Se joka sanoo on ite

Sain lopultakin joulukortit valmiiksi. En vielä laita tänne kuvia niistä, koska lukijoissa on saamapuolella olevia ihmisiä. Ei niistä niin hienoja tullut kuin päässäni olin olettanut, mutta ihan jees. 

Tasa-arvoinen avioliittolaki meni tänään eduskunnassa läpi. Asia ei ole omalla kohdallani herättänyt suuria intohimoja kumpaankaan suuntaan (olen nykyään poliittisesti yhtä flegmaattinen kuin vasara), olen tosin sitä mieltä ettei se ole millään tavalla minulta pois ja mielelläni suon kaikille samat oikeudet mitä olen itsekin saanut. Ainoa mikä koko hommassa on vituttanut on se vastapuolen ilkkuminen ja dehumanisointi, mihin molemmat leirit ovat kyllä kiitettävästi syyllistyneet. Rauhallista, henkilöön käymätöntä keskustelua aiheesta olen nähnyt surullisen vähän. Se on ehkä koko jutussa masentavinta minunlaiselleni, jonka mielestä politiikassa asioiden tulisi riidellä eikä ihmisten. 

Lain vastustajilla oli kyllä melkoinen nivaska älyttömiä argumentteja, mutta sen sijaan että näitä argumentteja vastaan olisi käyty asiallista väittelyä, suurin osa turvautui klassiseen "ei hitto mikä takapajuinen juntti" -korttiin. En ole vielä törmännyt tapaukseen, jossa solvaaminen olisi saanut solvausten kohteen muuttamaan mielipidettään. Päin vastoin, silloin niihin mielipiteisiin tartutaan entistä lujemmin. Asiallinen keskustelu ja eri näkökulmien esiin tuominen on paras keino vaikuttaa vastapuolen mielipiteisiin. Kun henkilö kokee että hänen sanomaansa kuunnellaan, hänkin kuuntelee helpommin muita. Se, että vastapuolet kunnioittavat keskustelussa toisiaan ihmisinä vaikka olisivatkin eri mieltä, avaa kanavia yhteisymmärrykseen. Ei tietenkään kannata odottaa, että vastapuoli muuttaisi mieltään siinä samassa. Yleensä siihen menee pidemmän aikaa, voi mennä viikkoja, kuukausia, vuosiakin. Tai sitten ei muuta ollenkaan, mutta näkemys voi silti muuttua jyrkästä lievemmäksi kun sisäistää että asioissa on sellaisiakin puolia joita ei ole itse tullut ajatelleeksi. Jokainen asiallisesti käyty keskustelu kuitenkin antaa eväitä sen vastakkaisen näkökannan sisäistämiseen. 

Itse otin julkisesti somessa kantaa vain adoptio-oikeuteen. Usein törmään siihen kummalliseen uskomukseen (niin tässä kuin muissakin lapsien hankintaan liittyvissä yhteyksissä), että adoptio on jotakin jonka voi halutessaan tuosta vain tehdä. Tahattomasti lapsettomille sanotaan aina jonkun toimesta, että "ainahan voi adoptoida". Tasa-arvoisen avioliittolain lukemattomissa nettikeskusteluissa ollaan vastustajien toimesta huolissaan siitä, että nyt ne homot voivat mennä ja adoptoida jonkun. Valtaosalla ihmisistä ei näemmä ole aavistustakaan miten pitkä, monimutkainen ja kallis prosessi kotimainen adoptio on. Ei saa olla perussairauksia (esim. keliakia, joka ei oikeasti ole mikään fyysinen este huoltajana toimimiselle). Jos on koskaan ollut minkäänlaista mielenterveyspuolen diagnoosia ikinä, peli vihelletään automaattisesti poikki vaikka siitä olisi miten pitkä aika ja oli asia miten lievä tahansa. Vaadittu tuloraja ja velattoman omaisuuden määrä on niin suuri että harva yltää pelkästään siihen. Eli täytyy olla todella varakas ja superterve yli-ihminen että ylipäänsä kelpaa jonottamaan adoptiota varten. Siinä ohella sitten syynätään joka ainoa asia elämästä pohjamutia myöten. Sitten pitää odotella muutama muutama vuosi ja toivoa parasta, ja voi olla ettei siltikään saa sitä toivottua adoptiolasta. Jos joku tällaisen seulan onnistuu läpäisemään, on kiistatonta että sitä lasta on ihan todella haluttu ja koska taloudelliset puitteetkin ovat sitten kunnossa, ei pariskunnan sukupuolisella suuntautumisella ole mitään väliä. 

Uskon että vastustajillekin pian valkenee, että laki ei johda siihen että kohta mennään naimisiin eläinten kanssa ja että ne perhearvot eivät romuttuneetkaan. Näin suurissa muutoksissa povataan aina suuria ja radikaaleja muutoksia, mutta kaikki jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti. Erkki ja Pentti voivat mennä naimisiin samalla tavalla kuin naapurin Veikko ja Sirpa, kumpikin pari istuu iltaisin katsomassa telkkaa ja riitelee toisinaan siitä kenen vuoro on ripustaa pyykit ja miksi sinulla on taas tuollainen äänensävy. Kummankin lapsilta kysytään onko läksyt tehty ja uhataan viikkorahan menetyksellä jos ei ole. Kummatkin odottavat että lapset ovat menneet nukkumaan ennen kuin viettävät aikuisten laatuaikaa suljetun makuuhuoneen oven takana, varoen etteivät lapset herää. Ei siinä sen kummempaa. 

Valtaistuinpeli

Nyt sitä ollaan sitten virallisia kokemuskouluttajia. Joo, ei tunnu miltään. Saihan siitä paperin, ja kaipa käyn joskus lätisemässä jotakin, jos siltä tuntuu. Mukavinta on, että ei ole pakko jos ei siltä tunnu. Oman kokemusluennon esittäminen muille kurssilaisille aiheutti valtavan henkisen krapulan, eihän sitä omia likapyykkejään mieluusti julkisesti levittele. Onneksi vastaanotto oli silti rohkaiseva ja sympaattinen. 

Nyt kun Areenalta on tullut ensimmäinen kausi Game of Thronesia, voin myöntää olevani myyty. Silloin joskus kun se näytettiin telkkarissa ekaa kertaa, en muistanut katsoa paria ensimmäistä jaksoa enkä sen jälkeen jaksanut pyristellä takaisin kärryille. Esitysaikakin oli muistaakseni kovin myöhäinen (eikä meillä ole tallentavaa digiboksia), joten sekin pudotti minut pois katsojakunnasta. Nyt on sitten eka kausi tapitettu. Koska reissun takia jäisi pois kymmenen seuraavaa jaksoa, mies tilasi Amazonista halvalla kolme ensimmäistä kautta. On kyllä niin hyvä sarja että joka jakson jälkeen tekisi mieli nousta seisomaan ja taputtaa (paitsi silloin kun tekee mieli repiä hiuksia päästä kun joku suosikkihahmo menettää henkensä). 

Nyt kun mies on saanut ensimmäisen palkkansa, tuntuu ihan oudolta kun rahaa on äkkiä niin paljon käytettävissä. Dvd-boksin lisäksi olemme ostaneet uuden kissankuljetuskopan kun entinen pysyi kasassa vain pyhällä hengellä ja ne oopperaliput. Muuten raha jääkin sitten säästöön. Parasta säästää mahdollisimman paljon ensi vuonna, jos määräaikaisuuden jälkeen homma ei enää jatkukaan. 

Vielä pari vuotta sitten olisin vastaavassa tilanteessa halunnut uuden sohvan ja kirjahyllyt ja ties mitä, mutta nyt tähän nuukailuun on niin tottunut, että ajatus rahan laittamisesta johonkin mitä on taloudessa ennestään ehjänä, tuntuu erittäin vieraalta, jopa vastenmieliseltä. Emme kuitenkaan ole kitupiikkejä jotka eivät koskaan osta mitään kivaa, mutta paljon enemmän tulee käytettyä harkintaa ja katsottua tulevaisuuteen. Nyt kun minulla on käsissäni joutavaa aikaa, paljon mietiskelen sitä mitä kaikkea voisi tehdä itse. Uutta tietokonepöytää olen suunnitellut jo pitkälle, appiukko on luvannut jo vanhaa lankkua josta voin väsätä lankkupöydän, ostan siihen vain edullisesti jostain rautaiset jalat. Mutta se on vasta ensi kesän homma. 

PS. Urakka, josta olen viimeiset pari kuukautta valittanut, on nyt saatu viimeiseen päätökseen. Kaikki on valmista ja asiakkaalle mieluisaa ja laskukin on nyt toimitettu perille. Ei enää koskaan, paitsi sitten kuitenkin taas ensi kerralla. En kai minä tässä jamassa olisi jos osaisin ottaa opikseni?

Noro Noro Noro

Tämähän nyt ei mennyt lainkaan niin kuin Strömsössä. Edellisessä postauksessa kerroin sydäntälämmittävästä vierailusta lankomiehen kotiin, ja sieltä tuli tuliaisina myös norovirus. Anoppi kertoi kyllä että kyseisessä perheessä oli viikolla ollut vähän oksennustautia, ja sanoi että ei se enää voi tarttua. No minuunpa tarttui. Voi helvetti, miten se tarttuikin! Tiistain vastaisena yönä heräsin siihen että nyt pitää oksentaa. Juoksin vessaan oksentamaan ja samalla lensi ripulit hallitsemattomasti kaaressa toisesta päästä. Aamuyöstä meni kahdet kalsarit tunnissa. En muista onko ihan hetkeen vituttanut yhtä paljon. 

Tiistai meni kokonaan oksennellessa. Ensin ei pysynyt mikään sisällä, sitten pysyi vesi kahden ruokalusikallisen tuntivauhtia. Oksentaminen oli todella rajua ja teki älyttömän kipeää, vatsalaukku puristui kasaan ja yritti työntää ulos jotakin vaikka mitään ei ollut enää jäljellä, ei enää edes vatsahappoja. Puolessatoista vuorokaudessa laihduin kolme kiloa ihan pelkän nestehukan vuoksi. Tiistain ja keskiviikon välisen yön nukuin sohvalla istuallani, kun maha ei antanut periksi nukkua vaaka-asennossa. Siinä kohtaa mietin, että olisi sairaanhoitajaperheessä pitänyt olla vähän paremmin takaraivossa se, että lastenkutsuja ei järjestetä jos joitakin päiviä aikaisemmin perheessä on ollut norovirusta. Ennen meitä samana päivänä kun oli ollut kaverisynttärit. Toivottavasti mahdollismman harva lapsi on tartunnan saanut, painajaismaista kun tahtoo olla aikuisellekin. 

Jos olisimme tienneet että kyseessä on norovirus eikä joku tavallinen lasten yrjötauti, emme olisi menneet. Olkoonkin, että sitten olisi tullut taas kymmenen pimppiragetekstiviestiä siitä, miten lapselle ei saa tuottaa pettymyksiä. Pari vuotta sitten miehen syntymäpäivät olivat vajaa viikko ennen kuin olimme lähdössä Italiaan, ja kuulimme mutkan kautta että tästä perheestä puolet oli oksennustaudissa. Päätimme siirtää juhlia ettemme olisi saaneet tartuntaa juuri matka-aikaan, ja siitäkös riemu repesi. Lankomies lähetteli puoli päivää peppukipeitä kiukkuviestejä siitä miten lapsille ei saa tuottaa pettymyksiä ja miten kauheita ihmisiä me olemme kun teemme tällaista. Minä olin jotenkin kuvitellut, että lapsi pitää opettaa sietämään pettymyksiä, varsinkin sellaisissa tapauksissa jolloin ollaan sairaana eikä voida sen takia lähteäkään mihinkään. Mutta mitäpä minä väärineläjä sellaisesta tiedän kun ei ole lapsiakaan. 

Joo, tässä kohtaa jokainen voi varmaan arvata miten lämpimiä tunteita minulla tuohon suuntaan tällä hetkellä on. Jatkuvaa tylytystä ja kaupan päälle hyppykuppa. Nyt olen sen verran hyvässä kunnossa että sisällä pysyy mustikkasoppa, hapankaali ja banaani, enkä ole oksentanut 24 tuntiin. Illalla uskallan kokeilla jo lämmintä ruokaa, mies laittoi eilen bigosta muutaman päivän tarpeiksi. Lauantaina on viimeinen koko-koulutuspäivä, ja sinne on pakko mennä jos haluaa paperit. Luento minun piti kirjoittaa tällä viikolla, mutta yllättäen siitä ei tullut mitään. Pakko raapustaa jotakin kasaan huomenna. Onneksi koulutuspaikassa on joka paikassa käsidesipulloja, jotten tartuta muita. Aion myös varmuuden vuoksi istua muista vähän erillään enkä kättele ketään, ja myöskin perustelen että miksi en. Meillä sitä kutsutaan toisten ihmisten huomioon ottamiseksi. Ei tätä sairautta toivo kenellekään. 

Ja sitten ihmettelevät, miksi minulla on niin negatiivinen kuva lapsiperhe-elämästä.

Persona non grata

Eilen olimme miehen veljentyttären syntymäpäivillä. Sen, jonka kummeja molemmat olemme. Olimme paskoja kummeja ja veimme kirjan emmekä toivottua nälkiintyneen pirihuoran näköistä nukkea (Monster High vai mikä se oli) joita taloudessa on ennestään valtava korillinen. Kirja oli kyllä mieluinen (mummon piti heti lukea se kaksi kertaa peräjälkeen), mikä oli mukava yllätys. 

Se mikä ei ollut mukavaa, eikä valitettavasti edes yllätys, oli saamamme kohtelu noin muuten. Tervehdysten lisäksi meiltä ei kyselty kuulumisia, eikä ylipäänsä meille puhuttu yhtään mitään. Miehen veli puhui koko ajan isänsä (joka asuu naapurissa ja jonka kanssa näkevät joka päivä) kanssa traktorin akkujen sarjoituksesta ja ihan tietoisesti oli sanomatta veljelleen (jota näkee harvoin) sanaakaan. Avovaimonsa ei puhunut kummallekaan mitään, ainoastaan miehen äidille vähän jotakin. Kaikin tavoin kyllä tehtiin selväksi että meidät on kutsuttu siksi kun oli pakko, eikä mistään muusta syystä. Muita vieraita paikalla ei ollut. Kun itse keskustelin miehen kanssa hänen uudesta työstään niin siihen kyllä veli heitti väliin että ylemmän toimihenkilön titteli on itse asiassa aika huono titteli. Ei onnittelua siitä, että sai työpaikan. Ei kiinnostanut kysyä mitä mies edes tekee siellä. Firmankin muisti väärin, vaikka mies on tehnyt kaikki työpätkänsä viimeisen kolmen vuoden ajalta siihen samaan lafkaan. 

Että vitutti. Vituttaa yhä. Kohtelu oli kuin Putinilla G20-maiden kokouksessa, sillä erotuksella että me olemme syyllistyneet vuokralla asumiseen kerrostalossa, lapsettomuuteen, outoihin ammatteihin ja epänormaaleihin harrastuksiin. Alkaa ihan tosissaan tulla mitta täyteen. En jaksa enää tuota paskaa. Taas kerran heräsi kysymys, että miksi minutkin on pyydetty lapsen kummiksi jos olen niin kummallinen ja epäilyttävä henkilö, hädin tuskin tervehdyksen arvoinen? 

Eilen mies poikkeuksellisesti törsäsi hiukan ensimmäisen palkkansa kunniaksi ja osti meille liput ensi kesäksi Toscan ensi-iltaan Savonlinnan Oopperajuhlille (olen niin iloinen, kun moneen vuoteen en ole päässyt). Törsäsi hyviin paikkoihin, en ole koskaan ostanut sen hintaluokan lippua. Siitä on tarkoitus tehdä kiva yhden päivän miniloma kun joulukuun reissun jälkeen miehellä ei ole mahdollisuutta pitää kertyneitä lomia kuin vasta vuoden päästä. Varataan pöytä jostain paremmasta paikasta, vedetään ykköset päälle, käydään syömässä, nautitaan oopperasta ja sen jälkeen vielä lasilliselle. 

Kieltämättä ilo oopperastakin haihtui paljolti sen jälkeen kun saimme kylmää kyytiä lankomieheltä perheineen. Pelkään jo etukäteen millaista vinoilua siitäkin tulee. Ja sitähän tulee. 

Lörtsy on pyhä

Gourmondon paketti tuli eilen. Boheemi syyskuu kulutti edellisen satsin nopeammin kuin olimme arvelleet. Nyt kun mies on töissä, ei keskellä viikkoa voi laitella ruokaa pitkän kaavan kautta ja nautiskella sitä sitten viinilasillisen kera. Tällä kertaa pakettiin otettiin myös saksalaista glühweinia jouluksi, kuten myös iso pullo Chartreusea. Tuli myös kilo kahvipapuja, mutta en laittanut niitä kuvaan. 

Luovuin nettisivujen tekemisestä. Tuli älyttömän helpottunut olo. Yritin kyllä, mutta ei siitä tullut hittojakaan. En ehtinyt ja jaksanut tässä ajassa ruveta paneutumaan koodien saloihin, ja henkisen puolen jaksaminenkin oli jo pelkästään noissa graafisissa töissä pettämäisillään. Nyt on hienoa kun kaikki on valmista ja tarvitsee vain kirjoittaa lasku. Ja vannoa että ei koskaan enää. Tulipahan ainakin työnäytteitä lisää, mutta nyt keskityn kehittämään itseäni ja taitojani, varsinkin siellä kuvituspuolella. Se cv-portfolio -verkkolehtikin on ihan vaiheessa kun kaikki aika ja energia on mennyt noihin muihin hommiin. Blogikin on jäänyt retuperälle. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Eviran mielestä lörtsyä ei saisi kutsua lörtsyksi. Koska olen syntynyt ja kasvanut Savonlinnassa, olen kasvanut lörtsyn maagisella voimalla. Lörtsyistä voi kasata sekä pää- että jälkiruuan. Koulun retkillä eväinä oli lörtsy, omena ja pillimehu. Jossakin puolimatkan pysähdyspaikalla opettajat kaivoivat bussin tavaratilasta lörtsylaatikon, josta jaettiin itse kullekin mahantäytettä. Lörtsy on pyhä. Lörtsyn kanssa ei pelleillä. Savonlinnalaisten yleisen uppiniskaisuuden tuntien veikkaan, että nimestä ei luovuta, eikä sitä täsmennetä. Savonlinnalaiset onnistuivat mäkättämään itsensä Ylen Itä-Suomen uutisten sääkartalle (vaikka normaalisti alueuutisten sääkartalla ovat vain maakuntien pääkaupungit), joten lörtsyn puolesta he menevät vaikka tervapataan. 

On tää niin huikeeta. Pääsen askartelemaan joulukortteja hyvillä mielin.

Tästä mitään tule

Muistuttakaa, etten enää tee painotuotteita tilaustyönä. Hermot ovat kerta kaikkiaan riekaleina. Ei tämä ole täysjärkisen ihmisen hommaa, varsinkaan näillä palkkioilla joita työmarkkinatuen päälle saa tienata. Epäilin jo hetken että ei minusta ole rehelliseen työhön, mutta tarkemmin kun ajattelee, itsenäinen työskentely on paljon kuluttavampaa kuin jos olisi jossakin palkollisena. Ei ole pomoa tai työkavereita joihin tukeutua sillä hetkellä kun tekee mieli nostaa kädet pystyyn jonkin ylitsepääsemättömän ongelman edessä. On joko löydettävä ongelmaan ratkaisu vaikka väkisin tai sitten kärsittävä seuraukset. 

Huomenna täytyy soittaa painoon ja kysyä mitä tilaukselle kuuluu, kun heidän puoleltaan ei ole tullut mitään kuittausta siitä että olisivat saaneet materiaalit jotka lähetin jo puolitoista vuorokautta sitten. Ensi viikon keskiviikkona pitäisi kuitenkin olla julisteet näkyvästi esillä ja esitteitä jaossa. Ehkä lähettämäni viesti liitteineen on mennyt suoraan roskapostiin, mene ja tiedä. En tykkää soitella perään, mutta pakko. Olin myös pyytänyt ohjeita toiseen painotuotteeseen (minkä valmistamiseen jokaisella painotalolla on omat graafiset ohjeensa), mutta ei mitään vastausta. 

Ja ne juuttaan nettisivutkin pitäisi tehdä. Olen muistuttanut uudelleen siitä aiemmin antamastani disclaimerista että minulla ei ole siihen hommaan mitään osaamista, mutta asiakkaan luottamus näihin olemattomiin taitoihini on vankkumaton ja vahva. Yritetään nyt sitten, mutta jos homma kusee niin voin ainakin sanoa että mitä minä sanoin, en minä tämmöisiä hommia osaa. Ainakin olen varoittanut. 

Sain idean, että sekä minun vanhemmilleni että miehen vanhemmille voisi teettää lahjaksi seinäkalenterit, valitsen vain sopivat valokuvat omista arkistoistani. Kummallekaan taholle kun on niin hankala ostaa yhtään mitään järkevää lahjaa. Kun kaikkea on. Joskus nuorempana yritin ostaa äidille aina jotakin kivaa tai hienoa, mutta lopputulos oli "voi, tämä on niin hieno etten minä tätä raaski käyttää" ja lahja jäi sitten laatikkoon tai kaappiin käyttämättä, olkoonkin että se oli käyttöön ostettu. Kalenteri on ainakin sellainen että sitä kannattaa käyttää, koska vuoden päästä se on jo vanhentunut. 

Tämän kaiken höseltämisen seurauksena en ole, harvinaista kyllä, uhrannut vielä ajatustakaan tämän vuoden joulukorteille. Normaalisti tähän aikaan vuodesta kortista on tehty prototyyppi, tehty siihen tarvittavat muutokset ja ruvettu jo askartelemaan lopullisia. Nyt en tiedä missä vaiheessa niitä jaksaisin suunnitella ja väsäillä. Kaikki aika ja energia menee muuhun.