Tänään oli viimeinen päivä, kun minun piti polkea aamulla kouluun. Viimeinen kerta ruokalan mysteerimosoja. Tyhjensin tietokoneeni, tuon kuvassa olevan uskollisen ystävän joka on palvellut minua kaksi ja puoli vuotta. Toisessa kuvassa olevan maskotin (jolle luokkatoveri keksi antaa nimen Jeesus Kristus) jätin perinnöksi seuraavalle, vaikka epäilemättä se lentää roskiin saman tien. Seuraavan kerran käyn koululla hakemassa todistuksen viimeinen päivä maaliskuuta.
Huomenna on enää näyttelyn purkua ja käymme porukalla jossain syömässä. Syömisen on opettaja järjestänyt, meillä on sen verran onneton luokkahenki ettei meistä olisi ollut mitään yhteisruokailua järjestämään. Villi veikkaukseni on, että kyseessä on joko Amarillo tai Rosso. Nurinaa ruokapaikasta tulee aivan taatusti, vaikka kyseessä on koulun maksama murkina. Aina on niitä joille ei mikään kelpaa.
Maanantaina työharjoitteluun. Toivon ettei tahti ole siellä äärimmäisen tappava, minulta ei odoteta liikoja, ja että minulla on usein tilaisuus harjoittaa luovaa pohdintaa prokrastinoida ja syljeskellä kattoon. En voi sanoa että olisin kovin motivoitunut kun tiedossa on että alalla ei töitä ole, ellei sitten halua tehdä ilmaiseksi. Työnantajat mielellään liputtavat sitä, että he maksavat työkokemuksella, mutta pelkällä työkokemuksella ei makseta vuokraa eikä osteta jääkaappiin täytettä.
Alkaa olla yllättävän rauhallinen olo tulevaisuuden suhteen. Miksi murehtia jotain sellaista mille ei voi yhtikäs mitään? No, useimpina päivinä murehdin. Tänään en. Ehkä siksi, ettei minun tarvitse enää vaappua mummomankelilla kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Se polku on nyt tallattu. On hieno päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti