Kuoppaan ja ylös

En ole kirjoittanut melkein kuukauteen. Olen ollut siihen liian väsynyt ja niin kiinni omissa ongelmissani ettei ole riittänyt paukkuja kirjoittamiseen. Mutta nyt olen taas nousemassa kuopasta ylös. Kuoppa saattoi minut takaisin hoidon piiriin, mikä taas käynnisti paperisodan Kelan kanssa. Lääkärikin kirjoitti vääränlaisen lääkärintodistuksen (kirjoitti A-lausunnon kun olisi pitänyt olla B) mikä ei kelvannut Kelalle, joten nyt sitten heitellään papereita eestaas ja toivotaan että joku kelpaisi. 

Kuopassa ollessani saatoin nukkua suurimman osan päivästä ja lopun päivää istua sohvalla Netflixiä läppärillä tuijottelemassa (ne ovat kaksi helpointa tapaa pysyä erossa omista ajatuksistaan). Nyt olen taas jaksanut tehdä muutakin. Viikkoja kestäneen kooman jälkeen minulla oli jostakin syystä eilen aivan erityinen tarmonpuuska. Siivottiin kellarikomero (ja täytettiin varmaankin puolet taloyhtiön roska-astioista), minkä lisäksi paketoin kaikki lahjat, askartelin loput joulukortit, raivasin vaatekaappiin tilaa ja lajittelin kierrätykseen menevää tavaraa, pesin pyykkiä, asensin uuden tulostimen ja kävin kaupungilla asioilla, noin muutamia mainitakseni. Tuleva joulu alkaa lopultakin piristää. Itsenäisyyspäivänä leivottu piparisatsi on jo melkein lopussa, pitää kohta leipoa uutta. Ylihuomenna haemme kinkun.

Meille on tullut uutta härveliä. Mies innostui hankkimaan uuden pelikoneen, ja nyt sitten pyörii Witcher kolmoset ja GTA vitoset. Kelpaa kyllä autoja varastella ja lohikäärmeitä listiä 27 tuuman näyttöä tapittaen. Näyttö on miltei yhtä iso kuin vanha televisiomme. Niin, meille tuli myös uusi televisio. Edellinen kyllä toimi, mutta tuntui kiehtovalta ajatukselta päästä katsomaan Netflixiä isolta ruudulta sohvalla istuen. Aikaisemmin piti joko valita sohva ja huutaen puuskuttava läppäri, tai sitten pelikone ja toiselle epämukava tuoli. 28-tuumainen kuvaputkitöllö pääsee eläkkeelle, tilalle tuli 40-tuumainen älytelkkari. Toiset haukkuvat 40-tuumaisiakin postimerkin kokoiseksi, mutta meille tuo on iso. Isompaa ei tuohon telkkarille jääneeseen koloseen edes mahtuisi. 

Tavallaan harmitti luopua tuosta kuvaputkitöllöstä. Se on palvellut niin hyvin. Ostin sen käytettynä kolmella kympillä vuonna 2007. Vannoin etten vaihtaisi sitä pois ennen kuin se menee rikki. En pitänyt lupaustani. Toimivana se piru lähtee kierrätykseen. Nyt oli sopiva hetki uuden hankkimiseen. Harmitus väheni huomattavasti kun huomasin miten hillittömän hyvä kuvanlaatu uudessa telkassa on (paljon parempi kuin mitä tuo kuva antaa ymmärtää). Ja kun puhelimen avulla voi pyörittää töllössä Youtube-videoita hd-laatuisena, niin harmitus väheni olemattomiin. Ajatelkaa. SinäTuubaPaskaa 40-tuumaiselta näytöltä. Yle Areenakin on telkkarissa omana sovelluksenaan, ei tarvitse tietokonetta sitäkään varten avata. Ja kaikki kodin älylaitteet leikkivät keskenään kiltisti. Voiko ihminen vähäpätöistä elämäänsä enää mukavammin tuhlata? 

Vielä kun kissa ei enää yrittäisi kiivetä uuden television päälle. Kuvaputki oli siitä kätevä että kissa istuskeli sen päällä ja hyppäsi siitä kirjahyllyjen päälle. Nyt eläinparka ei käsitä miksi se ei enää pääse telkkarin päälle, mutta se ei valitettavasti estä sitä yrittämästä. Saa nähdä, onko meillä jouluna ehjää televisiota. 

Skodillac

Auto sanoi sopimuksen lopullisesti irti. Meidän vanha Volkkari. Harmi, olisimme halunneet pitää sen vielä maisemissa. Tammikuussa se olisi täyttänyt 20 vuotta, synttäreitäkin sille jo suunniteltiin. Olisin leiponut kakun ja ottanut synttärisankarista kuvankin. Kolme viikkoa sitten se sai upouudet talvirenkaatkin. 

Ei auttanut kuin katsella uutta (eli käytettyä "uutta") autoa ensin netistä ja sitten marssia hattu kourassa autokauppaan kun mieleinen oli löytynyt. Käytiin koeajamassa ja tehtiin kaupat, vaikka pankki ei ollut vielä myöntänyt lainaa. Nyt meillä on sitten Skoda Octavia Combi Elegance vuodelta 2009. Meillä siitä tuli heti Skodillac, koska Volskin jälkeen se tuntuu suorastaan ylelliseltä. Ajomukavuus on ihan toista luokkaa, tosin onhan tuolla ikääkin 13 vuotta vähemmän. Ja kyllä se pankkikin sitten lainan antoi. 

Volski ei ihan täysin joutunut vuorten taa, vaan miehen veli osti sen rassattavaksi harrastusmielessä. Kyllähän siitä vielä ajokelpoisen saa kunhan malttaa etsiskellä romuttamoilta sopivia osia ajan kanssa. Meillä siihen ei aikaa ole, miehen on päästävä töihin joka päivä. 

Huomenna on aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Jännittää jo etukäteen sinne meno, vaikka aikaisemmin kävin sellaisen luona monta vuotta. Nyt on kyseessä eri paikka ja eri ihminen, enkä tiedä ihan varmaksi mitä siellä edes sanoisin. Mikä edes olisi kaikkein tärkeintä saada sanotuksi? En tiedä itsekään. Ei mahda tunti riittää. En edes tiedä onko se tunnin aika, kaiketi?

Täällä on jo ihan talvi. Lunta on lähes kymmenen senttiä, ja lisää tulee koko ajan. Voisiko olla ensimmäinen kerta moneen vuoteen että ensimmäisenä adventtina on jo ihan oikea talvi? Kelpaisi luukuttaa täällä hoosiannaa ja poltella tippa linssissä adventtikynttilöitä. 

Karjuva täti

Työkkärin kevytyrittäjyys- ja osuuskuntainfo oli juuri sitä mitä arvelinkin sen etukäteen olevan: minun kannaltani täysin hyödytön. Se ainoa muoto jota olisin voinut käyttää, eli laskutusosuuskunnat, ovat kuulemma poissa laskuista koska niitä käyttämällä menettää työttömyysturvansa. Noissa muissa vaihtoehdoissa on sitten omat ikävät kompastuskivensä. 

Tuon infotilaisuuden veti vähän aggressiivisehkon oloinen täti joka puhui käsittämättömän kovalla äänellä. Minä vietin aikaani kuvittelemalla että olin dinosaurusten parissa ja yritin olla liikkumatta. Kävin Karjuvan tädin nettisivuilla. Karjuva täti on ollut ennen eläkkeelle jäämistään työkkärin palveluksessa ja nyt on joku yritysmentori. Teki mieli kaupitella yritysmentorille brändäyspalvelua, itse en ainakaan ottaisi kauhean vakavasti yritysmentoria jolla on wordpress-sivut ja gmail-osoite. Ja valokuvakin vähän mitä sattuu. Tietty jos saa vanhoilla lehmänkaupoilla myytyä kursseja TE-keskuksille ja elää sillä, niin ehkä parempaa brändiä ei tarvitse. 

Minun piti soittaa työkkäriin infon jälkeen omalle työkkärin tädille ja kertoa haltioiduinko tästä tilaisuudesta ja haluanko nyt tanssia auringonlaskuun ja ryhtyä kevytyrittäjäksi. Yritin soittaa aamulla. Ei vastattu puhelimeen. Jätin soittopyynnön yhteystietoineen puhelinvastaajaan kuten vastaajan nauhoite kehotti, mutta kukaan ei ole soittanut takaisin. Yritän huomenna uudelleen. 

Sain lopulta tänään kaipaamani ajan lääkärille. Tai no okei, sairaanhoitajalle. Lääkäriä pyysin, eivät antaneet. Sairaanhoitajallakin on aikaa katsella meikäläistä vasta viikon päästä. Eikä tietenkään edes omassa terveyskeskuksessa jonne olisin voinut mennä jalan, vaan toisella puolella kaupunkia. 

Olen nyt osallistunut valokuvahaasteeseen yksitoista päivää, ja jaksanut kuvata joka päivä. Hämmentävää kyllä, yleensä into lopahtaa jo parin päivän jälkeen. Parhaimpia kuvia olen innostunut laittamaan Instaankin. Osa aiheista on tosin sellaisia ettei niistä kovin hyviä kuvia saa, ellei halua kovasti käyttää aikaansa ja panostaa. Välillä olen ottanut kuvan vasta ennen nukkumaanmenoa kun en ole jaksanut tai muistanut aikaisemmin samana päivänä, mutta olenpahan sentään ottanut. Nyt kun olen käynyt haasteesta läpi reilun kolmanneksen, tuntuu entistäkin tärkeämmältä pitää siitä kiinni loppuun asti. Yleensä kaikki suunnitelmani lopahtavat kesken, useimmat jo ennen kuin olen ehtinyt edes aloittaa, mutta jos tämän kerran saisin tehtyä jotakin loppuun asti. Olkoonkin, että kyseessä on tällainen puolijauhoinen, ketään hyödyttämätön some-valokuvahaaste. 

Säälittävää, tiedän. Mutta sitähän elämä pääsääntöisesti on. Siitä hyvästä kuvituksena on taas näitä haastekuvia. Ihan teidän riesaksenne. Koska voin. Yksi omakuvakin mukana. Hui. 

Eniten ärsyttää kaikki

Kylläpä sitä on taas ärsyttänyt. Ja vituttanut. Ja väsyttänyt. Piti ihan hakea rusinapaketti tähän viereen kirjoittamisen ajaksi. En ole nukkunut moneen yöhön kunnolla, en ole edes jaksanut enää laskea milloin viimeksi olen nukkunut katkottoman, kokonaisen yön. Joskus menneisyydessä. 

Osallistuin Facebookissa 30 päivän valokuvahaasteeseen. Jokaiselle päivälle on eri aihe. Toistaiseksi en ole jaksanut hirveästi panostaa. Pisin matka minkä olen kulkenut valokuvan ottaakseni on olohuoneesta parvekkeelle. Nyt on kuudes päivä menossa ja tympäisee koko haaste. Yritän silti osallistua. Tämän postauksen kuvitukset ovat haasteeseen otettuja kuvia. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun Helsingin Sanomissa oli juttu sekundaarisesta lapsettomuudesta. Tämä nyt on lapsettoman, mahon ämmän näkökulma, mutta jos ihmisellä on lapsi, hän ei ole lapseton. Myöskään ihminen joka on parisuhteessa mutta haluaisi toisen parisuhteen, ei ole sekundaarisesti sinkku. Eikä toista työpaikkaa toivova sekundaarisesti työtön. Älkää kysykö mikä olisi sitten oikeampi termi, mutta sana "lapseton" ei siihen sovi. Se on kylmä ja märkä rätti niiden kasvoille, jotka ovat lapsettomia. Siis silleen niinku ihan aikuisten oikeesti. Ilman sitä ensimmäistäkään lasta. Ja missä vaiheessa se lapsettomuus on vielä lapsettomuutta? Jos ei tule toivottua neljättä? Viidettä? Ihmiset, ei näin. Joko olette lapsettomia tai sitten ette ole. 

Piti tehdä pikavauhtia yksi asiakastyö. Sellainen joka tulee erikseen painettuna ja sitten kahteen lehteen. Hirveä vääntö taas ratakiskosta että sitä samaa tiedostoa ei voi lähettää semmoisenaan kolmeen paikkaan. Kysyin, että minkä kokoisen ilmoituksen ovat aikoneet lehtiin painattaa (kummassakin on eri palstakoot ja eri standardit ilmoituksille). Eivät tiedä, mutta kai se nyt käy jos vaan pienentää tai suurentaa? Juu ei. Tämä sama kädenvääntö tulee tämän saman asiakkaan kanssa joka ikinen kerta. Kun ei mene perille. Ärsytystäni ei helpota että samalta puulaakilta on tulossa kuulemma vielä pikaisempi homma lähiaikoina, mutta täysin mahdotonta valmistautua kun yksityiskohtia eivät tiedä vielä itsekään. Tässä on kohta valmis lataamoon. Vaihtoehtoisesti otetaan vastaan asiakkaita jotka uskovat kun sanotaan. Uskovat kerrasta. 

Huomenna pitäisi mennä paloittelemaan hirvenlihaa. Viime viikonloppuna miehen seura sai käytettyä kaikki luvat kerralla (aikamoinen ennätys), joten nyt on sitten hirveä paloittelu-, siivous-, pilkkomis-, jauhamis-, ja pussitusurakka. Vitutuskäyrään jo ennalta kohottavasti vaikuttaa se melko paikkansa pitävä ennuste, että luvassa on taas appivanhempien vittuilumaraton siitä mikä asumismuoto ja elämäntyyli on normaalia. 

Oispa jo joulu. 

Valopalloja ja liköörikonvehteja

Pallovalot. Valopallot. Facessa ja instassa jaoin laiskuuttani kuvan missä valot näyttävät keltaisemmilta kuin ne oikeasti ovat, tähän säädin värit kohdalleen. Näitä pallovaloja tuntuu olevan nyt vähän joka töllissä, enkä ihmettele. Kivat ovat, tunnelmalliset. 

Mies on vieläkin liekeissä siitä, että sai vakituisen työpaikan. Tänään toi ensimmäistä kertaa kotiin työnantajalta saamansa läppärin, jonka avulla voi välillä pitää etäpäiviä. Ihasteli sitä konkreettisena osoituksena vakituisesta työpaikasta (määräaikaisena ei saanut omaa läppäriä eikä saanut tehdä etätöitä). Tänään posti toi minullekin jotain. Mies hövelisti tilasi minulle viime viikonloppuna El Naturalistan saappaat, ja tänään pääsin sitten niitä sovittelemaan. Käyttöön saan ne vasta sitten kun saan ostettua farkut joiden lahkeet sopivat saappaanvarren sisälle, nuo suorat farkut jos survoo lahkeen sisään, niin lopputulos on jotakin pellepöksyjen ja natsien pussihousujen väliltä. Pitää sitä ennen ottaa kuva vaikka mekon kanssa tai jotakin. Ja laittaa sitten seuraavaan postaukseen. Jos muistan. 

Lidlissä oli tänään Italia-teema. Amaretti-keksejä hamstrasin neljä pakettia (niissä ei ole viljaa ja en jaksa alkaa vääntämään niitä nyt itse). Joulusuklaitakin oli tullut Litukkaan. Ostin jo joulua varten muutaman pussin sellaisia pieniä suklaatynnyreitä joiden sisällä on oikeaa munalikööriä. Löytyy myös sellaisia joissa on brandya, seuraavalla kerralla ostan heitäkin talteen. Kerrankin löytyi liköörikonvehteja joista pidän. Pieniä tummasta suklaasta tehtyjä tynnyreitä joiden sisällä on ehtaa tavaraa. Suosittelen hävyttömästi tässä muillekin. 

Työkkäristä soitettiin ja käskettiin johonkin kevytyrittäjyysinfoon. Nauroin kylmänkosteaa naurua. Menen tietysti, koska on pakko, mutta mitään kevytyrittäjää minusta ei tule. Ei näillä hermoilla eikä näin suppealla asiakaskunnalla. Muuten ehkä kokeilisin, mutta TE-toimistoista minulla on sellainen kokemus että siellä ei vasen käsi tiedä mitä oikea käsi tekee, ja kun yksi virkailija sanoo että voit käyttää laskutusosuuskuntaa menettämättä työttömyysturvaasi, toinen virkailija sanoo myöhemmin että et olisi saanut tehdä näin ja nyt perustat toiminimen ja rupeat pakolla yrittäjäksi ja kuolet sitten pois meitä häiritsemästä. Vaikka jonkin asian saisi sieltä paperilla, siihen ei valitettavasti voi luottaa. Aina on joku joka sanoo että tämä ei päde eikä sinulle olisi tällaista pitänyt kertoa, lätkäisempä sinulle tästä karenssia/pakkoyrittäjyyttä/paiseruton/Daavidin tähden hihaan. 

Onneksi se on vasta marraskuussa. Istun siellä puolitoista tuntia naama peruslukemilla ja sanon sitten kiitos hei. 

PS. Tämä oli näköjään postaus numero 200. Ihan näin hyödyttömänä infona vain. 

Eivät ne lopu

Eilen sain valaistushetken bussissa. Olin matkalla ystäväni luokse kyläilemään, kun tajusin että rahat eivät lopu. Kuulostaa ehkä lakoniselta ja vähän oudolta, mutta minulle se oli pieni iso hetki. 

Koko aikuiselämäni olen aina ollut siinä pelossa että rahat loppuvat. Tuet ovat olleet pienet, joskus maksamisessa ja päätöksissä on ollut viivästyksiä ja rahat ovat monesti uhanneet loppua ja joskus ovat loppuneetkin. Vuosi sitten mies sai vuoden mittaisen työsopimuksen (sen, joka jatkui nyt vakituisena), ja taloudellinen tilanteemme parani aika kivasti. Silti sitä on ollut koko ajan pelko persiissä että mitä jos tässä kuussa loppuvat rahat, mitä sitten tehdään, entä jos ne loppuvat, kauheaa kauheaa, apua. 

Alkukuusta kun ostin parin sadan euron takin, olin kauhuissani moisesta ostoksesta, koska mitä jos rahat loppuvat. Sitten ostin farkut ja muutakin kampetta, ja kauhistelin että mitä jos rahat loppuvat. Vielä viime viikonloppuna kun Ikeareissulla meni miltei tuplat siitä mitä oltiin suunniteltu, olin ihan paiseessa että nyt loppuivat rahat. Mutta eivät ne lopu. Bussissa istuessani tajusin, että eivät ne vaan lopu. Kerrankin on tarpeeksi. Nyt syksyllä on pitänyt tehdä isompia hankintoja (kuten esim. se takki, kun edellinen jäi laihtumisen myötä isoksi) ja rahat ovat olleet vähän tiukemmalla, mutta eivät ne ole loppuneet. Kituutteluvuodet ovat jättäneet selkärankaan "mitä jos rahat loppuvat" -kestopaniikin, ja vasta nyt jokin ratas naksahti paikalleen ja ymmärsin lakata pelkäämästä. 

En silti aio ruveta tuhlailemaan rahaa ja viskelemään sitä sinne tänne. Vaikka ne eivät lopu, ei se silti mikään ehtymätön luonnonvara ole (aika äkkiä loppuisivat, jos alkaisi ostella kaikkea mitä mielii). Edelleenkin tiedostan, että nykyisen elintason eteen joutuu tekemään töitä, eikä mitään saa ilmaiseksi. Silti ihan hyvä että saa jollakin tasolla ottaa vihdoin rennosti, koska noin muuten hajottaa taas jonkin verran päästä. Syksy ja kaikki muu paska. 

Huomenna ostan silti senkin päälle pallovalot, koska olen haaveillut niistä koko syksyn. Eivätkä rahat silti lopu. 

On se hurjaa.

On. Ja ei.

Olen tapojeni mukaisesti skarpannut kirjoittamisessa (eli en), mutta tällä kertaa on poikkeuksellisesti hyviä uutisia kerrottavaksi. 

Mies sai, lopultakin, vakituisen työpaikan. Ei paha rasti näin yt-sesonkina ja massairtisanomisten aikakautena, varsinkin kun ottaa huomioon että kyseinen firma on enemmän tai vähemmän nepotismin kehto eikä miehellä ole mitään suhteita. Vaadittiin siihen aika monta vuotta erilaisia pätkätöitä samalle puljulle, mutta kerrankin kannatti. Oikeus ja kohtuus. Ihan täysin ei helpotuksesta tietenkään voi huokaista koska yt-neuvotteluita on joka vuosi ja viimeisimpänä laivaan nousseet tapaavat lentää laidan yli ensin kun karahdetaan kivelle, mutta toivotaan parasta. Ja pelätään pahinta. 

Itse sain aika kivan keikan. Rahaa ei välttämättä siitä tule koskaan, mutta homma on sitä mitä olen jo peruskouluiässä halunnut tehdä. Koulukaverin kautta sain yhteyden paikalliseen runoilijaan, joka etsi runokirjalleen kuvittajaa. Tapasin tämän runoilijan, hän tykkäsi näytekuvistani, ja nyt sitten tässä yritän herätellä inspiraatiotani koska hän toivoi että kuvittaisin hänen kirjansa. Tietysti, jos kirjaa ei koskaan julkaista, ei siitä tule rahaakaan. Minulle on oikeastaan ihan sama että julkaistaanko sitä koskaan vai ei, on vain niin mukava saada jotain järkevää ja samalla luovaa tekemistä, ja päästä toteuttamaan vähän lapsuusajan unelmia. Toivon että oma koomassa oleva inspiraationi heräisi vähän siinä samalla. Nyt on taas rahakeikkojakin, mutta niissä ei valitettavasti pääse luovuus paljon kukkimaan. Liukuhihnatyötä se on monesti graafikonkin työ. 

