Ulkona pyryttää lunta, ja minä hingun taas vaihteeksi Italiaan. Ulkomaille muuttaminen on välkkynyt mielessä yhä useammin. Tiedostan kyllä, miten iso urakka siinä on, enkä tiedä löytyykö meille koskaan sopivaa mahdollisuutta lähteä, mutta toivon kovasti. Välillä niin kovasti, että kipeää tekee. Työtä pitäisi olla ainakin toisella, nimenomaan sellaista työtä että pärjää. Italiasta tuskin kannattaa sikäli haaveilla, todennäköisimpiä vaihtoehtoja ovat Saksa, Iso-Britannia ja Itävalta.
Hurahdin World of Tanks -peliin. Mies on pelannut sitä jo hyvän aikaa ja olen seuraillut pelin kulkua kiinnostuneena. Sitten jotenkin sattumalta rekisteröidyin itsekin ja kas kummaa, niin sitä vaan on jo yli 300 tankkitaistelua pelattu. Onneksi (tai valitettavasti, kummin päin sitä nyt itse kukin haluaa katsoa) tuota aktiiviharrastuneisuutta on ollut jo pitkälle toistakymmentä vuotta, niin en ole huonoimmasta päästä ja palvelushistoriani on oikein hyvä ja mitaleita on ropissut.
Ylihuomenna alkaa työharjoittelu. Olen itsekin hämmästynyt siitä ettei jännitä ollenkaan. Jotenkin sitä on ruvennut ajattelemaan välttämättömänä pahana joka täytyy vain kärsiä läpi, mikä on varmasti vähän kiittämätöntä koska kyseessä on kuitenkin yksi kaupungin halutuimmista työharjoittelupaikoista. 42 työpäivää. Se on alle kaksi joulukalenterillista. Tuhma minä. Onneksi mies on myötätuntoinen ja ymmärtää, miten eksyksissä itseni ja valintojeni kanssa olen.
Minuun yhteyttä ottanut, 11 vuotta kadoksissa ollut kaveri on alkanut osoittaa jonkinasteista epäjohdonmukaisuutta jutuissaan, mikä on herättänyt minussa melkoista hämmennystä ja epäluuloa. Eilen hän ilmoitti tulevansa meille pariksi päiväksi huhtikuussa. Ilmoitti, ihan tuosta vain. Mies ei halua häntä tänne, enkä enää oikeastaan itsekään halua. Jokin koko hommassa haiskahtaa pahasti, mutta en tiedä vielä että mikä. Tarkkailen tilannetta ja yritän ottaa selvää. En oikein jaksa luottaa hänen vilpittömyyteensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti