Viime yönä pamahti aivan järjetön paniikki/ahdistuskohtaus. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja luulin oikeasti sekoavani ja/tai kuolevani. En ole varma miten kauan se kesti, en osannut siinä tilanteessa arvioida ajan kulua. Ajattelin että aamulla herään vähintäänkin jostain lataamosta köysissä. Tuntuu vähän huolestuttavalta, vastaavan olen saanut viimeksi joskus vuonna 2008 tai niillä main.
Kohtauksen laukaisi se takaraivoon asti pamahtanut oivallus siitä miten kamala ihminen olen. Minä kasvoin perheessä missä oli virtahepo olohuoneessa, mutta nyt minä itse olen se helvetin virtahepo. Tapahtumaketju alkoi yhdestä kuohuviinilasillisesta.
Olimme eilen anoppilassa ja miehen veljenkin poppoo oli siellä. Ennen kahvia avattiin kuohuviinipullo. Ensi appi tarjoili äideille, eli anopille ja miehen veljen vaimokkeelle, ja sitten "tulevalle äidille" eli minulle ja sitten muille. Tulevalle äidille. Nyt vitun vittu. Vedin herneen nenään, mitä en tietenkään eleelläkään näyttänyt kenellekään läsnäolijalle. Miehen ukkostutka kyllä pelitti, hän näkee jo kulmakarvojeni asennosta tai pääni kallistuksesta että nyt vaimoa kiristää ohimoista ja lujaa. Tulevalle äidille. Juu ei. Tiedän kyllä että appi ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta tässä kumuloitui se (pääosin anopin harrastama) jo vuosia kestänyt hiillostus että pitäisi se poika tehdä. Ja tietty muuttaa se elämä normaaliksi siinä sivussa, mutta nimenomaan tuo että pitäisi lisääntyä. Ja kyllä ne tietävät ettemme edes voi saada lapsia, tietävät varsin hyvin, mutta silti minut pelkistetään synnytyskoneeksi. Kone tiedetään vialliseksi, mutta jos oikein kovasti toivoo ja kuohuviiniä kilistelee niin ehkä se siitä sitten käynnistyy ja alkaa puksutella poikia maailmaan.
Railo todellisuuden, odotusten ja haaveiden välimaastossa alkaa olla jo niin syvä, että nuppi sekoaa. Ja minä olen ihan oikeasti hirveä ihminen, se virtahepo. Mies kohtelee minua kuin kuningatarta ja passaa kuin piispaa pappilassa, on männäviikolla ostanut meille matkan, uuden kameran ja käyttänyt minua toisessa kaupungissa ostoksilla ja kivassa ravintolassa syömässä. Ja mitä teen minä? Ajan anoppilasta kotiin tullessa 30 kilometrin ylinopeutta ja kysyn mieheltä mitä se tykkäisi jos ajaisin kolarin niin että polveni menisivät tohjoksi kojelautaa vasten. Kuulostaako terveeltä? Ei minustakaan.
En ymmärrä miksei tuo mies vain häivy kun se voisi. En tietenkään halua että hän häipyisi, mutta en minä tällaisen kanssa jaksaisi olla. Tässä kohtaa täytyy sanoa että en minä kaiken aikaa ole tuollainen. 98% ajasta olen miehelle kiltti ja herttainen (niin kuin hän on aina minulle), mutta tällaisten musertavien ristipaineiden ja ahdistuksen keskellä saatan sanoa kamalia asioita. Eiköhän tämä nyt ollut tässä. Mikset vaan jättäisi minua. Mitäs tykkäisit jos ajaisin polveni tohjoksi. En halua satuttaa miestä, sillä hetkellä minusta vain oikeasti tuntuu siltä ja sanon sen ääneen.
Viime yönä sitten tajusin tuon oman virtahepouteni ja sain kohtauksen. Ei ole ihan tervettä että minä olen kuin useaan kertaan rikottu ja kokoon liimattu maljakko jonka uudelleenrikkoutumista mies yrittää estää kaikin keinoin. Jos vähänkin tuulee niin liimatut saumat alkavat ritistä ja mies hyökkää suojelemaan minua tuulelta.
Se saisi jonkun normaalinkin, mutta se ei lähde. Miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti