tiistai 24. helmikuuta 2015

Niin tärkeä, niin tärkeä

Tästä tulee kohta kaksi kuukautta kun lopetin kontaktiyritykset ystävääni, kyllästyneenä siihen että aloite yhteydenpitoon tulee aina minulta. Kuun vaihteessa ajattelin kyllä lähettää hänelle syntymäpäiväkortin (eli kontakti tulee taas meikäläiseltä), mutta en kyllä aio enää aloittaa mitään keskustelua muuten. En jaksa enää. 

Olen lopen kyllästynyt siihen että minulle toitotetaan miten tärkeä ystävä olen, mutta se ei sitten manifestoidu millään tavalla. En viitsi enkä jaksa enää potkia kuollutta hevosta. Avauduin ah-niin-kypsästi nimiä mainitsematta Facebookissa siitä, miten ikävää on kun ihmisten teot puhuvat ihan toista kuin sanat, ja että onneksi on sentään vielä ihmisiä jotka kulkevat aidosti mukana eivätkä vain löpise joutavia. Ystävällä on kyllä tämänkin blogin osoite, mutta viime vuonna jo mainitsi ettei ole viitsinyt käydä enää pitkään aikaan lukemassa. Toivottavasti kävisi. Saisi ainakin tietää miten surulliseksi hänen käytöksensä minut tekee. Olen kyllä yrittänyt ottaa asioita puheeksi, mutta ei, kun minä olen niin tärkeä ja ihana ja pitää kyllä löytää aikaa että jutellaan joskus. Mutta kun sitä aikaa ei koskaan ole. 22 vuotta kestänyt ystävyyssuhde on sitten näköjään pakattu ja pistetty varastoon. 

Toivon, että minulle sanottaisiin edes suoraan, jos aika on ajanut koko hommasta ohi. Tämmöistä löysässä hirressä roikkumista en jaksa. Kieltämättä tuottaa tuskaa, kun henkilö jonka puolesta olisin mennyt vaikka tervapataan ja jonka tukena olen ollut aina tarvittaessa, päättääkin sitten vaan feidata minut ulos elämästään. Syitä olen yön pimeinä tunteina arvuutellut, mutta turha niitä on kysyä kun ei kuitenkaan kerrota. 

Tällä hetkellä arvon että yrittäisinkö vielä kerran nostaa kissan pöydälle. Mieli tekisi, mieli tekisi niin hemmetisti. Olen kuitenkin niin kiukkuinen ja pettynyt että pelkään sanovani pahasti. 

PS. Ensi kuun puolessa välissä olisi ensimmäinen koko-keikka. Pitäisi sosionomiopiskelijoille luennoida masennuksesta. Voi jee. Mistä hitosta minä keksin lätisemistä puoleksitoista tunniksi?

Ei kommentteja: