Se polku on nyt tallattu

Tänään oli viimeinen päivä, kun minun piti polkea aamulla kouluun. Viimeinen kerta ruokalan mysteerimosoja. Tyhjensin tietokoneeni, tuon kuvassa olevan uskollisen ystävän joka on palvellut minua kaksi ja puoli vuotta. Toisessa kuvassa olevan maskotin (jolle luokkatoveri keksi antaa nimen Jeesus Kristus) jätin perinnöksi seuraavalle, vaikka epäilemättä se lentää roskiin saman tien. Seuraavan kerran käyn koululla hakemassa todistuksen viimeinen päivä maaliskuuta.  

Huomenna on enää näyttelyn purkua ja käymme porukalla jossain syömässä. Syömisen on opettaja järjestänyt, meillä on sen verran onneton luokkahenki ettei meistä olisi ollut mitään yhteisruokailua järjestämään. Villi veikkaukseni on, että kyseessä on joko Amarillo tai Rosso. Nurinaa ruokapaikasta tulee aivan taatusti, vaikka kyseessä on koulun maksama murkina. Aina on niitä joille ei mikään kelpaa. 

Maanantaina työharjoitteluun. Toivon ettei tahti ole siellä äärimmäisen tappava, minulta ei odoteta liikoja, ja että minulla on usein tilaisuus harjoittaa luovaa pohdintaa prokrastinoida ja syljeskellä kattoon. En voi sanoa että olisin kovin motivoitunut kun tiedossa on että alalla ei töitä ole, ellei sitten halua tehdä ilmaiseksi. Työnantajat mielellään liputtavat sitä, että he maksavat työkokemuksella, mutta pelkällä työkokemuksella ei makseta vuokraa eikä osteta jääkaappiin täytettä. 

Alkaa olla yllättävän rauhallinen olo tulevaisuuden suhteen. Miksi murehtia jotain sellaista mille ei voi yhtikäs mitään? No, useimpina päivinä murehdin. Tänään en. Ehkä siksi, ettei minun tarvitse enää vaappua mummomankelilla kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Se polku on nyt tallattu. On hieno päivä. 

Rajan takaa

Eilen sain kokea melkoisen järkytyksen, kun vuosia kuolleeksi luulemani ihminen otti yhteyttä. Vieläkin olen kuin puulla päähän lyöty. 

Lukioaikainen ystäväni ja myöhemmin hetken aikaa kämppiksenänikin ollut henkilö oli minulta kadoksissa 11 vuotta. Kun nelisen vuotta sitten aloin etsiä häntä soittamalla hänen äidilleen ja kyselemällä, kuulin että kyseinen henkilö oli ollut kadonneena jo kauan. Seuraavana vuonna kuulin, että hän oli löytynyt todella huonossa kunnossa ja aivonsa aineilla tuhonneena ja harhaisena. Ja sitten hän katosi taas, enkä sen jälkeen ole kuullut mitään uutisia. Kunnes eilen sain Facebookissa kaveripyynnön tältä ihmiseltä. 

No, juttelimme lähestulkoon koko päivän Facessa. Ihan selväpäiseltä hän kyllä vaikutti, myönsi että tosi huonosti ja lujaa oli mennyt, mutta että nyt meni paremmin, ja että äitinsä oli kovasti liioitellut ja paisutellut hänen huonoa vointiaan. Ensin epäilin, että voiko kyseessä todella olla sama henkilö, että jos se olikin vain jotain sairasta pilaa, mutta ainakin hän tiesi paljon sellaisia asioita joita ei kenenkään tuntemattoman pitäisi tietää. Ihan täysin varma en vieläkään voi olla, ehkä siksi että koko yhteydenotto tuli niin puskista kuin olla ja voi. En voi olla, ennen kuin tapaamme. Alustavasti sovimme, että näemme maaliskuussa. 

Koko juttu tuntuu minusta ällistyttävältä, enkä oikein vieläkään tiedä mitä ajattelisin. Olin viimeiset vuodet kuvitellut, että tämä henkilö on kuollut. Välillämme on yksitoista vuotta ja paljon kysymyksiä. Astuin samalla reilusti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle lupaamalla, että hän voi olla meillä yhden yön tullessaan käymään. En oikein tiedä, voinko luottaa häneen. Kumpikaan meistä ei ole enää sama ihminen kuin yksitoista vuotta sitten, ja mistä minä tiedän mihin suuntaan hän on muuttunut? Hän on ollut tarkoituksella kadoksissa ja viettänyt aika hurjaa elämää. Olen ollut huolissani, vihainen ja surullinenkin. On hyvin vaikea ottaa sellaista takaisin elämäänsä avosylin. 

Kaikkein helpoin ratkaisu olisi kääntää selkänsä. Mutta koska minä olen minä, en voi tietenkään sellaista tehdä. Enää en ole huolissani, vihainen tai surullinen. Olen vain täysin ulalla ja ristiriitaisten tuntemusten keskellä. Melkoinen päivä. Aivan kuin olisi saanut viestejä rajan takaa.

Viimeiset mankeloinnit

Menin kouluun. Ei tuntunut pahalta, sain hommat ajan tasalle yhdellä rykäisyllä. Tyhjensin lokeroni ja palautin avaimen, hain taukohuoneen kaapista kahvimukini ja otin kaiken muunkin minulle kuuluvan irtonaisen tavaran ja toin ne kotiin. Viisi päivää jäljellä. Kaikki on pientä viimeistelyä vaille loppusuoralla. Jotenkin se kolahti selkärankaan vasta nyt. Työharjoittelua odotan avoimin mielin, uskon että siellä on oikein mukavaa ja opettavaista. 

Mielessäni on virinnyt jo tekemistä valmistumisen jälkeen. Ajattelin aikani kuluksi ruveta tekemään verkkolehteä, joka olisi tavallaan tämän blogin jatke. Minulla on Adoben CS6-paketti, ja lehteen kuvaaminen ja sen taittaminen pitäisi edes jonkinlaista näppituntumaa yllä. Ilmaisia, todella laadukkaita alustoja on tarjolla netissä. Jos numeroita vääntäisin vaikkapa neljä kappaletta vuodessa (tänä vuonna kolme, koska pääsen aloittamaan vasta työharjoittelun loputtua huhtikuussa), ei taitettujen spessujen tekeminen ala tuntua pakkopullalta. Tekee aina kun on jokin idea, tekee siitä mistä huvittaa ja linkkaa uusimman numeron tänne. Siinä olisi ainakin tekemistä. 

Minusta on jotenkin tullut taas talvipyöräilijä yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Viimeksi olen talvipyöräillyt lukiossa, ja silloin minulla oli alla 21-vaihteinen, leveärenkainen ja jykevä maastomörssäri jolla oli helppo pyöräillä vaikka pystysuoraa seinää ylös. Nyt minulla on vaihteeton mummomankeli joka kitisee ja vaappuu, mutta matkanteko on kiireetöntä ja rattoisaa jopa tällaisina 25 pakkasasteen päivinä. Nopeampaa se ainakin on kuin käveleminen. 

Tänään on ollut kummallisen helpottunut olo. Enää viisi päivää. Suurinta osaa opiskelutovereista en sen jälkeen näe enää ikinä. Joidenkin kohdalla se on hyvä asia, mutta monen kohdalla oikeastaan vähän harmi. Hyviäkin tyyppejä jää taakse. Pyöräilyäkin on enää viisi päivää, työharjoittelupaikka on sen verran kaukana että menen sinne autolla. 

Koomista, että köyhän kannattaa omistaa auto. Jos menisin työharjoitteluun bussilla, minulta menisi 7 euroa päivässä julkisen liikenteen käyttöön, eikä palkattomana työharjoittelijana minulla olisi sellaiseen mitenkään varaa. Bensaan menee ehkä reilut puoli euroa, ja autollekin on tarjolla lämmitystolppa. 

Omalla ajalla

Olen pahis, pidän rokulia. Ei vain pää kestä muuten. Kuvitelkaa, että vieritätte todella painavaa kiveä jyrkkään ylämäkeen. Voimat alkavat loppua, mutta tiedätte että kivi pitää saada mäen päälle, olette ihan viime metreillä. Samalla kuitenkin tiedätte, että teette turhaa työtä, koska kun kivi on mäen päällä, se vierii rymisten mäen toiselle puolelle ja edessä on taas uusi mäki jota pitkin kivi pitää pungertaa ylös. Siltä minusta tuntuu. Päätin istahtaa pariksi päiväksi pitämään kiveä paikoillaan ja levätä. 

Kunhan kivi vierii lopulta taas alas jontkaan, ajattelin jäädä pitämään sille seuraa. Näköpiirissä ei ole sitä tasamaata minkä miltei kaikki muut tuntemani ihmiset ovat saavuttaneet, pelkkiä uusia mäkiä, jokainen edellistä korkeampi. En jaksa uskoa enää niihin valheisiin, että kyllä se tasamaa odottaa ihan mäen takana kun vain jaksaa uskoa itseensä tarpeeksi. Jos ei seuraavan, niin ainakin sitä seuraavan. Ai eikö? No ehkä sitä seuraavan. Tai sitä seuraavan. Alan uskoa lopultakin, että tasaisuus on minulta kielletty maa. Välillä tuntuu etten jaksa enää edes purnata. Kiveä en tämän mäen jälkeen enää jaksa uudelleen vierittää, koska siitä ei yksinkertaisesti ole mitään hyötyä. 

Odotettavissa vuodelle 2014: pelkoa, epätoivoa ja täydellistä näköalattomuutta. Ajoittaisia moitteen sisältäviä tyhjänpäiväisiä neuvoja niiltä, joilla on asiat hyvin. Voimakkaasti etenevä eristäytymisen ja häpeän rintama valtaa alaa ajan kuluessa.  

Viiden kärki

Pelätty lastenvahtikeikka ei sujunut niin pahasti kuin olin etukäteen kuvitellut. Olin tosin kolmasosan ajasta muualla, jolloin kuulemma tapahtui ne pahimmat riehumiset. Mies oli hoitanut lehmänhermojensa avulla tilanteen hyvin, itse olisin varmaan karjunut pää punaisena ja mennyt sen jälkeen saunan lauteiden alle kyykkyyn heijaamaan itseäni edestakaisin ja pitelemään käsiä korvillani. 

Perjantain kunniaksi ajattelin listata top 5 -listan pienistä arkea piristävistä asioista, joista en luovu. 

5: Jääkaappimagneetit. Mitä jääkaappimagneetteihin tulee, en tunne minkäänlaista kohtuutta. Eniten niitä hankitaan reissuilta, eikä reissun tarvitse olla sen kummempi kuin vaikkapa Kuopioon. Museokauppojen magneetit ovat kokoelmani helmiä, mutta hankin aina myös kunnon turistikrääsämagneetteja missä on nähtävyyksiä. Magneettien valitseminen on aina harras hetki täynnä kiihkeää arviointia siitä, mikä magneetti sattuu eniten silmää miellyttämään. Toisinaan saan magneetteja lahjaksi niiltä, jotka minut riittävän hyvin tuntevat. Magneettiharrastuksen takia minulle on myös helppo tuoda tuliaisia. 
4: Mortteli. Morttelin hankkimisen jälkeen moni asia on maistunut paljon paremmalta. Esim. peston voi kätevästi tehdä itse, ja se hakkaa purkkipestot sata-nolla. Kardemumman (ja monet muut mausteet) voi hankkia kokonaisina ja rouhia parilla pyöräytyksellä juuri silloin kun niitä tarvitsee, ja mausteiden aromit ovat aina parhaimmillaan. 
3: Mp3-soitin. Soittimellani on ikää jo seitsemän vuotta, ja sitä on paikattu teipeillä ja kuminauhoilla, mutta en perhana heitä sitä menemään niin kauan kun se vain suinkin toimii. Kuuntelen sillä äänikirjoja aina valojen sammuttamisen jälkeen ennen nukahtamista, ja "ämpäri" on otettava matkallekin mukaan. Ei uni tule ilman.
2: Espressopohjaiset kahvit. Meillä jauhetaan kahvi käsimyllyllä omin pikkutassuin ja tilataan papusia sieltä sun täältä, ja keitetään omalla espressokoneella ja joskus mokkapannulla. Cappuccino tai espresso yhdistettynä seuraavassa kohdassa mainittuihin suklaisiin on päivän kohokohta. Kun kone on hommattu, edullisemmaksi se tulee kuin suodatinkahvin keittäminen (puhumattakaan siitä jos kävisi samat juomat vetämässä kahvilassa). Kilon papupussi kestää pitkään, varmaan pari kuukautta. 
1: Käsin tehty (paitsi varmasti ne jollakin koneella sen kuitenkin tekevät) laatusuklaa. Montezuma's, Cioccolato Puro, Amedei ja muutama muu firma valmistavat erityisen hyviä suklaita pienessä mittakaavassa. Toisia on helpompi saada kuin toisia, ja eniten ostan Montezuma'sia koska sitä on helpoiten ja edullisimmin saatavissa (Amazonin kautta käytännössä kotimaisen markettisuklaan hinnalla varsinkin näin aleaikaan). Pari palaa aina päiväkahvin kanssa saa paskimmankin päivän tuntumaan, no, vähemmän paskalta. 

Tuumailin, että näistä Top 5 -listoista voisi tehdä uuden kategorian. Monesti tekisi mieli listata ihan randomilla asioita, mutta ei ole ollut luontevaa tapaa tehdä sitä. 

PS. "Suksi natsi Saksaan, Natsi-Saksaan". What is heard cannot be unheard.

Ai että nyt kelpaa

Eilen otettiin kuusi sitten pois. Poissa ovat myös jouluverho, olkipukit ja Krakovan kaani. Olohuone näyttää kovin tyhjältä. Kynttelikkö jätettiin vielä ikkunalle vieroitusoireita lievittämään, ja viimeiset glögipurkit haettiin vielä kaupasta jääkaappiin tuomaan pehmeää laskua. 

Ai että NYT kelpaa sitten olla lunta ja pakkasta, kun pitäisi ulkohommia tehdä! Olisipa jouluna ollut tällainen sää ja nyt vasta ne vetiset plussakelit mistä jouluna saatiin kärsiä. Ei tarvitsisi sormet kohmeessa kuvata videoita hiihtoladun tekemisestä. Sellainen lohtu sentään on että kotiin on saanut lähteä heti kun hommat on tehty, joten olen editoinut videoita ennätysajassa. 

Auto ei mennyt katsastuksesta läpi, jarruletkut olivat liian huonossa kunnossa. Ei kovin paha rasti kun ottaa huomioon että jos automme olisi ihminen, se pääsisi tänä vuonna baariin ja saisi äänestää. Mies varasi autolle huoltoajan ja sopi että siihen vaihdetaan pari muutakin kuluvaa osaa jotka alkavat olla turhan iäkkäitä ja jo sen puolesta vaarassa hajota (esim. laturi, joka on alkuperäinen). Huolto nielee muutaman satasen, mutta sen jälkeen autolla voi ajella taas vuosikausia ilman huolen häivää, kaikki tärkeä autosta on kuitenkin niin hyvässä kunnossa ja se on täysin ruosteeton. Helposti se kuulemma sinnittelee neljännesvuosisadan ikäiseksi ja ylikin, enkä panisi sitä lainkaan pahakseni. 

Lasken päiviä koulun loppumiseen. Yksitoista päivää, tai jos pidän ennalta suunnitellut rokulipäivät, niin sitten yhdeksän. Loppuviikko on onneksi kevyt, molemmat päivät ovat klo 8-11 eikä tarvitse nokkaansa pistää ulos kuin koulumatkojen ajaksi. Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että kohta se on loppu. Kahden kuukauden työharjoittelu on toki vielä edessä, mutta se on mielekästä, se tapahtuu sisätiloissa ja se menee kokemukseni mukaan kuin siivillä. 

Näkymätön automaatti

Kuusi on edelleen olkkarissa. Nyt se kyllä varisee jo reilusti, pitäisihän se jo laittaa pois. No, ehkä huomenna? Ulko-ovesta sentään poistin joulukoristeen ja laitoin arkikoristeen tilalle. 

Viikonloppuna oli mainiota. Siskoni, jota en ollut nähnyt yli puoleentoista vuoteen, oli meillä kylässä. Minun opiskelujeni vuoksi vierailu oli vain yhden yön, mutta kohtahan tuo jonninjoutava päiväkerho loppuu ja voidaan nähdä useammin. 

Meni kyllä sunnuntai-ilta pilalle kun mies lupasi (pitkin hampain) että hoidamme tämän viikon perjantaina miehen veljen muksuja muutaman tunnin. Tapaninpäivästä jäi niin ikävät fiilikset että harkitsin jo maan alle painumista. Nuorempi muksu ei tapaninpäivän aterialla anoppilassa jaksanut istua pöydässä, eikä siinä mitään, mutta kun sijaistoimintona mukula kävi hakkaamassa jokaista pöydässä olijaa hiirilelulla selkään ja kirkui kimeää suoraa huutoa viidentoista sentin päästä vuorotellen jokaisen korvaan niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Ymmärrän että kolmevuotias voi tehdä joskus sellaistakin, mutta sitä minä en ymmärrä että vanhemmat eivät tee elettäkään kieltääkseen tai rauhoitellakseen lasta vaan istuvat vieressä lappamassa ruokaa suuhunsa ja teeskentelevät ettei heidän lapsensa suinkaan kilju falsetissa kahdensadan desibelin voimalla vierustoverin korvaan. Tällainen käytöstapojen ja niiden opettamisen puute masensi sekä minua että miestä niin kovasti jo silloin, etten tajua miksi hän meni sellaista vahtimiskeikkaa edes lupaamaan kun itsekään ei siitä ollut innostunut. 

Ehkä moinen vielä sittenkin menettelisi jos näiden lasten vanhemmat eivät aina niin selkeästi katsoisi meitä (ja varsinkin minua) nenäänsä pitkin. Minä olen heille olemassa ainoastaan silloin kun meiltä tarvitaan palvelusta: joko lastenhoitoa tai jotain valokuvaukseen ja kuvankäsittelyyn liittyvää. Muuten olen näkymätön, olematon, omituinen nobody. Yritin kyllä aikani luoda kontaktia, mutta menestyksettä. Tuumin sitten, että olkoot. Vituttaa vain olla palveluautomaatti. Olen joskus vannonut että en anna enää kohdella itseäni sillä tavoin, mutta tässä sitä vaan ollaan. Sen tajuaminen vituttaa vielä kahta enemmän. 

Onneksi minulla on pakopaikka, ainakin osan ajasta olen ystävän luona viettämässä laatuaikaa. Ihan koko ajaksi en voi jättää miestä yksin lasten kanssa helisemään, mutta voin säästää omia hermojani edes vähän. Tämä viikko on koulunkin kannalta jo sen verran rankka (viidentoista asteen pakkasessa kuvataan uutisvideoita) että perjantaille olisin suonut vähän rauhallisemman illan. 

Prahan matkaopas tuli tänään postissa. Nopeaa toimintaa.

Oi kuusipuu

Kuusi on ja pysyy edelleen. Näin alustavasti sovittiin, että jospa sunnuntaina sen olisi aika lähteä. Ehkä. Eipä tuo edelleenkään ole varissut juuri lainkaan, ehkä juuri ja juuri sen toisen ruokalusikallisen verran neulasia, tuskin sitäkään. 

Tuli sitten tilattua matkaopas. Tänä vuonna ei ole varaa lähteä kuin yhdelle reissulle (kiitos joululahjojen siitäkin että on varaa lähteä edes sille yhdelle) ja tämäkin vuosi pitää ahkerasti rahoja säästää että joulukuussa päästään. Koska kyseessä on joulumatka, Kiova siirrettiin syrjään ja otettiin tilalle Praha, missä on hulppeat joulumarkkinat. Prahaan mennessä on myös ehdottomasti pakko pyörähtää Kutná Horassa, joka on noin 70 kilometrin päässä Prahasta. Siellä on messevä luukirkko (mikä alun perin sai kiinnostumaan paikasta), mutta sen lisäksi paljon muutakin mukavaa kuten hopeakaivos ja kuninkaallinen rahapaja, ja sielläkin on aivan taatusti joulujuttuja. Street viewin avulla kävi myös selville, että se on hyvin kaunis kaupunki. 

Joululahjamuistamisten vuoksi nyt ei tarvitse säästellä enää kuin käyttörahoja, sillä lennot ja keskustahotellin kahdelle saa melko helposti noin kahdella ja puolella sadalla eurolla kun osaa kytistellä ostoajankohdan oikein. Vuosi aikaa säästää, riittää kun pistää viisi kymppiä kuussa sivuun. Olisimme kernaasti menneet jo nyt menneenä jouluna, mutta koulujuttujen takia en millään pystynyt irtautumaan viikoksi. Kolmen tähden hotelli ja molempien lennot oltaisiin saatu raapaistua yhteensä 230 eurolla, kyllä jäi harmittamaan kun ei päästy. 

Matkaoppaan tilasin tuttuun tapaan Brittien Amazonista. Postikuluineen sille tuli hintaa 12 euroa ja kyseessä on tälle vuodelle suunniteltu painos. Suomalaisessa kirjakaupassa saman oppaan hinta on hulppeat 35 euroa ja painos on kolmen vuoden takainen. Samalla tilasin Bill Brysonin Complete Notes -kirjan (sisältää Notes from a small island ja Notes from a big country) yhdellä pennyllä plus postikulut. Ja sitten ihmetellään miksi kirjoja ostetaan Suomessa niin nihkeästi. 

Pilatus 2.0

Ylihuomenna jatkuu taas opiskelut. Koulujuttuja tuli tässä lomankin aikana vastaan, sellaisia jotka koskevat kaikkien yhteistä loppunäyttelyä, mutta ketään ei kiinnostanut ottaa kantaa ja opettajiltakin sai vastaukseksi lähinnä olankohautuksia ja lopulta täydellisen vaikenemisen kun yritin kysellä mitä tämän asian kanssa tehdään. Tein siis Pilatukset ja pesin käteni koko asiasta. Sama se minulle. Pitäkööt tunkkinsa. 

Harmittaa, että menin opiskelemaan tätä alaa. Ei pelkästään surkean työllisyystilanteen vuoksi vaan myös siksi, että meidän oppilaitoksessamme opetus on niin järkyttävällä kuratasolla (silloin kun opetusta ylipäänsä edes sai) että nämä kaksi ja puoli vuotta ovat menneet täysin kankkulan kaivoon. Jos opetus olisi ollut edes nipin napin vaatimukset täyttävää, olisin voinut odotella parempia aikoja tehden ensin muita hommia, mutta nyt minulla ei ole valmiuksia alan töihin vaikka paremmat ajat olisivat jo täällä. Olisi ollut mielekkäämpää rapsutella vaikka selkää kaikki tämä aika. Olen kiukkuinen, pettynyt ja katkera aikani tuhlaamisesta. Tuntuu kuin olisin ollut jossakin päiväkodissa joka on tarkoitettu sekä opiskelijoille että opettajille. Toivon tosin, että jollakin kokemuksellisella tavalla tämä kantaa joskus hedelmää. 

En ole vielä päättänyt haluanko luopua kuusesta vielä loppiaisena. Toisaalta tuntuisi aika hassulta pitää sitä sen jälkeen, mutta toisaalta puu on edelleen priimakunnossa ja hyvin kaunis. 

Loppukevennykseksi kuva eilisillalta, jolloin kävimme miehen kanssa leikkimässä valomaalausta. 

Haaste kouraan

Minut on haastettu! Haasteisiin on tosi mukava osallistua, mutta niitä on vähän ikävämpi laittaa eteenpäin kun en oikein tiedä kenet haastaisin. Olisi mukavaa lukea enemmän blogeja, mutta valtavasta tarjonnasta on hankala (lähes mahdoton) löytää niitä helmiä. Tuntuu, että noin 95% tarjonnasta on kaikenlaista trendi- ja ihkuhömppää. Minulle voi aina linkittää uutta luettavaa! Mutta nyt haasteeseen. 

1. Kiitä haasteen antajaa ja linkitä bloggaaja jolta sen sait.

2. Vastaa annettuihin kysymyksiin.

3. Keksi 11 uutta kysymystä jotka haluat antaa seuraavalle.

4. Valitse viisi blogia, joilla on alle 100 lukijaa ja kerro se jättämällä kommentti heidän blogiinsa. 

Kiitos Virhemarginaalin christineH! 

1. Ammattisi ja sen hyvät ja huonot puolet?

Valmistun ammattiin (valokuvauksen ja graafisen suunnittelun media-assistentti) kolmen kuukauden päästä. Hyvät puolet... no, ainakin osaan ottaa valokuvia ja kertoa saman tien mikä niissä meni pieleen. Huonot puolet? Töitä ei tällä perustutkinnolla saa mistään, tutkintopaperien suurin arvo on nykyisin takan sytykkeenä. Opiskelut aloittaessani tilanne oli vielä toinen. Tosin jos olisin jäänyt yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, mediakulttuuria ja taidehistoriaa, tilanne olisi vielä tätäkin huonompi. 

2. Tärkeää parisuhteessa, jos semmoisessa on?

Luottamus, tasa-arvoisuus ja se, että kumpikin osapuoli saa olla juuri sellainen kuin on. Jos kumppanin ottaa muutoskohteeksi ja yrittää saada toista väkisin muuttamaan omia arvojaan, omaa tyyliään tai omia mieltymyksiään, ei sellaisella ole pidemmän päälle tulevaisuutta, ei ainakaan kovin onnellista sellaista. Ei tosin voi myöskään olettaa, että jokainen pysyy samanlaisena ikuisesti ja vaatia sitäkään. Ei kukaan meistä ole sama ihminen kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. 

3. Asia, jota odotat tällä hetkellä?

Sitä valmistumista, jotta pääsisin tekemään jotakin oikeasti merkityksellistä (eli mitä tahansa muuta kuin tätä turhaa opiskelua). Jopa halveksittuna työttömänä aikani on käytetty paremmin, koska silloin voin valjastaa aivokapasiteettini todelliseen itseni kehittämiseen eikä voimia tarvitse kuluttaa turhanpäiväiseen vatulointiin joka ei johda mihinkään. 

4. Paras puhelinmerkki ja miksi?

En osaa sanoa kun en ole läheskään kaikkia kokeillut, mutta Samsungiin (Galaxy Ace) olen ollut hyvin tyytyväinen, ei ole bugittanut. En tosin vaadi muuta puhelimelta kuin että sillä voi soittaa, lähettää tekstiviestejä ja käyttää wifi-yhteydellä nettiä. Mahjongin pelaaminen on kivaa ekstraa. Puhelimella on minulle välinearvo, ei itseisarvo jonkin merkin tai trendin vuoksi. 

5. Mitä pelkäät? 

Sitä etten koskaan saa mitään töitä ja olen tuomittu kurjuuteen loppuiäkseni. Sitä, etten kerran kompastuneena pääse enää koskaan ylös, koska järjestelmän puolelta matto vedetään alta yhä uudelleen vaikka kuinka yrittäisi. Tämä pelko on osoittautunut todelliseksi ja elämässäni jo hyvin arkipäiväiseksi, mutta pelkään että se on lopullista. Luultavasti se onkin. 

6. Tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet?

Suunnitelmia ei ole. Suurin osa ovista on jo suljettu, enkä tiedä mitä teen seuraavaksi. Haaveilen lottovoitosta, sillä sekin on todennäköisempää kuin se että minut hyväksyttäisiin yhteiskunnan tuottavaksi ja täysivaltaiseksi jäseneksi. Lottovoitolla elelisin vaatimatonta elämää seuraavat 60 vuotta. 1,4 miljoonalla eurolla se tarkoittaisi reilun 23000 euron vuosipalkkaa (eli vähän alle 2000 euroa kuussa), mutta kiihtyvä inflaatio huomioon ottaen keskiansio jää paljon vähemmäksi. 

7. Jos saisit olla eläin, mikä olisit ja miksi?

Paha kysymys. Jos olisin merimakkara, saisin syödä pupeltaa ja kakkia käkeltää rauhassa täysin vapaana kaikesta ajattelusta eikä kukaan tulisi tökkimään kuulakärkikynällä kylkeen ja kyselemään että miksi sinä nyt elät väärin etkä ole normaali. Kovin merkityksellisiä hetkiä ei vain merimakkarana kokisi, joten täytyy valita joku muu. Ehkä olisin kissa. Saisin köllötellä ja filosofoida päivät pitkät, välillä koohottaa kuin heikkopäinen ja lopulta valloittaisin internetin. 

8. Omistatko lemmikkejä? Jos omistat,niin mitä?

Kaksi ihanaa kissaa. Kissat ovat erinomaisia ystäviä ja elinkumppaneita. 

9. Kuinka monta lasta haluat? 

0-1. Kaikkein mieluiten 0. En ole kovin hyvä lasten kanssa, enkä halua ottaa sitä riskiä että lapsesta tulisi tyhmä ja/tai ihmisperse. Eikä meidän elintasomme tule koskaan olemaan niin hyvä että lapselle voisi hankkia kaikki ne ryhmäpaineen vaatimat kalliit kapineet jotka on oltava jos ei halua tulla kiusatuksi ja syrjityksi. Muutenkin meidän lastamme kiusattaisiin koska se olisi niin outo ja sen perhe vielä oudompi. En halua että lapseni joutuu kasvamaan toisten lasten kiusaamana ja halveksimana kuten minä, mutta toisaalta en haluaisi kasvattaa lasta materialistiseksi ja itsekkääksi. Onneksi tuota dilemmaa ei tarvitse kohdata, koska mahdollisuuteni täysiaikaiseen raskauteen mistä syntyisi vieläpä terve lapsi, ovat ehkä 1:10000 tai pienemmät. Toisaalta perinteisesti minulla on aina ollut surkea tuuri jossa tilastolliset epätodennäköisyydetkin on voitettu, joten aina on mahdollisuus että viaton ihmistaimi joutuu traumatisoitumaan minun holhouksessani. 

10. Oletko tyytyväinen elämääsi? 

Mitä parisuhteeseen ja perusarkeen tulee, olen onnellinen. Mitä tulee yhteiskunnallisiin asioihin (työ, taloudellinen tilanne, sosiaaliset kehittymismahdollisuudet jne), olen erittäin tyytymätön. 

Sitten christineH:n keksimät kysymykset:

1. Nimeä kolme tärkeintä esinettä ja perustele miksi ne ovat tärkeitä.

- Tietokone. Ilman sitä ei nykyisin pärjää. Sen avulla voi hoitaa pakolliset asiat, viihtyä, pitää yhteyttä ihmisiin, etsiä tietoa ja luoda uusia asioita. Ilman tietokonetta on orpo olo. 

- Polkupyörä. Repaleisen polveni takia en jaksa kulkea jalkaisin kovinkaan pitkälle. Polkupyörä antaa suuren ja kivuttomamman liikkumisalueen, kun polven ei tarvitse kannatella muun ruumiin painoa. 

- Passi. Ilman virallista henkilöllisyystodistusta elämä olisi taatusti monin verroin hankalampaa. 

2. Tiedät-kai-kuka, Dumbledore, Gandalf vai Aslan?

Gandalf, ehdottomasti. Velhoista eeppisin. You shall not pass! 

3. Lempilautapelisi, miksi? 

Trivial Pursuit, koska nippelitieto on niin kivaa ja hyödytöntä. Toisaalta taas Afrikan Tähti ja sen tyyliset pelit, koska niissä tuuri on tärkeintä eikä peliä aloittaessa voi jo harmitella että taas tuo yksi saatana korjaa potin kuitenkin kotiin. Ellei sitten ole itse juuri se saatana joka aina loistaa nippelitiedoillaan. 

4. Varhaisin muistosi? 

Varmaan se kun minut vietiin tutustumaan päiväkotiin ollessani vähän alle kolmevuotias. Muistan että päiväkodin täti tunki naamansa tosi lähelle puhuessaan minulle ja että hänellä oli sininen villapaita. Minun naulakkoni merkittiin kuusipuun kuvalla, siskoni sai kalan kuvan. Minä olisin halunnut sen kalan, mutten kehdannut ruveta siitä riitelemään. 

5. Viisi substantiivia, jotka kuvaavat tai kertovat jotain sinusta. 

Sopivia substantiiveja on paljon vaikeampi keksiä kuin adjektiiveja, mutta yritetään. Kartta, kirja, lentokone, viulu ja museo. 

6. Jos olisit satuhahmo, kuka olisit? 

Tämä on vaikea, koska satuhahmot ovat aina selkeästi hyviä tai pahoja, enkä ole oikein kumpaakaan. Hannusta ja Kertusta Kerttu on ehkä lähimpänä arkitodellisuutta, tai sitten Ihaa. Mutta jos saisin olla se joka haluaisin olla, olisin joku sellainen joka ratsastaa urheasti kohti vaaroja ja sivaltaa taikamiekalla lohikäärmettä/petoa/pahaa noitaa tms. ja pelastaa maailman. 

7. Jos voisit valita minkä tahansa paikan jossa asua, missä asuisit? 

En ehtinyt lukea edes kysymystä loppuun kun tiesin vastauksen. Firenze, tuo ehdoton suosikkini koko tunnetusta maailmasta. Suurin ja kallein haaveeni olisi asua Firenzessä. Kaksio tai pieni kolmio kävelymatkan päässä keskeisistä paikoista. Oma pieni lähikahvila jossa tempaista seisaaltaan espressot kotimatkalla, kun on ensin käynyt suorittamassa ruokaostokset Mercato Centralessa. Oijoi. 

8. Lempikirjasi? Perustele. 

Vaikeimpia kysymyksiä ikinä! Vähän kuin jos pitäisi valita sadasta toinen toistaan loisteliaammasta helmestä yksi ja julistaa se muita paremmaksi, mahdoton tehtävä. Joko Susanna Clarken mahtava kirja Jonathan Strange & Herra Norrell tai Terry Pratchettin koko Kiekkomaailma-tuotanto, en osaa valita. Molemmat siksi, koska sellaista kaiken pitäisi olla. 

9. Lempipaikkasi kotona? 

Sohvalla läppäri sylissä. 

10. Turhin saamasi lahja? 

Hajuvesi. Vieläpä sellaiselta ihmiseltä, joka tiesi varsin hyvin hajusteyliherkkyydestäni. "No mut eiks kaikki naiset halua hajuvettä?" No vittu ei. 

11. Lempisarjakuvasi? 

Don Rosan piirtämät Aku Ankka -sarjikset. 

Minen nyt sit haasta ketään, enkä kyllä keksi omia kysymyksiäkään kun ei ole ketä haastaa. Mutta tällaisia kysymyshaasteita otan oikein mielelläni vastaan, näihin on niin mukava vastailla! Haastan jokaisen blogia pitävän lukijan vastaamaan haasteeseen (ja ilmoittamaan minulle siitä kommenttikentässä).