Kyllä pitää olla taas vaikeaa. Pääkoppaparka on pitkästä aikaa oikein kunnolla kukkuu: samaan aikaan kynnän syvällä ja lennän korkealla. Varsinkin tänään on ollut niin kummallinen päivä. Koko päivän olen istunut ja ajatellut, en meinannut muistaa syödäkään. Välillä olen pysähtynyt säälimään miestäni joka on erehtynyt ottamaan tällaisen toivottomaksi diagnosoidun vajukin vaimokseen. Vaikka mies on samanlainen sosiaalinen hylkiö kuin minäkin, hän on sentään suht koht normaali ilman lanttumaakareiden paperille kirjaamia viivästyneitä identiteetinmuodostuskriisejä ja muuta sontaa, mitä minun päästäni on kaiveltu melkoisen nivaskan verran.
Tänään on se päivä kun on niin selkeästi takaraivossa se, miten kamalaa on olla tällainen. Ja samaan aikaan, miten hienoa on olla tällainen. Että voikin ihminen olla niin pimpom. Ja ei, en syö lääkkeitä. En ole syönyt enää pariin vuoteen. Lääkkeet tekivät niin sumuisen ja harmaan olon ihan merkistä ja annostuksesta riippumatta, ja kun on päässyt kirkkaammille vesille uituaan ensin kuin jämähtäneessä kaurapuurossa lääkeharsot silmillä viimeiset kymmenen vuotta, ei tunnu hyvältä idealta kääntyä takaisin. Olin synkkä ja kurja paskiainen kun söin lääkkeitä, ja olen synkkä ja kurja paskiainen kun en niitä enää syö, mutta nyt ajattelen paljon kirkkaammin. Minulla on aina ollut hyviä hetkiä seassa, ja ilman lääkkeitä niissäkin on parempi fiilis.
Mikä hupaisinta, terapiaa en enää saa, koska olen Kelan mielestä liian sairas ja traumatisoitunut että kuntoutuisin enää työ- tai opiskelukykyiseksi. Kuntoutustukea en enää saa, koska olen Kelan mielestä kuulemma terve rämmittyäni yhden amiksen haistapaskalinjan työllä ja tuskalla läpi. Mt-toimiston juttutuokioista ei ole ollut vuosiin enää minkään valtakunnan hyötyä, joten löin lapun sillekin luukulle. Jos haluan kuulla että ihmeitä tapahtuu ja koskaan ei tiedä milloin onni potkaisee, katson mieluummin Youtubesta jonkun ameriikkalaisen oma-apugurun luentovideon kuin varaan siihen puljuun enää yhtään aikaa. On tämä kummallisuuksien maa, en muuta sano.
On ihan hauskaa, kun omasta itsestä on itselle seuraa koko päiväksi. Olen vähän kaivannutkin sitä tunnetta. Vähän kuin olisi rakastunut omiin aivoihinsa. Ja samalla vihaisi niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti