Tämähän nyt ei mennyt lainkaan niin kuin Strömsössä. Edellisessä postauksessa kerroin sydäntälämmittävästä vierailusta lankomiehen kotiin, ja sieltä tuli tuliaisina myös norovirus. Anoppi kertoi kyllä että kyseisessä perheessä oli viikolla ollut vähän oksennustautia, ja sanoi että ei se enää voi tarttua. No minuunpa tarttui. Voi helvetti, miten se tarttuikin! Tiistain vastaisena yönä heräsin siihen että nyt pitää oksentaa. Juoksin vessaan oksentamaan ja samalla lensi ripulit hallitsemattomasti kaaressa toisesta päästä. Aamuyöstä meni kahdet kalsarit tunnissa. En muista onko ihan hetkeen vituttanut yhtä paljon.
Tiistai meni kokonaan oksennellessa. Ensin ei pysynyt mikään sisällä, sitten pysyi vesi kahden ruokalusikallisen tuntivauhtia. Oksentaminen oli todella rajua ja teki älyttömän kipeää, vatsalaukku puristui kasaan ja yritti työntää ulos jotakin vaikka mitään ei ollut enää jäljellä, ei enää edes vatsahappoja. Puolessatoista vuorokaudessa laihduin kolme kiloa ihan pelkän nestehukan vuoksi. Tiistain ja keskiviikon välisen yön nukuin sohvalla istuallani, kun maha ei antanut periksi nukkua vaaka-asennossa. Siinä kohtaa mietin, että olisi sairaanhoitajaperheessä pitänyt olla vähän paremmin takaraivossa se, että lastenkutsuja ei järjestetä jos joitakin päiviä aikaisemmin perheessä on ollut norovirusta. Ennen meitä samana päivänä kun oli ollut kaverisynttärit. Toivottavasti mahdollismman harva lapsi on tartunnan saanut, painajaismaista kun tahtoo olla aikuisellekin.
Jos olisimme tienneet että kyseessä on norovirus eikä joku tavallinen lasten yrjötauti, emme olisi menneet. Olkoonkin, että sitten olisi tullut taas kymmenen pimppiragetekstiviestiä siitä, miten lapselle ei saa tuottaa pettymyksiä. Pari vuotta sitten miehen syntymäpäivät olivat vajaa viikko ennen kuin olimme lähdössä Italiaan, ja kuulimme mutkan kautta että tästä perheestä puolet oli oksennustaudissa. Päätimme siirtää juhlia ettemme olisi saaneet tartuntaa juuri matka-aikaan, ja siitäkös riemu repesi. Lankomies lähetteli puoli päivää peppukipeitä kiukkuviestejä siitä miten lapsille ei saa tuottaa pettymyksiä ja miten kauheita ihmisiä me olemme kun teemme tällaista. Minä olin jotenkin kuvitellut, että lapsi pitää opettaa sietämään pettymyksiä, varsinkin sellaisissa tapauksissa jolloin ollaan sairaana eikä voida sen takia lähteäkään mihinkään. Mutta mitäpä minä väärineläjä sellaisesta tiedän kun ei ole lapsiakaan.
Joo, tässä kohtaa jokainen voi varmaan arvata miten lämpimiä tunteita minulla tuohon suuntaan tällä hetkellä on. Jatkuvaa tylytystä ja kaupan päälle hyppykuppa. Nyt olen sen verran hyvässä kunnossa että sisällä pysyy mustikkasoppa, hapankaali ja banaani, enkä ole oksentanut 24 tuntiin. Illalla uskallan kokeilla jo lämmintä ruokaa, mies laittoi eilen bigosta muutaman päivän tarpeiksi. Lauantaina on viimeinen koko-koulutuspäivä, ja sinne on pakko mennä jos haluaa paperit. Luento minun piti kirjoittaa tällä viikolla, mutta yllättäen siitä ei tullut mitään. Pakko raapustaa jotakin kasaan huomenna. Onneksi koulutuspaikassa on joka paikassa käsidesipulloja, jotten tartuta muita. Aion myös varmuuden vuoksi istua muista vähän erillään enkä kättele ketään, ja myöskin perustelen että miksi en. Meillä sitä kutsutaan toisten ihmisten huomioon ottamiseksi. Ei tätä sairautta toivo kenellekään.
Ja sitten ihmettelevät, miksi minulla on niin negatiivinen kuva lapsiperhe-elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti