Niin että sitten näin. Sairasta kohtalon ivaa. Tähän päivään on kuulunut itkunsekaista naurua ja naurunsekaista itkua. Ei ollut appiukko väärässä kun tulevalle äidille viime pyhänä kilisti. Kuinka ironista.
Tein raskaustestin, koska kuukautiset olivat kolmatta viikkoa myöhässä. Sekään ei minun kohdallani ole edes täysin tavatonta, mutta kun viimeiset pari viikkoa on tullut verensekaista, ruskeaa vuotoa lähes tauotta. Ajattelin että jokin muu on vialla, ja ajattelin tehdä testin koska se on aina se ensimmäinen kysymys minkä hoitajatäti puhelimessa kysyy kun johonkin soittaa (minkä jälkeen se käskee tekemään testin ja soittamaan seuraavana päivänä uudelleen). Eikä muuten ole poissuljettua että jokin olisi vialla vieläkin. Mikään kiinnittymisvuoto ei kestä kahta viikkoa eikä ole näin runsasta, eikä pitäisi tulla ihan oikeaa verta jos kaikki olisi kunnossa (ja minulta on tullut kahdesti, niin että luulin kuukautisten jo alkaneen), eikä sen varsinkaan pitäisi jatkua enää viikolla seitsemän (jolla olen, jos raskausviikot lasketaan edellisten kuukautisten alusta, niin kuin ne lasketaan).
Jotain siellä nyt siis on. Mutta missä siellä? Jo viime viikolla itse asiassa sanoin ystävälleni, että onkohan sattunut joku kohdun ulkopuolinen vahinko kun kipu oli välillä niin viiltävä. Ja tuota ihme skröbää tulee tosiaan koko ajan. Silloin joskus vuosia sitten gynekologi sanoi minulle etten välttämättä pääsisi edes viikkoa 10 pidemmälle jos joskus jostain mystisestä syystä onnistuisinkin raskautumaan. Joten saapi nyt nähdä miten tässä käy. Että älkää vielä onnitelko.
Raskaana ei saisi ottaa ibuprofeenia, mutta tänään oli pakko. Aamun huutoitkunaurujen jälkeen sain aivan jäätävän migreenipäänsäryn. Koski niin kovasti päähän että oksensin kaikkiaan neljä kertaa. Mies haki apteekista parasetamolia, mutta kun se ei ole minulla ennenkään toiminut, niin ei se toiminut nytkään. Pakko oli ottaa ibuprofeenia.
Jos nyt sitten kaikki on kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti kohdallaan, vuoden 2016 ensimmäisellä viikolla meille tulee uusi jäsen tähän outojen friikkien perheeseen. Kun tämän tajusin, ensimmäinen ja sensuroimaton ajatukseni oli että lapsi parka. Kun noita aikaisempia postauksiani luette, niin ymmärrätte varmasti miksi. Eikä tässä ole muutenkaan järjen hiventä, tuoda uutta ruokittavaa suuta tällaiseen elämäntilanteeseen missä toinen on ikuisesti työtön ja toinen määräaikaisessa työsuhteessa. Minua kiusattiin aina siitä miten minulla oli huonommat vaatteet kuin muilla eikä ikinä yhtä hienoja kamoja. Nyt minä sitten teen saman omalle mahdolliselle lapselleni. Ollaanhan me nyt pystytty matkustelemaan ja tekemään kaikenlaista kivaa, mutta elintaso laskeutuu sinne kädestä suuhun -tasolle, koska tuo mukulan kasvatteleminen tahtoo olla niin turkasen kallista tänäpänä.
Jos kaikki nyt menee niin kuin pitää, odotettavissa on vuoden loppuun asti anopin vouhkaamista siitä miten siellä nyt on se poika, kyllä pitää olla poika, ja jos se on tyttö niin kai te sitten vielä pojan teette. Olisipa se tyttö. Meillä kun lasten lukumäärän ehdoton maksimi on se yksi. Tulisi joku roti anopillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti