Huominen kokemuskoulutuskeikka ahdistaa. Nyt kaduttaa että menin ylipäänsä edes siihen koulutukseen. Huomenna pitäisi sitten repiä haavansa auki ja levitellä likapyykkinsä kolmenkymmenen minulle tuntemattoman ihmisen edessä. Kuuluuhan se niiden opintoihin joo, mutta kyllä kuulijat siitä myös sen iki-ihanan sosiaalipornoelämyksen saavat. Joka muuta väittää, puhuu sontaa.
Tuo kriisikeskuksella käynti on hissukseen availlut joitakin uusia lukkoja. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen sisäistänyt että minun ei tarvitse hävetä toisten ihmisten tekemisiä. Minun ei tarvitse hävetä sitä mistä olen tullut. Eikä minun tarvitse kannatella toisten ihmisten kulisseja pystyssä. Olenhan minä sen järjellä toki tiennyt aina, mutta nyt kun mitta on tullut totaalisesti täyteen, olen alkanut sisäistää sen myös ihan oikeasti ja nyt myös elää sen mukaan. Ja olen päättänyt olla enää salailematta sitä.
Vanhempani ovat alkoholisteja ja minulla oli ihan vitun paska lapsuus (siitä ja monesta muustakin syystä, joita en nyt luettele tässä). Vanhempani ovat vetäneet perseet joka päivä ainakin viimeiset 25 vuotta, ja siihen liittyy kaikenlaisia ikäviä oheisilmiöitä, jotka jokainen voi päässään kuvitella itse. Ja se ei ole minun häpeäni. Ei enää. Sen minä olen nyt päättänyt. Olen liian vanha tällaiseen.
Se siitä. Paska ei muuksi muutu vaikka sen yrittäisi kuorruttaa sokerilla, ripottelisi päälle koristeita ja iskisi siihen kynttilän pystyyn. Paska mikä paska. Olkaa hyvä ja haistelkaa. Minä en sitä vääntänyt, joten ei ole minun asiani sitä peitelläkään.
Sen verran raukkis olen kuitenkin vielä toistaiseksi että aviosuvulle en asiasta hiisku. Minua kohdellaan jo ennestään niin kuin viallista kodinkonetta, enkä hirveästi kaipaa sitä että kyräily nousee seuraavalle tasolle.
Älkääkä pliis tulko sanomaan miten olen rohkea. Olen masentunut, ahdistunut ja häiriintynyt hermoraunio. Rikkonaisuudessa, ei siinä ole mitään rohkeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti