihan toista kuin sanat, ja että onneksi on sentään vielä ihmisiä jotka kulkevat aidosti mukana eivätkä vain löpise joutavia. Ystävällä on kyllä tämänkin blogin osoite, mutta viime vuonna jo mainitsi ettei ole viitsinyt käydä enää pitkään aikaan lukemassa. Toivottavasti kävisi. Saisi ainakin tietää miten surulliseksi hänen käytöksensä minut tekee. Olen kyllä yrittänyt ottaa asioita puheeksi, mutta ei, kun minä olen niin tärkeä ja ihana ja pitää kyllä löytää aikaa että jutellaan joskus. Mutta kun sitä aikaa ei koskaan ole. 22 vuotta kestänyt ystävyyssuhde on sitten näköjään pakattu ja pistetty varastoon. 

Toivon, että minulle sanottaisiin edes suoraan, jos aika on ajanut koko hommasta ohi. Tämmöistä löysässä hirressä roikkumista en jaksa. Kieltämättä tuottaa tuskaa, kun henkilö jonka puolesta olisin mennyt vaikka tervapataan ja jonka tukena olen ollut aina tarvittaessa, päättääkin sitten vaan feidata minut ulos elämästään. Syitä olen yön pimeinä tunteina arvuutellut, mutta turha niitä on kysyä kun ei kuitenkaan kerrota. 

Tällä hetkellä arvon että yrittäisinkö vielä kerran nostaa kissan pöydälle. Mieli tekisi, mieli tekisi niin hemmetisti. Olen kuitenkin niin kiukkuinen ja pettynyt että pelkään sanovani pahasti. 

PS. Ensi kuun puolessa välissä olisi ensimmäinen koko-keikka. Pitäisi sosionomiopiskelijoille luennoida masennuksesta. Voi jee. Mistä hitosta minä keksin lätisemistä puoleksitoista tunniksi?

Missä reset-nappulani on?

Olen viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa viimeisen viikon. Enimmäkseen makaan sängyssä pitkälläni kokemassa pääni sisällä kaikenlaisia seikkailuja toivoen, että voisin vain jäädä omiin aivoihini asumaan. Muuten olen lähinnä syönyt, tiiraillut Netflixiä (harvoin, maksimissaan kaksi tuntia päivässä enkä edes joka päivä) ja käynyt ystävän kanssa muutaman kerran kahvilla. Kahvakuulailen edelleen, mutta se ei vie montaa hetkeä päivästä. 

Enimmäkseen aika menee tosiaan sängyssä vaakatasossa. Itse en koe asiaa häiritsevänä, vaan oikeastaan viihdyn todella hyvin. Myönnän että jaksaminen on aika vähissä ja pienetkin arkiaskareet ovat kuin tervanjuontia, mutta ensimmäistä kertaa tällainen lamaannuskausi ei tunnu siltä kuin istuisi paksussa mustassa sumussa. Kelailen toki ikäviäkin ajatuksia, mutta pääosin ajatuskulku on lenseää ja keskittyy neutraaleihin tai jopa miellyttäviin asioihin. Olisihan se tietysti hyvä jos päivissä olisi muutakin sisältöä, mutta näillä mennään nyt. 

Jälleen kerran sitä vain saa olla taas pelko perseessä että jospa sitä onkin tullut raskaaksi. Tälle asialle olisi hyvä kohta tehdä ihan oikeasti jotakin. Liki viiden vuoden ehkäisemättömyyden ja lääkärin tuomion jälkeen riski on toki älyttömän pieni, mutta kuitenkin se on olemassa, ja sehän riittää. Pillereitä en haluaisi popsia koska kroppa ja mieli menee niistä sekaisin, ja muutkin keinot ovat aika nou nou. Joka kuukausi sitä silti vain pelottaa että hitto jos se promillen mahdollisuus onkin tullut todeksi. En minä vain hitto soikoon jaksa olla vanhempi jollekin toiselle, minullahan on täysi työ jo itseni kasassa pitämisessä. Enkä halua sitä että paska arkeni on jonkun toisen lapsuus. Ei sellaista kukaan ole ansainnut. 

Elämässä pitäisi olla reset-nappi. Että voisi yrittää kaikkea alusta asti uudestaan. Uudessa paikassa, uutena ihmisenä, ja kuitenkin tietoisena siitä että on saanut uuden mahdollisuuden. Jos ei elämässä, niin edes aivoissa.

Holy Butt Plugs

Kävimme eilen porukalla Juuassa (vai onko se Juukassa): minä, mies, ystäväni sekä hänen miehensä. Siellä piti olla huikaisevan hieno jääkirkko, jonka mallina oli käytetty Sagrada Familia -kirkkoa. Lopputulos oli hienoinen pettymys, rakennelma toi mieleen lähinnä neljä jättiläiskokoista ahteritulppaa joiden takana piileskeli ruskea rehusiilo. Otin torneista tuon dramaattisen kuvan, ei se noin hienolta oikeasti siis näyttänyt. Rehusiilo-osio oli jo niin kertakaikkisen masentava etten halunnut ottaa siitä edes kuvaa, varsinkin kun sen viereen oli unohdettu Pekkaniskan nostolaite. 

Tämä kuva on otettu yhden tornin sisältä, sinne oli laitettu vaihtuvia värivaloja. Tuo sininen valo oli nätein, mutta punainen valo ja kuvakulma muistutti lähinnä kuvaa suolen tähystyksestä (säästin teidät siltä). Lisäksi siellä piti olla iglukylä. Tosiasiassa siellä oli yksi iglu, yksi tiipii ja pikkulapsille väsätty pieni lumiliukumäki. Muistinko jo mainita, että kaikesta tästä piti vielä maksaa? En osaa sanoa lähdimmekö matkaan liian suurin odotuksin vai oliko koko homma vain ylimainostettua kömpelyyttä. Ainakaan netistä katsomamme kuvat eivät vastanneet lähimainkaan todellisuutta. Shame, shame. 

Viikonloppuna sorruimme hankkimaan Netflixin ja Chromen Hola-lisäosalla laajensimme sen koskemaan jenkkitarjontaakin. Kuukausimaksulla ei saisi vuokrattua nykyisin edes kahta elokuvaa, joten ei hankintaa tarvinnut lopulta kovin kauaa miettiä. Tosi hyvät jutut ostetaan kyllä edelleenkin myös tallenteina, koska näköjään Netflixikään ei täysin luotettava ole: viikonloppuna bongasin sieltä Downton Abbeyn kaikki kaudet, ja tänään kun olisin antanut sieluni tälle aikavarkaalle, huomasin että ne olivat poistuneet sieltä. Mutta ihan hemmetisti sieltä löytyy katsottavaa, myös tosi vanhoja 50-luvun kökköjä scifi-halppiksia joilla on erityinen paikka minun sydämessäni. Niitä ei edes saa ostaa mistään, joten Netflix on tarjonnut aivan erityisen nostalgisen ikkunan hyvin edullisesti. 

Lienee sanomattakin selvää että Netflix on myrkkyä kaikille muille projekteille. Pakko vetää totaaliöverit ennen kuin voin jatkaa piirtämistä.

Jonakin päivänä olen sankari

Naapuri oli jostain kumman syystä poistanut porrastasanteeltamme valaisimen kuvun ja polttimon. Varmaan on hoksannut että käyn joskus kurkkaamassa mölisijöitä ovisilmästä ja poisti valonlähteen etten näkisi mitään. Pyysin huoltoyhtiötä laittamaan uuden lampun. Saa nähdä miten pitkään se lamppu säilyy. 

Aloitin eilen tomerasti kahvakuulailun pitkän tauon jälkeen. Tein kaikki sarjat tuplana kahdeksan kilon kuulalla, ja nyt käsivarteni ovat kuin keitettyä spagettia. Rääkkäsin silti itseäni ja toistin tänään koko prosessin uudelleen. Tarvitsen lisää käsivoimia ja haluan allit helvettiin. Tässä iässä kun iho ei palaudu enää niin hyvin ennalleen, laihduttamisen jäljiltä olkavarsissani on kunnon kampelat. Kunpa nyt jaksaisin ylläpitää tätä tomeruutta. Tällä hetkellä haaveilen siitä, että jossain vaiheessa voisin siirtyä käyttämään treenissä miehen kahvakuulaa (24 kg) ja sitten rynnätä ulos suorittamaan uusin voimin sankaritekoja. 

Päiväsaikaan viihdyn todella mukavasti omien ajatusteni parissa. Netissä tulee roikuttua kuukauden takaiseen verrattuna aivan älyttömän vähän, kun sohvalla maaten lentelen mielessäni kohti uusia seikkailuja. Piirtääkin pitäisi (en ole luopunut siitä suunnitelmasta), mutta nyt tekee mieli ottaa tästä kaikki irti. Melkein harmittaa joka kerta kun ajatusmatkat pitää keskeyttää syömisen tai jonkin muun turhanpäiväisen kotiaskareen vuoksi. Minun puolestani astianpesukone saisi opetella tyhjentämään itse itsensä. 

Tein viljattomia Runebergin torttuja. Jee. 

Isoin kuoppa

Ja sitten taas vauhdilla alas. Enimmäkseen olen viime päivät ragettanut yksin ja miehelle siitä mitä paskaa elämä on, miten paskaa se on aina ollut ja miten paskaa se vielä tulee olemaan. Olen taas leikkinyt kuurupiiloa vanhojen traumojeni kanssa. Edelleen kyllä olen halukas piirtämään. Saa nähdä miten kauan. Tästä projektista en kyllä millään haluaisi päästää irti. 

Kohokohtiakin on ollut. Yksi vanha ystävä tuli kylään kun sattui olemaan asiaa meidän kaupunkiimme. Viimeksi viime kesäkuussa ollaan nähty, eikä hän ennen ole meillä käynytkään (minä olen käynyt kyllä usein hänen luonaan kun olen ollut vanhempieni luona visiitillä). Perjantaina saatiin Walking Deadin neloskausi kotiin ja siitä on enää yksi jakso katsomatta. Huomenna näen neljää opiskelukaveria pizzan merkeissä, tosin siltä kohokohdalta vähän katkesi terä kun jouduin peruuttamaan kovasti odottamani kahvittelun toisen ystävän kanssa vain siksi kun opiskeluporukka ei yksinkertaisesti löytänyt muuta yhteistä ajankohtaa kuin sen minkä olin jo sopinut. Edellinen kerta oli lokakuussa, ja veikkaan että tämän jälkeen seuraava kerta on luultavasti tämän vuoden lokakuussa, kun jokainen pyörii minkä missäkin omien menojensa perässä. Sain kyllä hyvän syyn ruoskia itseäni siitä miten huono ihminen olen kun menen peruuttamaan menoja. 

Ja minulla kun on oikeasti helvetin vähän mitään sosiaalista elämää. Jostain syystä pari kertaa vuodessa tulee tällainen hyökyaalto, että muutaman päivän sisällä nämä harvat kontaktit ryöpsähtävät niskaan ja monet menevät sitten ristiin. Ja kaiken lisäksi vielä ensi-innostuksen jälkeen ei enää huvittaisikaan mennä sinne pizzalle kuuntelemaan miten hyviä duuneja toiset ovat päässeet tekemään ja miten hyvin heillä menee. Mieluummin olisin kumminkin mennyt ystäväni kanssa kahville, koska hänen kuulumisensa ja hänen hyvinvointinsa on paljon lähempänä sydäntäni kuin opiskelukaverieni jutut (heistäkin toki pidän ilman muuta). Ystäväni kanssa voin myös olla sataprosenttisesti minä, opiskelutoverien kanssa tulee tarve korostaa että on minullakin jotakin järkevää tekemistä, ihan niin kuin teilläkin (vaikka ei minulla ole). 

Että osaa taas olla hankalaa. Ei tämä varmaan muille hankalaa olisi, mutta minun elämäni polulla isoin kuoppa olen minä itse.