Olen pahis, pidän rokulia. Ei vain pää kestä muuten. Kuvitelkaa, että vieritätte todella painavaa kiveä jyrkkään ylämäkeen. Voimat alkavat loppua, mutta tiedätte että kivi pitää saada mäen päälle, olette ihan viime metreillä. Samalla kuitenkin tiedätte, että teette turhaa työtä, koska kun kivi on mäen päällä, se vierii rymisten mäen toiselle puolelle ja edessä on taas uusi mäki jota pitkin kivi pitää pungertaa ylös. Siltä minusta tuntuu. Päätin istahtaa pariksi päiväksi pitämään kiveä paikoillaan ja levätä.
Kunhan kivi vierii lopulta taas alas jontkaan, ajattelin jäädä pitämään sille seuraa. Näköpiirissä ei ole sitä tasamaata minkä miltei kaikki muut tuntemani ihmiset ovat saavuttaneet, pelkkiä uusia mäkiä, jokainen edellistä korkeampi. En jaksa uskoa enää niihin valheisiin, että kyllä se tasamaa odottaa ihan mäen takana kun vain jaksaa uskoa itseensä tarpeeksi. Jos ei seuraavan, niin ainakin sitä seuraavan. Ai eikö? No ehkä sitä seuraavan. Tai sitä seuraavan. Alan uskoa lopultakin, että tasaisuus on minulta kielletty maa. Välillä tuntuu etten jaksa enää edes purnata. Kiveä en tämän mäen jälkeen enää jaksa uudelleen vierittää, koska siitä ei yksinkertaisesti ole mitään hyötyä.
Odotettavissa vuodelle 2014: pelkoa, epätoivoa ja täydellistä näköalattomuutta. Ajoittaisia moitteen sisältäviä tyhjänpäiväisiä neuvoja niiltä, joilla on asiat hyvin. Voimakkaasti etenevä eristäytymisen ja häpeän rintama valtaa alaa ajan kuluessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti