Kuusi on edelleen olkkarissa. Nyt se kyllä varisee jo reilusti, pitäisihän se jo laittaa pois. No, ehkä huomenna? Ulko-ovesta sentään poistin joulukoristeen ja laitoin arkikoristeen tilalle.
Viikonloppuna oli mainiota. Siskoni, jota en ollut nähnyt yli puoleentoista vuoteen, oli meillä kylässä. Minun opiskelujeni vuoksi vierailu oli vain yhden yön, mutta kohtahan tuo jonninjoutava päiväkerho loppuu ja voidaan nähdä useammin.
Meni kyllä sunnuntai-ilta pilalle kun mies lupasi (pitkin hampain) että hoidamme tämän viikon perjantaina miehen veljen muksuja muutaman tunnin. Tapaninpäivästä jäi niin ikävät fiilikset että harkitsin jo maan alle painumista. Nuorempi muksu ei tapaninpäivän aterialla anoppilassa jaksanut istua pöydässä, eikä siinä mitään, mutta kun sijaistoimintona mukula kävi hakkaamassa jokaista pöydässä olijaa hiirilelulla selkään ja kirkui kimeää suoraa huutoa viidentoista sentin päästä vuorotellen jokaisen korvaan niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Ymmärrän että kolmevuotias voi tehdä joskus sellaistakin, mutta sitä minä en ymmärrä että vanhemmat eivät tee elettäkään kieltääkseen tai rauhoitellakseen lasta vaan istuvat vieressä lappamassa ruokaa suuhunsa ja teeskentelevät ettei heidän lapsensa suinkaan kilju falsetissa kahdensadan desibelin voimalla vierustoverin korvaan. Tällainen käytöstapojen ja niiden opettamisen puute masensi sekä minua että miestä niin kovasti jo silloin, etten tajua miksi hän meni sellaista vahtimiskeikkaa edes lupaamaan kun itsekään ei siitä ollut innostunut.
Ehkä moinen vielä sittenkin menettelisi jos näiden lasten vanhemmat eivät aina niin selkeästi katsoisi meitä (ja varsinkin minua) nenäänsä pitkin. Minä olen heille olemassa ainoastaan silloin kun meiltä tarvitaan palvelusta: joko lastenhoitoa tai jotain valokuvaukseen ja kuvankäsittelyyn liittyvää. Muuten olen näkymätön, olematon, omituinen nobody. Yritin kyllä aikani luoda kontaktia, mutta menestyksettä. Tuumin sitten, että olkoot. Vituttaa vain olla palveluautomaatti. Olen joskus vannonut että en anna enää kohdella itseäni sillä tavoin, mutta tässä sitä vaan ollaan. Sen tajuaminen vituttaa vielä kahta enemmän.
Onneksi minulla on pakopaikka, ainakin osan ajasta olen ystävän luona viettämässä laatuaikaa. Ihan koko ajaksi en voi jättää miestä yksin lasten kanssa helisemään, mutta voin säästää omia hermojani edes vähän. Tämä viikko on koulunkin kannalta jo sen verran rankka (viidentoista asteen pakkasessa kuvataan uutisvideoita) että perjantaille olisin suonut vähän rauhallisemman illan.
Prahan matkaopas tuli tänään postissa. Nopeaa toimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti