Mee nyt jo vittuun, naapuri

Pahin pimpom näyttäisi menneen suosiolla ohi. Jäljelle jäi tekemisen into ja ilo siitä että on löytänyt itselleen jotakin mieluista puuhaa ja tavoitteita. Vaikka pintaan purskahtanut tunne oli maanisen juovuttava, olen silti tyytyväinen että pahin terä siitä on katkennut, sillä keskittyminen oli tavattoman hankalaa kun aivot lentelivät hallitsemattomasti täysin omissa sfääreissään. Nyt voi keskittyä tekemään, ja uusi ovi on silti edelleen auki. 

Asiasta kukkaruukkuun: meillä on ollut pari kuukautta uudet naapurit. En tiedä voiko paskempia naapureita enää löytää, ainakin kovasti saisi nähdä vaivaa etsimisessä. Joulukuun alussa tähän samalle porrastasanteelle meitä vastapäätä tuli uudet asukkaat, ja ongelmat alkoivat saman tien. Nuori pariskunta, joka ei tule lainkaan toimeen keskenään. Minusta nähden tapelkoot, mutta ne riidat voisi hoitaa omassa asunnossaan eikä rappukäytävässä huutaa torvi suorana aamuyöllä homoa ja huoraa. Ensin riidellään asunnossa, ja kun toinen osapuoli on lähdössä mielenosoituksellisesti kämpästä pois niin toinen tulee perässä rappuun ja huutokonsertti alkaa. Lopulta toinen menee takaisin asuntoon ja toinen tulee mielenosoituksellisesti paiskaamaan asunnon ulko-oven kiinni niin lujaa kuin kykenee. Tietenkään ovi ei tämmöisestä paiskaamisesta mene kiinni vaan kimpoaa takaisin, ja se täytyy paiskata sen 7-8 kertaa ennen kuin se suostuu pysymään suljettuna. Siinä vaiheessa tekee mieli jo mennä itse sekaan ja nostaa molemmat riitapukarit niskaperseotteella pihalle. Lisäksi naapurissa pidetään viikollakin kovaäänisiä bileitä jotka jatkuvat pitkälle aamuyöhön. Jos vieraat eivät mahdu asuntoon niin rapussa on sitten näköjään tilaa dokailla ja metelöidä.

Eikä siinä vielä kaikki. Rapussa on alkanut liikkumaan jos jonkinnäköistä vipeltäjää. Päiväsaikaan asuntoon koko ajan viedään tai tuodaan jotakin: aina tulee joku koputtamaan ovelle, viipyy ovella puoli minuuttia ja lähtee sitten pois. Sitten puolen tunnin tai tunnin päästä taas uusi tyyppi, sitten taas uusi. Päivän aikana voi hyvinkin käydä toistakymmentä ovellakävijää (ramppaaminen kuuluu meidän asuntoomme). Jotain vaihtokauppaa siinä tuntuisi tapahtuvan, jokainen voi mielessään arvailla että mitä. Muutamana yönä rapussa on nukkunut joku nuori sekakäyttäjä, jonka olen nähnyt horjahtelevan aamulla pihalle ja yrjöävän hankeen, jälkeensä hän jättää aina rappuun tyhjiä kaljatölkkejä ja tyhjiä ruokapakkauksia. Nämä ovella ravaajatkin ovat paljolti sen näköisiä että on vedetty muutakin kuin mitä Alkosta saa. Rapussa haisee vahvasti milloin tupakka, milloin yrjö ja milloin kusi. 

Ei siinä muuta, mutta kyllähän se vitutuksen lisäksi myös vähän pelottaa. Mies lähtee aamulla vartin yli kuusi töihin, enkä pidä suotavana että rapussa hänen niskaansa hyppää joku harhainen nisti. Joskus nuo sekavat ramppaajat hakkaavat milloin kenenkin ovia (myös meidän kun satumme olemaan ihan vieressä), eikä itseänikään huvita lähteä pihalle ellen ole ensin kuulostellut liikkuuko rapussa ketään. Kellarikomerolle en uskalla enää mennä yksin. Huolestuttaa talossa asuvat mummut ja papat, joista useimmat ovat huonosti liikkuvia. Toivottavasti kukaan ei keksi tehdä heille mitään. 

Hopeareunuskin tällä pilvellä on, ja sen nimi on isännöitsijä. Olen nyt sopinut isännöitsijän kanssa pitäväni tarkkaa kirjaa häiriöistä, ja tuosta asunnosta on vajaassa parissa kuukaudessa kuulemma ropissut jo aika tavalla valituksia ja yksi varoituskin on jo alla. Ei tämä voi siis enää kauan jatkua. Tämä oli ennen niin kiva ja rauhallinen taloyhtiö, toivottavasti palaa sellaiseksi taas mahdollisimman pian. 

Kuka riehuisi kanssani

Nyt on perjantai, eikä ole helpottanut yhtään, päinvastoin. Mieskin alkaa olla huolissaan kun akka on koko ajan ihan irti ja silti samaan aikaan pakkoajatusten kourissa. Tekee tiukkaa muistaa syödä, ja sitten kun syön, ei oikein ruokakaan menisi alas. 

Ensin tuli itsellenikin mieleen että mihin ihmeen maniaan minä nyt olen sairastunut, mutta jonkin aikaa asiaa sisäisten ilotulitusteni lomassa pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen että kyse on vain luovasta prosessista, voimakkaasta sellaisesta. Oli aika, jolloin minusta tuntui tältä likimain kaiken aikaa. Siitä vain on kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Nyt olen siinä pisteessä että olen varaamassa itselleni domainia ja tehnyt koepiirroksia ja kirjoittanut dialogia sarjakuvaa varten. Ensimmäisen kerran idea pulpahti pintaan vuosi sitten ja on käynyt mielessä silloin tällöin, ja nyt ajatukset ovat sen verran kypsyneet että olen ryhtynyt toimeen. 

Miehelle tämä on kaikki vähän hermostuttavaa, hän ei ole koskaan ennen nähnyt minua tällaisena. Olenhan minä aina ollut yksityisesti enemmän tai vähemmän eloisaa sorttia (julkisesti olen epäluuloinen nurkassa kyrnöttäjä), mutta nyt potenssiin kymmenen. Yritän kyllä hillitä itseni, vaikka on niin huikea fiilis. Koko elämäni olen joutunut tappelemaan selkä seinää vasten kaikkia ja kaikkea vastaan, ja nyt on kuin siihen seinään olisi avautunut ovi ja olisin kaatunut selkä edellä ihan toiseen maailmaan. Nyt olen kahden maailman välisessä oviaukossa: toisella puolella on kaikki se paska jota on kolmekymmentä vuotta kaadettu niskaan ja toisella puolella jotakin uutta (vaikka ei kuitenkaan pelkästään hyvää) missä omat jalkani kantavat, ehkä siivetkin. 

Joo, kuulostaa todella typerältä, mutta en voi sille mitään. Nyt ehkä eniten pelkään sitä että tämä juovuttava tunne loppuu. Voi olla että jos lääkäriin menisin niin saisin kuulla että tämä on jotakin huonoa. En kuitenkaan halua kuulla sitä. Mieluummin vammailen itsekseni.

Alitajunnan panssaroitu pikajuna

Kyllä pitää olla taas vaikeaa. Pääkoppaparka on pitkästä aikaa oikein kunnolla kukkuu: samaan aikaan kynnän syvällä ja lennän korkealla. Varsinkin tänään on ollut niin kummallinen päivä. Koko päivän olen istunut ja ajatellut, en meinannut muistaa syödäkään. Välillä olen pysähtynyt säälimään miestäni joka on erehtynyt ottamaan tällaisen toivottomaksi diagnosoidun vajukin vaimokseen. Vaikka mies on samanlainen sosiaalinen hylkiö kuin minäkin, hän on sentään suht koht normaali ilman lanttumaakareiden paperille kirjaamia viivästyneitä identiteetinmuodostuskriisejä ja muuta sontaa, mitä minun päästäni on kaiveltu melkoisen nivaskan verran. 

Tänään on se päivä kun on niin selkeästi takaraivossa se, miten kamalaa on olla tällainen. Ja samaan aikaan, miten hienoa on olla tällainen. Että voikin ihminen olla niin pimpom. Ja ei, en syö lääkkeitä. En ole syönyt enää pariin vuoteen. Lääkkeet tekivät niin sumuisen ja harmaan olon ihan merkistä ja annostuksesta riippumatta, ja kun on päässyt kirkkaammille vesille uituaan ensin kuin jämähtäneessä kaurapuurossa lääkeharsot silmillä viimeiset kymmenen vuotta, ei tunnu hyvältä idealta kääntyä takaisin. Olin synkkä ja kurja paskiainen kun söin lääkkeitä, ja olen synkkä ja kurja paskiainen kun en niitä enää syö, mutta nyt ajattelen paljon kirkkaammin. Minulla on aina ollut hyviä hetkiä seassa, ja ilman lääkkeitä niissäkin on parempi fiilis. 

Mikä hupaisinta, terapiaa en enää saa, koska olen Kelan mielestä liian sairas ja traumatisoitunut että kuntoutuisin enää työ- tai opiskelukykyiseksi. Kuntoutustukea en enää saa, koska olen Kelan mielestä kuulemma terve rämmittyäni yhden amiksen haistapaskalinjan työllä ja tuskalla läpi. Mt-toimiston juttutuokioista ei ole ollut vuosiin enää minkään valtakunnan hyötyä, joten löin lapun sillekin luukulle. Jos haluan kuulla että ihmeitä tapahtuu ja koskaan ei tiedä milloin onni potkaisee, katson mieluummin Youtubesta jonkun ameriikkalaisen oma-apugurun luentovideon kuin varaan siihen puljuun enää yhtään aikaa. On tämä kummallisuuksien maa, en muuta sano. 

On ihan hauskaa, kun omasta itsestä on itselle seuraa koko päiväksi. Olen vähän kaivannutkin sitä tunnetta. Vähän kuin olisi rakastunut omiin aivoihinsa. Ja samalla vihaisi niitä.

Praha, osa 2

No niin, jatketaan. Jatketaan Prahan linnasta ja Pyhän Vituksen katedraalista. Koska meillä on miehen kanssa huono huumorintaju, siitä tuli meidän puheissamme mielikuvituksettoman itsestäänselvästi Pyhän Vitutuksen katedraali. Prahan linnan alue on muurien pitkien korkeiden talojen ympäröimä iso alue kukkulan laella, vähän kuin oma erillinen pikku kylänsä. Toiseksi ylimmässä kuvassa näkyy linna-alue ja katedraalin tornit kurkistelemassa talojen takaa. Linnan alueella on useampikin kirkko, hallintopalatseja (edelleenkin valtiojohto pitää siellä majaansa ja vartiointi on sen mukainen), vanhoja asumuksia ja kasarmeja, puolustusrakennelmia muureilla ja kaikkea muutakin. Yksi lystikkäimmistä kaduista oli Golden lane (en tiedä mikä se virallisesti on suomeksi, meillä oli englanninkielinen opaskirja), jossa oli tuollaisia pikku mökkejä jotka linnan käsityöläiset ja sotilaat ovat itse rakentaneet asunnoikseen 1500-luvulla, ja joista viimeiset vuokralaiset muuttivat pois vasta 1950-luvulla. 

Pyhä Vitutus on miltei pakko käydä katsomassa. Erittäin suuri (ei kunnolla mahtunut kuvaan mistään suunnasta) ja komea kirkko sisältä ja ulkoa. Tässä kohtaa täytyy kyllä kehua pääsylippusysteemiä: lipputoimistosta saa useampia erilaisia yhdistelmälippuja, joilla pääsee linnan alueen museoihin ja kirkkoihin. Liput ovat voimassa kaksi peräkkäistä päivää, mikä mahdollistaa sen ettei kaikkea tarvitse juosta läpi hiki päässä vaan voi perehtyä kunnolla. Linnan alueella on paljon nähtävää, joten aikaa kuluu yllättävän paljon. On lelumuseota, taideaarteita, aarrekammio täynnä historiallisia kruunuja ja muita arvoesineitä, haarniskoita ja muuta historiallista sälää, ja niin edelleen. 

Kirkkoja Prahassa on aikamoinen määrä, kaikki hyvin kauniita. Täytyy kyllä myöntää että jossain vaiheessa reissua ei enää muista että mikä kirkko oli mikäkin kirkko ja mistä kirkosta mikäkin kuva oikein oli otettu. Ei niillä kirkkojen nimillä ole lopulta hirmuisen suurta väliä, saipahan kuitenkin käydä ihastelemassa kaunista arkkitehtuuria ja kirkkotaidetta. 

Synagogia oli muutama, eikä missään niistä ei saanut ottaa kuvia sisällä, mikä oli harmi. Vanhalla hautausmaalla sai kuitenkin ottaa kuvia (tuolla taustalla näkyy yksi valkoinen synagoga), ja rabbi Löwin haudasta otin toki kuvan. Rabbi Löwiin ja Golemin legendaan voi tutustua tarkemmin vaikka Wikipediassa. 

Jos on kirjojen ja kauneuden ystävä, Strahovin luostaria ei kannata ohittaa. Katsokaa nyt noita kirjastoja! Itku meinaa ihan tulla jo siitä ajatuksesta ettei tuonne saa muuttaa pysyvästi asumaan. Luostarin pihapiirissä olevassa panimoravintolassa kannattaa syödä, erinomaiset ruuat ja juomat eikä hintakaan huimaa päätä. Se oli yksi parhaista (ellei paras) ruokapaikoista joissa kävimme. 

Prahassa taidemuseo on ripoteltu useaan eri toimipisteeseen, mikä on itse asiassa aika hyvä ratkaisu. Suurimmat sijaitsevat ihan linnan kupeessa, mutta pienempiä osioita löytyy keskustasta sieltä täältä. Modernin taiteen osio sijaitsee 7. kaupunginosassa, ja meillä oli onni päästä näkemään Alfons Muchan Slav epic -teoskokoelma, joka on tällä hetkellä tilapäisesti siellä esillä. Siellä jopa sai kuvata (muissa taidemuseon rakennuksissa ei saanut), ja nappasin noista valtavan isoista ja hienoista töistä jokusen kuvan. Pahoittelut kohinasta, salamaa ei tietenkään saanut käyttää ja halli oli aika hämärä. Nuo valtavat, slaavilaista epookkia kuvastavat taulut toivat mieleen jotakin kalevalaista, ja niiden katseleminenkin herätti palavan halun rynnätä suin päin seikkailuun suorittamaan sankaritekoja. Mies seisoo triptyykin edessä antamassa mittasuhteita sille miten suuria nuo taulut olivat. 

Kyllähän tuota juttua riittäisi Prahasta enemmänkin, mutta suoraan sanottuna en jaksa ihan kaikkea jaaritella enkä usko että se kiinnostakaan muita kuin meitä itseämme. Prahassa on näiden esittelemieni juttujen lisäksi niin monta paikkaa missä tuli käytyä että pitäisi tehdä useampi postaus vielä lisää. Sen sijaan suosittelen menemään ja kokemaan itse jonakin päivänä. 

PS. Kun otatte kuvia Prahan linnan vartijoista (alla), älkää menkö viereen ottamaan selfieitä duckfaceineen ja voitonmerkkeineen. Tuskastuminen selfieposettajiin näkyi noiden miesparkojen kasvoilta jo kauas. He kun eivät saa puhua eivätkä liikkua. Minäkin kehtasin kiusata heitä vain tämän yhden kuvan verran kun kävi suoraan sanottuna vähän sääliksi. 

Praha, osa 1

Tässä nyt niitä kuvia. Johan tästä onkin kuukausi kun sinne lähdettiin, mutta välissä oli joulu ja flunssa ja muuta purtavaa. En kovin suurta kuvakimaraa tänne tuo, koska oli monia paikkoja joissa ei saanut kuvata ja toisekseen keskityin enemmän nauttimaan olostani kuin kuvaamaan (vaikka kuvasin kyllä ihan kohtuullisesti). 5D mark II varustettuna vakaajallisella 24-70 mm f2.8 -obiskalla ei ole niitä keveimpiä mukanaraahattavia. 

Kun puhutaan Prahasta, ainakin minulle tulee ensimmäisenä mieleen Kaarlen silta. Ja hienohan se on, kunhan muistaa mennä ihan aamupäivästä, jolloin porukkaa on vähän eivätkä karikatyyrien ja rihkaman kaupustelijat ole vielä raahanneet itseään sillalle. Kaupustelijoita on vähän, mutta päiväsaikaan ja etenkin viikonloppuna silta on tupaten täynnä porukkaa. Aamu on tunnelmallisin. Sillan molemmat päätyportit ovat kauniita. 

Toisena tulee mieleen astronominen kello ja vanhan kaupungin aukio, jotka ovat tässä. Tästäkin jos haluaa kuvan ilman ylimääräisiä ihmisiä, kannattaa olla liikkeellä aamusta. Kesäajasta en tosin mene vannomaan auttaako sekään. Kellon tasatunnein esittämä pikku näytelmä kelloa soittavine luurankoineen ja kiekuvine kultaisine kukkoineen on hauska. Kävimme töllistelemässä sitä useaan kertaan. Noin ylipäänsä joulukuu oli mukavaa aikaa olla liikenteessä, kaupungin aukiot ja torit oli koristeltu jouluiseksi ja viikolla ei missään ollut suuria tungoksia (viikonloppuna taas tunnetuimmissa paikoissa on helvetti valloillaan). 

Koko kaupunki oli itsessään nähtävyys. Arkkitehtuuri oli todella kaunista ja hyvin säilytettyä. Keskustassa oli aika vähän mitään moderneja rakennuksia, jotkut ostoskeskukset olivat uusia mutta yllättävän hyvin ne oli saatu sopeutettua historialliseen ympäristöön. Lystikäs poikkeus oli tuo Tanssiva Talo, joka erottui kyllä ympärillä olevista taloista, mutta kuitenkin edukseen. 

Yhden päivän vietimme Kutná Horan pikkukaupungissa, minne pääsi rattoisasti junalla. Päivä sattui olemaan aika sumuinen, joten junan ikkunasta näkyi varsin kauniita näkymiä: sumuisia peltoja joilla kauriit laidunsivat ja loikkivat, mielikuvitusta kutkuttavia vanhoja lehtimetsiä jotka talvi oli riisunut paljaaksi, pieniä kyliä. Paikallisjunan vaunut ovat vanhoja, ja niissä on pieniä kuuden matkustajan osastoja vieri vieressä. Kutná Horassa pääasiallinen kohde oli yllättäen Sedlecin luukirkko, mutta ehdottomasti kannattaa käydä muuallakin. Luukirkossa oli jännä tunnelma joka sai mielikuvituksen laukkaamaan. Luita oli älytön määrä, ja niistä tehdyt kattokruunut ynnä muut koristeet olivat karulla tavalla hienoja. Olimme kirkossa varmaan puoli tuntia, ja sinä aikana useampi äänekäs opastettu ryhmä ryntäsi kirkkoon, otti kiihkeästi kuvia kuuntelematta opasta ja ryntäsi takaisin bussiinsa. 

Kutná Horan keskustaan (kuvissa) pääsee paikallisbussilla, jonka pysäkki on lähellä luukirkkoa, Neitsyt Marian katedraalia vastapäätä (sielläkin kannattaa käydä). Keskustassa on Pyhän Barbaran kirkko (alimmassa kuvassa), ja se on myös ehdottomasti käymisen arvoinen: itse kirkko on vaikuttavan hieno sekä sisältä että ulkoa, ja kirkon ympärillä oleva puisto ja muukin ympäristö on kaunista. Kaupungin keskusta on Unescon maailmanperintökohde ja siellä on rattoisa käyskennellä, mutta keskustan ulkopuolella on aika ränsistynyttä (mikä tosin omalla tavallaan oli viehättävää sekin). 

Ensi kerralla lisää. 

Viski ja vitutus

Tekisi niin mieli kommentoida tämänpäiväistä Pariisissa tapahtunutta törkeän raukkamaista hyökkäystä, mutta hillitsen itseni. Sanat "törkeän raukkamainen" riittäkööt kuvaamaan asiaa. 

Siirrän Prahan kuvia vielä yhden postauksen verran eteenpäin. On akuutimpaakin asiaa, nimittäin vitutusta: 

- Vituttaa ns. ystävyys, jossa vain toinen yrittää pitää yhteyttä yllä. Tilanne on johtanut siihen, että nykyisin vituttaa lähes kaikki mikä kyseiseen henkilöön liittyy. En jaksa enää. Katson kalenterista aikaa, milloin olen taas seuraavan kerran olemassa henkilölle, jolle olen kuulemma tärkeä ystävä. Veikkaukseni tosin on, että seuraavallakin kerralla yhteydenottaja olen minä, koska en malta pitää hiljaisuutta yllä kahta kuukautta kauempaa. 

- Vituttaa kaksinaismoralismi: henkilö(t), jotka viime vuonna valittivat sitä että palkkojen yleiskorotukset olivat liian pieniä, jakavat säännöllisesti Facessa linkkejä huonoista oloista ulkomailla ja moralisoivat ettei meidän tule valittaa koska Suomessa on kaikki hyvin. Niinkin teki mieli muistuttaa hetkestä jolloin ovat valittaneet sitä että palkankorotus on liian pieni. Mutta työtön ei saa valittaa lääkäriin pääsemättömyydestä, koska kyllä Suomessa kuulemma ihan oikeasti kaikki pääsevät lääkäriin, jos vain haluavat. As if.

- Vituttaa kun tiedän ettei pitäisi provosoitua tuollaisesta ajattelemattomuudesta, mutta en kykene hillitsemään itseäni. 

- Vituttaa kun minä olen aina se joka heitetään syrjään kun löytyy parempia kavereita. Näin on ollut aina. Niin kauan kuin muistan. 

- Vituttaa tiedostaa olevansa täysi luuseri. 

- Vituttaa kun ei saa edes myöntää olevansa luuseri. En minä sano sitä siksi että kalastaisin tsemppausta ja lohdutusta: se nyt vain on realiteetti josta ei pääse eroon, ja sen tunnustaminen on itse asiassa ihan terveellistä. Muille tuo minun luuseriuteni tuntuu olevan vaikeampi juttu, kun sen ääneen sanominen aiheuttaa käsien vääntelyä ja kiusaantuneita kannustuspuheita. Mutta se nyt vain on niin, mitä sitä kiertelemään. 

- Vituttaa kun on pakko juoda viskiä keskellä päivää pahimpaan vitutukseen. Normaalisti en joisi, mutta järkytyin sen verran kovasti tuosta Pariisista. 

- Vituttaa kun en kohta jaksa vittu yhtään mitään.

Tästä kaikesta voisi lukija vetää sen johtopäätöksen, että tässä viime aikoina on vituttanut tavallista enemmän. Johtopäätös on oikea. 

Minä lupaan

Uuden vuoden lupaukset ovat aika turhia ja koko perinne aika loppuunkulunut. En ole ikinä tosissani luvannut yhtään mitään. Nyt kuitenkin ajattelin luvata jotakin. Lupaan, että tänäkin vuonna teen edelleen niin kuin itse tykkään ja välitän aivan yhtä vähän siitä mitä muut ajattelevat. Voisin jopa yrittää välittää vähemmän. 

Kunpa voisin luvata että tulevana vuonna en anna tiettyjen sukulaisten tökkiä enää ärsytyshermojani, mutta niin taitavia he siinä ovat etten voi sellaista lupausta millään tehdä. Vitutti jo tuossa joulunpyhinä se kun sukukokoontumisessa me olimme taas näkymättömiä joita ei edes yritetty ottaa keskusteluun mukaan kun paikalla oli taas miehen veli poppoonsa kanssa, miehen kaksi setää ja yksi serkkukin. Minua ärsyttää miehen puolesta enemmän kuin miestä itseään asia ärsyttää, hän on vuosikymmenten aikana jo tottunut siihen että hänet ulkoistetaan kaikesta, koska hän ei ole samanlainen tai samoista asioista kiinnostunut kuin muut. Minä en ole tottunut siihen, ja surettaa että mies on joutunut tottumaan sellaiseen. Ei sen pitäisi olla niin. Kun on itse kasvanut siihen että isommassakin seurueessa pidetään huolta siitä että kaikki otetaan mukaan keskusteluun, aviosuvussa ilmenevä käytöstapojen puute tuntuu erittäin loukkaavalta, suorastaan pöyristyttävältä. 

Eilen kävimme katsomassa yrittäjien järjestämän lasten ilotulituksen (kaupunki ei ole järjestänyt enää vuosiin), mikä oli kuudelta. Sääliksi kävi lapsia, heiltä on viety se puoleen yöhön valvomisen taika mistä me saimme omassa lapsuudessamme uutena vuotena nauttia. Juhannus ja uusi vuosi olivat ainoita öitä jolloin sai luvan kanssa kukkua yli puolen yön, ja silloin sitä keksi kaikenlaista jännää ja hauskaa, ja uutena vuotena koko homma huipentui suureen ilotulitukseen mitä mentiin katsomaan ulos. 

Eilen oli vielä sellainen flunssan jälkiväsymys että kävimme nukkumaan jo kymmenen maissa. Sitä ennen valoimme tinat, joita olen joskus takavuosina ostanut niin ison pussin että niistä riittää vielä monelle vuodelle. Minä sain sauvoineen tuolissa istuvan piispan tai ankeuttajan, mies sai luurangon mallisen linnun tai omituisen keihään tai ortodoksikirkon sipulikupolitornin. Ota tuosta nyt sitten selvää. Lapsena tinojen valaminenkin oli lystiä puuhaa, nyt aikuisena tulee enemmän semmoinen fiilis että minkä helvetin takia minä näitä könttejä sulattelen ja vesipaljuun pudottelen? Enhän minä muista edes mitä viime vuoden tinasta sain. 

Väärin elettyä uutta vuotta kaikille!