Televisiotakin ihmeellisempää

Mahasta on kadonnut jo yli puolet. Ihan kiva kun voi vetää farkutkin jo jalkaan vaikka aika napakoilta tuntuvatkin edelleen. Kotona ollessa tuntuu että vointi on ihan okei, mutta annas olla kun lähden liikenteeseen, kävelystä tulee nopeasti hiissaamista ja kivut palaavat. Toipuisinpa edes vähän nopeammin. Olisi kiva pystyä kumartumaan sen verran että voisin siivota kissanhiekkalaatikon ja poimia postit lattialta kun ne tulevat. Varpailla pystyy poimimaan jotakin, mutta ei kissanpaskoja (tai pystyy toki niitäkin, mutta jostain syystä en ole juuri lämmennyt idealle). 

Hoitotiivistelmä tuli postissa toissapäivänä. Siinä luki että tuo alkio kaikkine tykötarpeineen (mitä pusseja se nyt ympärilleen kehittää) oli jo 2,2 x 2,4 senttiä. Ilmankos viimeiset pari viikkoa vähän kivistikin ennen hoitoon pääsyä, munanjohdin on käsittääkseni kuitenkin aika ohuen ohut putkilo. Oikeassa munanjohtimessa oli hoitotiivistelmän mukaan myös jotakin paksunnoksia, eli riski siihen että sama voi tapahtua myös toisen kerran, on suuri. En halua tätä rumbaa toista kertaa. En. 

Nyt kun sain luvan kertoa tämän niin kerron: samana päivänä kun jouduin sairaalaan kohdunulkoisen raskauden poistoon, ystävälläni oli oma ensimmäinen alkuraskauden ultransa sairaalalla, vieläpä samassa rakennuksessa missä itse olin. Olemme jälkeen päin puhuneet siitä miten elämä on joskus tv-sarjojakin dramaattisempaa: ystävyksistä toinen näkee ensimmäistä kertaa oman terveen vauvansa ultraäänessä ja samaan aikaan paria kerrosta alempana toiselta poistetaan vikaan mennyt ihmisalku leikkauksella. Toinen ymmärtää mitä on saanut ja toinen ei vielä ymmärrä mitä on menettänyt. 

En toivonut lasta, mutta surin silti koko hommaa. Tuntui aluksi tekopyhältä surehtia vaikka suru onkin aitoa. Tuntui etten saisi olla surullinen kun en minä lasta olisi edes halunnut. En oikein itsekään edes tiedä mitä suren. Sitäkö, ettei kelkkaa voi enää kääntää vaikka haluaisikin? En minä vain tiedä. Eikä tämä koske pelkästään minua vaan myös miestä. Jos hän päättäisi ruveta haluamaan jälkikasvua, hän joutuisi hommaamaan sitä jonkun toisen kanssa. Onneksi mies on kuitenkin valinnut minut puolisokseen eikä lapsentekokoneeksi, vaikka se tarkoittaakin sitä että lisääntymisen ovi meni tässä samalla pysyvästi kiinni häneltäkin. 

Päivitän Facebookiin kaikkea kivaa, jotta muiden ei tarvitsisi tuntea velvollisuutta kysyä miten jaksan. Mennään möksälle ja testaan uutta minijärkkäriä, grillataan ja saunotaan, jee kun meillä on kivaa. Illalla nukkumaan mennessä ajattelen kuitenkin että fuck this. Aivan vitun sama. 

Antivauvamaha

Siinä teille vähän arkirealismia. Antivauvamaha. Kohdunulkoisen raskauden poistoleikkausmaha. Leikkauskaasun kaksinkertaiseksi paisuttama, joka suuntaan pursuileva mustelmainen lällerö, jota koristaa vielä lisäksi kolme leikkausarpea ja tukku uusia raskausarpia. Olihan noita jo ennestään niiltä ajoilta kun olin paljon paksumpi, mutta leikkauksen aikana mahani pumpattiin niin täyteen kaasua että siitä tuli jättimäinen rantapallo, ja siinähän niitä repesi tietty lisää. Edellisetkin olivat ehtineet kivasti vaaleta mutta rävähtivät nyt sitten taas esiin. 

En oikein itsekään tiedä miksi otin tämän valokuvan. Olen viime vuosina ja varsinkin tänä keväänä onnistunut kutistamaan itseni paljon pienemmäksi, ja viimeksi viikko sitten lauantaina katselin peilistä mukavan solakaksi muuttunutta sivukuvaani. Kelpasi jo pitää vartalonmyötäisiä paitoja julkisesti, ja aloin olla jo tyytyväinen siihen miltä näytin. Ja nyt sitten mahani on tuollainen. Kun olin pyöreämpi, se oli kyllä isompi, mutta tasainen. Leikkauskaasu sen sijaan on muodostanut kumpareita sinne minne on sattunut pesiytymään. 

Kyllähän tuo kaasu haihtuu pois kehosta, ei sillä. Ärsyttää vain kun mikään ei saatana mene ikinä kohtuudella. Kaikki pitää räpistellä vaikeimman kautta ja joka kerta jää pysyviä vaurioita. Likimain kaikki muut tuntuvat pääsevän kaikessa niin paljon helpommalla. Muillakin on kyllä vaikeuksia, mutta muut tuntuvat pääsevän vaikeuksien kautta voittoon. Minä sen sijaan pääsen vaikeuksien kautta aina uusiin vaikeuksiin. 

Sitten on anoppi, jonka on nyt parasta olla ottamatta minuun mitään yhteyttä vähään aikaan. Miehen serkku kertoi että anoppi oli tässä taannoin laulellut minun ja miehen yksityisasioita miehen enon hautajaisissa sukulaisilleen. Siksi toisekseen anoppi harmitteli ettei tälle raskaudelle nyt annettu mahdollisuutta vaan pistin oman henkikultani edelle. Kuvittelikohan hän että jos kuolen sisäiseen verenvuotoon, sikiö koteloituu sisälleni, ravitsee itseään minun jäännöksistäni ja sitten riittävästi kypsyttyään purskahtaa pihalle? Vai mitä vittua? 

Terveiset leikkauspöydältä

Ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu se. Sen tiistaisen neuvolan jälkeen minut passitettiin vielä samana päivänä verikokeeseen, ihan vain että varmistettaisiin raskaushormonin määrä verestä. Jos se olisi ollut matala, niin kyseessä olisi ollut keskenmeno ja luonnollinen poistuma elimistöstä. Mutta sehän olikin sitten korkea. Peräti 14000. 

Eilisaamuna kello 08:30 soitettiin että ole hyvä ja lähde sairaalaan heti, siellä odotetaan. Miehen oli määrä lähteä työmatkalle Viroon, ja hän joutui perumaan sen kirjaimellisesti viime metreillä, koska hänen olisi pitänyt lähteä lentokentälle kello 9. Kiva miehen työnantajalle joka oli maksanut jo lentoliput ja autokuljetukset määränpäähän, hotellit ja kaikki. Sairaalassa sitten ultrattiin kahden lääkärin toimesta ja todettiin että siellähän se sikiö on vasemmassa munatorvessa, ja on muuten jo aika iso. Siitä ei kun osastolle kuuden tunnin paastolle ja leikkausta odottamaan. Kyllä säikähdin, jumaliste että säikähdin. 

No, eilen iltapäivällä minut sitten leikattiin. Vasen munanjohdin poistettiin kokonaan. Lääkäri sanoi että jos oltaisiin odotettu vielä tuntikin, munanjohdin olisi puhjennut ja olisin ruvennut vuotamaan verta vatsaonteloon. Oli aika täpärällä siis. Nyt minulla on alavatsassani kolme (helkkarin kipeää) reikää ja maha on kellertävä jättiröllykkä. Leikkauksen aikana vatsaonteloon pumpattiin kaasua hyvän näkyvyyden takaamiseksi, ja nyt pitää odotella pari kolme päivää että se kaasu sieltä itsekseen haihtuu. Kaasu onnistuu jostain mystisestä syystä säteilemään kipuna solisluiden alle, en tiedä miten ihmeessä se siinä onnistuu. Miehen piti tuoda minulle toiset housut sairaalaan kun farkut eivät tuon pursuilevan kaasumahan vuoksi menneet jalkaan. 

Tänään ennen puolta päivää pääsin sitten kotiin. Käteen saikkulappupaperi diagnoosilla O 00.1 ja ehkäisypilleriresepti ettei näin pääsisi enää käymään. No nythän se mahdollisuus tällaiseen pieneni toki entisestään kun toinen munanjohdin napattiin pois ja sitä ennenkin kesti viisi vuotta saada alkio aikaiseksi, mutta en lähde nyt ottamaan riskejä. Ei tämä mukava toimenpide ollut alkuunkaan. Mahaan koskee, liikkuminen on kivuliasta ja hidasta, ja tuon kaasun takia perätorvi soi alvariinsa. 

Alun perin minun piti keskiviikkona heittää mies aamulla lentokentälle, käydä hakemassa itselleni herkkuja illaksi, käydä sitten ystävän kanssa kaupungilla lounaalla, testailemassa iltapäivällä uutta kameraa jossakin kauniissa paikassa, ja viettää sitten ilta Skyrimin parissa herkkuja possutellen. Sen sijaan olin koko päivän rumissa sairaalavaatteissa nälissäni ja janoissani odottelemassa leikkausta kaikenlaiset kauhukuvat silmissäni välkkyen. 

On tämä ollut aika huima alkuviikko. Sunnuntaina tein raskaustestin ja keskiviikkona olin jo leikkauspöydällä. Ei ole pää oikein ehtinyt pysyä lainkaan perässä. 

Kahden päivän säikähdys

Eilen soitin sinne äitiysneuvolaan ja sain tälle päivälle oireiden perusteella kiireellisen neuvola-ajan alkuraskauden ultraan. Tänään sitten kävimme miehen kanssa ultrassa katsomassa millainen eläjä siellä on. Kohtu oli tyhjä. Ei siellä ollut ketään kotona. Ei näkynyt edes jotain munapussia (mikä lie sekin) mikä siellä pitäisi näkyä selvästi jo ihan alussa. 

Minut juoksutettiin kuitenkin kaupungin toiselle puolelle labrakokeisiin, huomisaamuna saan tulokset ja tiedon jatkosta. On kaksi vaihtoehtoa: joko olen saanut alkuvaiheen keskenmenon viikko tai pari sitten (mihin oireenikin kyllä viittaisivat) tai sitten raskaus on kohdun ulkopuolella, mikä aiheuttaa toisenlaiset toimenpiteet. Kaikki kyllä sopii siihen mitä gynekologi jokunen vuosi sitten sanoi, että jos tulisin raskaaksi niin en pystyisi kantamaan sitä kovin montaa viikkoa. Näin lienee käynyt. Toivottavasti se nyt olisi se keskenmeno niin pääsisin helpommalla, kohdunulkoisen raskauden poistaminen on jo hankalampi hoitaa ja siinä on jo ihan vakaviakin terveysriskejä. 

Kyllähän tuota säikähti ihan kunnolla, sen myönnän. Mutta ehkä paras näin, minä en jaksaisi mitenkään lasta hoitaa tässä elämäntilanteessa. Sen tästä kuitenkin opimme, että nyt otamme ehkäisyn vielä lisäksi ettei näin pääse käymään uudestaan. En jaksaisi tällaista rumbaa ihan heti uudestaan, viimeiset kaksi päivää on ollut aikamoista sompailua ja juoksentelua. 

Lapseton väärineläminen jatkukoon. 

Kelle nalli napsahtaa?

Niin että sitten näin. Sairasta kohtalon ivaa. Tähän päivään on kuulunut itkunsekaista naurua ja naurunsekaista itkua. Ei ollut appiukko väärässä kun tulevalle äidille viime pyhänä kilisti. Kuinka ironista. 

Tein raskaustestin, koska kuukautiset olivat kolmatta viikkoa myöhässä. Sekään ei minun kohdallani ole edes täysin tavatonta, mutta kun viimeiset pari viikkoa on tullut verensekaista, ruskeaa vuotoa lähes tauotta. Ajattelin että jokin muu on vialla, ja ajattelin tehdä testin koska se on aina se ensimmäinen kysymys minkä hoitajatäti puhelimessa kysyy kun johonkin soittaa (minkä jälkeen se käskee tekemään testin ja soittamaan seuraavana päivänä uudelleen). Eikä muuten ole poissuljettua että jokin olisi vialla vieläkin. Mikään kiinnittymisvuoto ei kestä kahta viikkoa eikä ole näin runsasta, eikä pitäisi tulla ihan oikeaa verta jos kaikki olisi kunnossa (ja minulta on tullut kahdesti, niin että luulin kuukautisten jo alkaneen), eikä sen varsinkaan pitäisi jatkua enää viikolla seitsemän (jolla olen, jos raskausviikot lasketaan edellisten kuukautisten alusta, niin kuin ne lasketaan). 

Jotain siellä nyt siis on. Mutta missä siellä? Jo viime viikolla itse asiassa sanoin ystävälleni, että onkohan sattunut joku kohdun ulkopuolinen vahinko kun kipu oli välillä niin viiltävä. Ja tuota ihme skröbää tulee tosiaan koko ajan. Silloin joskus vuosia sitten gynekologi sanoi minulle etten välttämättä pääsisi edes viikkoa 10 pidemmälle jos joskus jostain mystisestä syystä onnistuisinkin raskautumaan. Joten saapi nyt nähdä miten tässä käy. Että älkää vielä onnitelko. 

Raskaana ei saisi ottaa ibuprofeenia, mutta tänään oli pakko. Aamun huutoitkunaurujen jälkeen sain aivan jäätävän migreenipäänsäryn. Koski niin kovasti päähän että oksensin kaikkiaan neljä kertaa. Mies haki apteekista parasetamolia, mutta kun se ei ole minulla ennenkään toiminut, niin ei se toiminut nytkään. Pakko oli ottaa ibuprofeenia. 

Jos nyt sitten kaikki on kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti kohdallaan, vuoden 2016 ensimmäisellä viikolla meille tulee uusi jäsen tähän outojen friikkien perheeseen. Kun tämän tajusin, ensimmäinen ja sensuroimaton ajatukseni oli että lapsi parka. Kun noita aikaisempia postauksiani luette, niin ymmärrätte varmasti miksi. Eikä tässä ole muutenkaan järjen hiventä, tuoda uutta ruokittavaa suuta tällaiseen elämäntilanteeseen missä toinen on ikuisesti työtön ja toinen määräaikaisessa työsuhteessa. Minua kiusattiin aina siitä miten minulla oli huonommat vaatteet kuin muilla eikä ikinä yhtä hienoja kamoja. Nyt minä sitten teen saman omalle mahdolliselle lapselleni. Ollaanhan me nyt pystytty matkustelemaan ja tekemään kaikenlaista kivaa, mutta elintaso laskeutuu sinne kädestä suuhun -tasolle, koska tuo mukulan kasvatteleminen tahtoo olla niin turkasen kallista tänäpänä. 

Jos kaikki nyt menee niin kuin pitää, odotettavissa on vuoden loppuun asti anopin vouhkaamista siitä miten siellä nyt on se poika, kyllä pitää olla poika, ja jos se on tyttö niin kai te sitten vielä pojan teette. Olisipa se tyttö. Meillä kun lasten lukumäärän ehdoton maksimi on se yksi. Tulisi joku roti anopillekin. 

Minä olen se virtahepo

Viime yönä pamahti aivan järjetön paniikki/ahdistuskohtaus. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja luulin oikeasti sekoavani ja/tai kuolevani. En ole varma miten kauan se kesti, en osannut siinä tilanteessa arvioida ajan kulua. Ajattelin että aamulla herään vähintäänkin jostain lataamosta köysissä. Tuntuu vähän huolestuttavalta, vastaavan olen saanut viimeksi joskus vuonna 2008 tai niillä main. 

Kohtauksen laukaisi se takaraivoon asti pamahtanut oivallus siitä miten kamala ihminen olen. Minä kasvoin perheessä missä oli virtahepo olohuoneessa, mutta nyt minä itse olen se helvetin virtahepo. Tapahtumaketju alkoi yhdestä kuohuviinilasillisesta. 

Olimme eilen anoppilassa ja miehen veljenkin poppoo oli siellä. Ennen kahvia avattiin kuohuviinipullo. Ensi appi tarjoili äideille, eli anopille ja miehen veljen vaimokkeelle, ja sitten "tulevalle äidille" eli minulle ja sitten muille. Tulevalle äidille. Nyt vitun vittu. Vedin herneen nenään, mitä en tietenkään eleelläkään näyttänyt kenellekään läsnäolijalle. Miehen ukkostutka kyllä pelitti, hän näkee jo kulmakarvojeni asennosta tai pääni kallistuksesta että nyt vaimoa kiristää ohimoista ja lujaa. Tulevalle äidille. Juu ei. Tiedän kyllä että appi ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta tässä kumuloitui se (pääosin anopin harrastama) jo vuosia kestänyt hiillostus että pitäisi se poika tehdä. Ja tietty muuttaa se elämä normaaliksi siinä sivussa, mutta nimenomaan tuo että pitäisi lisääntyä. Ja kyllä ne tietävät ettemme edes voi saada lapsia, tietävät varsin hyvin, mutta silti minut pelkistetään synnytyskoneeksi. Kone tiedetään vialliseksi, mutta jos oikein kovasti toivoo ja kuohuviiniä kilistelee niin ehkä se siitä sitten käynnistyy ja alkaa puksutella poikia maailmaan. 

Railo todellisuuden, odotusten ja haaveiden välimaastossa alkaa olla jo niin syvä, että nuppi sekoaa. Ja minä olen ihan oikeasti hirveä ihminen, se virtahepo. Mies kohtelee minua kuin kuningatarta ja passaa kuin piispaa pappilassa, on männäviikolla ostanut meille matkan, uuden kameran ja käyttänyt minua toisessa kaupungissa ostoksilla ja kivassa ravintolassa syömässä. Ja mitä teen minä? Ajan anoppilasta kotiin tullessa 30 kilometrin ylinopeutta ja kysyn mieheltä mitä se tykkäisi jos ajaisin kolarin niin että polveni menisivät tohjoksi kojelautaa vasten. Kuulostaako terveeltä? Ei minustakaan. 

En ymmärrä miksei tuo mies vain häivy kun se voisi. En tietenkään halua että hän häipyisi, mutta en minä tällaisen kanssa jaksaisi olla. Tässä kohtaa täytyy sanoa että en minä kaiken aikaa ole tuollainen. 98% ajasta olen miehelle kiltti ja herttainen (niin kuin hän on aina minulle), mutta tällaisten musertavien ristipaineiden ja ahdistuksen keskellä saatan sanoa kamalia asioita. Eiköhän tämä nyt ollut tässä. Mikset vaan jättäisi minua. Mitäs tykkäisit jos ajaisin polveni tohjoksi. En halua satuttaa miestä, sillä hetkellä minusta vain oikeasti tuntuu siltä ja sanon sen ääneen. 

Viime yönä sitten tajusin tuon oman virtahepouteni ja sain kohtauksen. Ei ole ihan tervettä että minä olen kuin useaan kertaan rikottu ja kokoon liimattu maljakko jonka uudelleenrikkoutumista mies yrittää estää kaikin keinoin. Jos vähänkin tuulee niin liimatut saumat alkavat ritistä ja mies hyökkää suojelemaan minua tuulelta. 

Se saisi jonkun normaalinkin, mutta se ei lähde. Miksi? 

En halua saada mitä haluan

Koko-keikka meni ihan okei, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseessä oli ensimmäinen kerta. Alussa takeltelin ja sanoin joka toisen lauseen jälkeen ööh, mutta siitä se sitten lähti. Katsekontaktia en raaskinut juuri yleisöön ottaa muuta kuin ihan loppupuolella. Vähän harmittaa kun unohdin kertoa juttuja joita olisin halunnut kertoa, mutta lohduttaudun sillä että yleisö ei sitä voi tietää että jotain jäi sanomatta. 

No nyt lopultakin saatiin se matka varattua. Enemmänhän siihen meni rahaa kun jouduttiin kuusi kokonaista työpäivää odottamaan turhien katevarausten purkamista, ja edullisemmat huonetarjoukset olivat ehtineet jo mennä. Expediasta luvattiin kahdesti lähettää pankkiin purkupyyntö mutta mitään ei koskaan tapahtunut, ja kuuden työpäivän perästä ne purkautuvat muutenkin itsestään. Mutta saatiin sentään se hotelli mitä kärkyttiinkin, vaikka jouduttiin maksamaan vähän enemmän. 

Mies oli jo tuossa aikoja sitten luvannut ostaa minulle peilittömän minijärkkärin, koska tuo 5D Mark II ja vakaajallinen f2.8 24-70 mm. ovat niin saatanallisia mukanaraahattavia lomalla. Ensinnäkin koko saamarin combo painaa tonnin mistä syystä hartiat huutavat hoosiannaa, ja sitten kun haluaa ottaa jostain kuvan on pysähdyttävä, avattava laukun soljet, sitten vetoketju, taiteiltava kamera sieltä kaulalle, otettava linssinsuojus pois, ruuvattava vastavalosuoja ensin pois ja sitten paikalleen, tehtävä oikeat säädöt ja ruvettava sitten ottamaan kuvia. Ja sitten kun on ottanut kuvia, pitää ottaa vastavalosuoja taas irti ja laittaa paikalleen, linssinsuojus kiinni, sovitella kamera takaisin laukkuun, taitella kaulahihna sinne sisään, vetoketju ja soljet kiinni. Ja sitten menee muutama minuutti ja tulee taas uutta kuvattavaa, ja sama rumba alkaa alusta. Koko ajan en semmoista moukaria halua kaulassa kantaa ihan jo senkin takia että varsinkin tungoksissa ja ulkosalla se on altis vaikka mille sadettimille, ihmisten juomille, kyynärpäille, you name it. Ja tähän kun lisätään vielä 42 asteen lämpötila kuten esimerkiksi Budapestissa oli, niin kyllä siinä jo alkaa vituttaa ensimmäisen päivän puolivälissä. 

No nyt on tulossa Olympus Pen E-PL5 ja siihen 14-42 mm. ja 40-150 mm. obiskat (mitkä vastaavat kinokameran 28-82 mm. ja 80-300 mm. polttovälejä, koska kennokerroin on 2). Tämä hankinta piti tehdä nyt, koska huomasin verkkokauppojen hankkiutuvan eroon E-PL5 -kameroistaan. Varsinkaan noita vaihto-obiskoilla olevia settejä ei ollut jäljellä kuin parissa paikassa. Seuraavat mallit ovat sitten jo kalliimpia. Nyt on kyllä lomalla kuvaaminen helpompaa, sen kun otat kameran laukusta, laitat sen päälle ja otat kuvan. Sitten laitat sen takaisin ja olet iloinen kun et tunne sen painoa missään. Kun se on niin kevyt. Voi keskittyä nauttimaan olostaan eikä vatuloimaan helvetin kalliin järkäleen kanssa, ja kuvat ovat silti erinomaisia. 

Ja silti minulla on ihan kauhea fiilis. Mies käy töissä, ostaa kalliin matkan ja sitten vielä pilalle hemmoteltu läskiperseakka vielä narisee uutta kameraa että sen olisi jättekivahelppo istua Trasteveren katukahviloissa napsimassa selfieitä ja kuvata Colosseumia taiteellisista kulmista, vaikka kuvauskalustoa on talossa jo ennestään useamman tuhannen euron edestä (no ne ovat kyllä sentään minun itse maksamiani). Sitten se ruoja vaikuttaa vielä tyytyväiseltä, mikä ei helpota minun oloani yhtään. Valittaisi nyt edes vähän niin voisin tyytyväisenä todeta olevani huono ihminen ja pukeutua tuhkaan ja säkkiin. 

Kyllähän se järjellä ajatellen on fiksua pitää kallis ammattikalusto kotona missä se on turvassa ja pysyy kunnossa oikeita töitä varten, mutta silti. Nyrsii. Harmittaa. Hävettää. En minä ole ansainnut, en sitten yhtään mitään. 

Kulissit kaatuu, häpeä haihtuu

Huominen kokemuskoulutuskeikka ahdistaa. Nyt kaduttaa että menin ylipäänsä edes siihen koulutukseen. Huomenna pitäisi sitten repiä haavansa auki ja levitellä likapyykkinsä kolmenkymmenen minulle tuntemattoman ihmisen edessä. Kuuluuhan se niiden opintoihin joo, mutta kyllä kuulijat siitä myös sen iki-ihanan sosiaalipornoelämyksen saavat. Joka muuta väittää, puhuu sontaa. 

Tuo kriisikeskuksella käynti on hissukseen availlut joitakin uusia lukkoja. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen sisäistänyt että minun ei tarvitse hävetä toisten ihmisten tekemisiä. Minun ei tarvitse hävetä sitä mistä olen tullut. Eikä minun tarvitse kannatella toisten ihmisten kulisseja pystyssä. Olenhan minä sen järjellä toki tiennyt aina, mutta nyt kun mitta on tullut totaalisesti täyteen, olen alkanut sisäistää sen myös ihan oikeasti ja nyt myös elää sen mukaan. Ja olen päättänyt olla enää salailematta sitä. 

Vanhempani ovat alkoholisteja ja minulla oli ihan vitun paska lapsuus (siitä ja monesta muustakin syystä, joita en nyt luettele tässä). Vanhempani ovat vetäneet perseet joka päivä ainakin viimeiset 25 vuotta, ja siihen liittyy kaikenlaisia ikäviä oheisilmiöitä, jotka jokainen voi päässään kuvitella itse. Ja se ei ole minun häpeäni. Ei enää. Sen minä olen nyt päättänyt. Olen liian vanha tällaiseen. 

Se siitä. Paska ei muuksi muutu vaikka sen yrittäisi kuorruttaa sokerilla, ripottelisi päälle koristeita ja iskisi siihen kynttilän pystyyn. Paska mikä paska. Olkaa hyvä ja haistelkaa. Minä en sitä vääntänyt, joten ei ole minun asiani sitä peitelläkään. 

Sen verran raukkis olen kuitenkin vielä toistaiseksi että aviosuvulle en asiasta hiisku. Minua kohdellaan jo ennestään niin kuin viallista kodinkonetta, enkä hirveästi kaipaa sitä että kyräily nousee seuraavalle tasolle. 

Älkääkä pliis tulko sanomaan miten olen rohkea. Olen masentunut, ahdistunut ja häiriintynyt hermoraunio. Rikkonaisuudessa, ei siinä ole mitään rohkeaa.