Varsinkin nyt kun miehellä on vakityö, on pakko keksiä jotain järkevää tekemistä. Päivät menevät liiaksi Netflixiä ja HBO Nordicia vahdatessa. Pelaaminenkin on jäänyt kun nakotan vanhoja sarjoja suoratoistopalveluista. Samalla tulee liikaa vatvottua asioita. Pienetkin jutut paisuvat helposti vuoren korkuisiksi. 

Ja kun kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. Ja samalla on. Ja silti ei. Vaikka asiat olisivat miten, onko koskaan hyvä? 

Saksalainen joulukalenteri

Tänä vuonna meille on tullut viikoittaiseksi rituaaliksi käydä Lidlissä. Kesän aikana minulle on tullut henkilökohtaiseksi rituaaliksi käydä keskiviikkoisin katsomassa Lidlin uusi tarjouskuvasto netissä (meille ei tule paperimainoksia). Nykyisin Lidlin tarjouskuvaston katsomisesta on tullut keskiviikon kohokohta, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. Se on kuin saksalainen joulukalenteri, tosin "luukun" saa avata kerran viikossa ja 52 kertaa vuodessa. 

Lidlin teemapäivät saavat aina lämpimät valot hehkumaan pienen kuplani sisällä. Välillä on Deluxe-tuotteita, välillä Ranskateemaa ja välillä Italiateemaa ja milloin mitäkin. Joskus on jotakin tylsää, mutta seuraavalla viikolla odotukset ovat sitten sitäkin korkeammalla. Lidl on ihan kiva piristys kotimaiseen, muuten valtaosin kahtiajakautuneeseen päivittäistavarakauppaan. Kaipaisin Suomeen vielä Tescoa ja Carrefouria. 

Muistan vielä kun Suomen ensimmäinen Lidl avattiin Pirkkalaan. Asuin tuolloin Tampereella, ja silloisen kämppikseni kanssa menimme paikallisbussilla katsomaan jo sen avajaispäivänä tuota ihmettä. Silloin ei ollut vielä ostoskoreja eikä näitä pohjoismaisia kassalinjastoja, vaan ostokset kerättiin tavaroiden purkamisesta jääneihin pahvilaatikoihin tai omiin kasseihin ja koreihin, mikäli niitä sattui pitämään mukana. Nopeasti sitä oppi ottamaan oman kassin mukaan. Nykyinen kori- ja kassasysteemi on silti mukavampi. Silti, vasta viimeisen vuoden aikana Lidlissä käymisestä on tullut vakituinen tapa. Sitä ennen se oli satunnaista. 

Joulukalentereista puheen ollen, en millään malta odottaa että ne tulevat kauppoihin. Joulukalenterin valitseminen on aina suorastaan pyhä tapahtuma, ja auta armias jos kauppojen valikoimista ei löydy sellaista wanhanaikaisella kuvalla varustettua joka kutkuttelisi nostalgista jouluhermoani. Ikean joulukuvastoakin odotan jo malttamattomana. Niin malttamattomana, että kaivauduin Ikea-konsernin kuvapankkiin saadakseni nähdä kuvat tämän vuoden joulutavaroista ennen kuvaston ilmestymistä. 

Joululahja-askarteluja varten olen hankkinut tavaraa jo pari kolme viikkoa sitten, käyn säännöllisesti fiilistelemässä joulujuttuja Harrodsin ja Fortnum&Masonin sivustoilla joilla joulujutut on jo julkaistu (ei sillä että minulla olisi niistä varaa mitään tilailla). Paska kylmä kesä unohtuu sitä mukaa kun joulu lähestyy. Vielä toistaiseksi olen saanut pidettyä itseni kurissa enkä ole kuunnellut joululauluja edes koemielessä. 

Noin muuten kuulumiseni ovat lähinnä sitä, että mitä olen katsonut suoratoistopalveluista. Netflixin lisäksi hankimme HBO Nordicin, ja olen vajonnut teininostalgiaan katsomalla Kylmää Rinkiä (Oz). Parhaimpina päivinä olen katsonut puolikkaan kauden putkeen. Yritin katsoa Fear the walking deadia, mutta petyin. Kökköä näyttelemistä, stereotyyppisiä hahmoja (typeriä skitsoavia naisia, ämpyileviä teinejä, liian pyhimyssankarillisia miehiä). En tykännyt. 

Rooma, osa 2

Joo. Jatkuu. Viivästyikö? No joo. Oho. Oli tekemistä, nukuin jne. No niin, asiaan.

Trastevere. Vaikka olisit miten lyhyellä lomalla tahansa, älä jätä tätä kaupunginosaa väliin. Trasteverea hypetetään matkaoppaissa, eikä syyttä. Jostain syystä monet tuntuvat kuitenkin jättävän Trasteveren välistä, sillä siellä on rauhallista ja hiljaista eikä vastaan tule juuri lainkaan muita matkailijoita. Koska siellä ei pyöri laumoittain turisteja, siellä ei myöskään ole ensimmäistäkään perässä läähättävää selfiekeppi- tai muuta krääsäkauppiasta. Joskus saat pitää romanttiset pikkukujat ihan itselläsi, ellei kissoja tai paikallisia pappoja ja mummoja oteta lukuun. Ihana kaupunginosa. 

Villa Borghese. Tänne kannattaa olla myös ennakkoon ostetut liput, ainakaan silloin kun itse kävimme, ei lippuja saanut tiskiltä edes ostaa. En osaa sanoa oliko sen päivän liput jo myyty loppuun, olin vain tyytyväinen että olimme ostaneet omamme etukäteen netistä. Koska Villa Borghese ei ole kovin suuri, liput oikeuttavat sisäänpääsyyn tiettyyn kellonaikaan eikä yhtään aikaisemmin tai myöhemmin. Samalla kellonlyömällä päästetään sisään vain kohtuullinen määrä porukkaa, joten mitään tunkua ei tuloaulan jälkeen ole luvassa. Villa Borghesesta löytyy oikein kaunista maalaus- ja veistotaidetta (toki itse rakennuskin on nähtävyys sinänsä), sekä kuviopuutarha (joka oli elokuussa palanut valitettavasti auringossa karrelle) ja isompikin puistoalue. 

Piazza Navona. Ihan kiva aukio, mutta kauniiden suihkulähteiden lisäksi sillä ei ole oikein muuta virkaa kuin näyttää millaista on olla suuri aukio jonka laidoilla on turistihintaisia ravintoloita. Aukiolla on myös riesaksi asti kaikenlaista tyrkyttäjää ja tuputtajaa, ja esimerkiksi 99% karikatyyrikauppiaista näyttää pesiytyneen juuri tänne. 

Sitten on monia yksittäisiä pieniä, mutta välttämättömiä paikkoja jotka eivät erillistä esittelylätinää kaipaa. Espanjalaiset portaat. Joo, ne ovat hienot, niitä kannattaa käydä katsomassa, mutta ei niistä sen kummempia saa runoiltua. Vittorio Emmanuelen monumentti. Hieno sekin. Piazza della Repubblica. Not bad. Sitten on valtava määrä kirkkoja, joista kirjoittamiseen menisi vielä pari postausta lisää. Kerron vain, että kannattaa käydä katsomassa ainakin Chiesa del Gesù, Santa Maria Maggiore ja Basilica di San Giovanni in Laterano. Näissä kaikissa kolmessa on jotakin ainutlaatuista: Gesùssa kekseliäät mutta sitäkin upeammat kehysten ja reunojen yli kurkottelevat kattofreskot jollaisia en ole nähnyt missään muualla, kahdessa jälkimmäisessä taas poikkeuksellisen hieno arkkitehtuuri ja muu koristelu. Upeita kirkkoja Rooma on tietysti pullollaan, mutta nämä ovat niitä suurimpia helmiä koko joukosta. 

Lopuksi haluan vielä hypettää paria ruokapaikkaa ja kahvilaa. Kannattaa huomata että Italiassa nettisivujen laatu ei kerro mitään siitä onko paikka hyvä vai ei. Jollakin paikalla voi olla huikean hienot nettisivut mutta se voikin olla sitten ainoa mihin on viitsitty panostaa. Sitten on niitä paikkoja joilla on ankeat tai jopa huvittavan kömpelöt sivut, mutta ruoka ja palvelu ovat erinomaisia. Esimerkkinä tämän kahvila-herkkupuodin sivut ovat kuin raikas tuulahdus suoraan 90-luvun puolivälistä, mutta täältä löytyi mm. Amedein suklaata, leikkeleitä, mausteita, macaron-leivoksia, tosi hyviä viinejä, grappaa, ja ehkä maailman paras tarjoilijan työkalu (Alkosta ostettu puolet kalliimpi ns. ammattilaisvehje häviää näiden omalle 100-0). 

Grazia & Graziella Trasteveressa. On todellakin ansainnut korkean sijoituksensa Tripadvisorissa. Niin mahtava paikka että kävimme ihan varta vasten toisenkin kerran. Ruokalista on pieni, mutta se ei haittaa koska kaikki on niin älyttömän hyvää. G&G:n saltimbocca oli yksi parhaita kokemuksia koko matkan ajalta. Erinomaisen ystävällinen palvelu (ekalla kerralla oli niin hauska tarjoilija että muistan hänet varmaan lopun ikääni), erinomainen ruoka, mutta suorastaan hämmentävän edulliset hinnat noin laadukkaalle paikalle. 

Caffe Sant'Eustachio. Tämä erinomaisuus sijaitsee ihan Pantheonin liepeillä parin kulman takana, vastapäätä Sant'Eustachion kirkkoa. Ei tungosta, ei hälinää, ja samalla parhaat kahvit koko Roomassa. Kahvileipääkin löytyy (niistä en osaa sanoa mitään kun en maistanut), mutta pääpaino on nimenomaan kahvissa, ja sitä ne pirulaiset osaavat kyllä tehdä paremmin kuin muut. Piti tulla ihan useampaan kertaan kokeilemaan eri kahveja. Ostettiin näiden kahvipapuja kotiinkin. Kannatti. 

Babington's Tea Rooms. Espanjalaisten portaiden juurella on tämä koti-ikävää poteville englantilaisille 1800-luvulla perustettu teehuone. Tuntui aluksi vähän hassulta juoda Roomassa teetä, mutta kannatti ehdottomasti käydä. Babington's on Italian hintatasoon nähden kallis paikka (iltapäivätee 16 euroa/hlö), mutta se mitä siihen hintaan tarjoillaan, on kyllä sen rahan arvoista. 

Joo, jonakin päivänä mennään vielä uudestaan. 

Rooma, osa 1

No lopulta täällä. Jostain syystä nämä matkapostaukset vaativat aina ihan hirveästi tsemppaamista että jaksan edes harkita niiden aloittamista. Pahoittelut. Olen ollut suoraan sanottuna ihan hemmetin saamaton muussakin elämässäni viime aikoina, joten tässä ei ole mitään kummaa. 

No joo, se Rooma. 35 astetta hellettä, hitosti turisteja, hitosti hellehattu- ja selfiekeppikauppiaita (aivan vihoviimeinen riesa). Mutta silti aivan ihana paikka. Upeita historiallisia näkymiä, ihanaa ruokaa, herkullista gelatoa ja vaikka vallan mitä. Kannattaa mennä, jopa elokuussa, vaikka silloin siellä onkin helvetti valloillaan. 

Colosseum. Kannattaa ehdottomasti ostaa liput etukäteen netistä. Paikkaan on kolme sisäänkäyntiä: ryhmille, niille jotka ovat ostaneet lippunsa etukäteen, ja niille jotka eivät ole ostaneet. Meillä oli etukäteen ostetut liput, ja olimme paikalla puoli tuntia ennen avaamisaikaa. Silti edellämme oli parikymmentä ihmistä, ja avaamisaikaan takanamme oli jo aikamoinen joukko porukkaa. Liputtomien jono sen sijaan oli avaamisaikaan jo niin pitkä etten nähnyt sen päätä. Koska Colosseumiin päästetään sisään vain rajallinen määrä ihmisiä kerrallaan (ettei se romahda?), liputta saattaa joutua jonottamaan monta tuntia. Lipullisten jono sen sijaan vetää ihan kivasti. 

Olihan se aika älyttömän vaikuttava paikka. Tuttu Gladiaattorista ja Asterixeista. Onneksi ehdimme nähdä sen vielä tässä kunnossa, matkan aikana eräs tuttu linkkasi Facebookissa uutisen siitä, miten Colosseumiin rakennetaan lattia uudestaan. Nyt vielä näkee kivasti ne alemmat kerrokset myös. 

Colosseumin lipulla pääsee Forum Romanumillekin, joten kun Colosseumista astelee ulos, voikin astella lippu kourassa uuden hikisen ja kiukkuisen jonon ohi leveä virne naamallaan. Mukavaa että tuo osa kaupunkia on säilytetty suurena museoalueena, vaikka se niin pahasti raunioina onkin. Menneiden aikojen suuruus on siellä hyvin vahvasti läsnä. Valtavien temppeleiden pylväät, isot torit, leveät kadut. 

Pantheon. Tänne pääsee ilmaiseksi, eikä siellä mitään hurjaa tungosta edes ollut (ehkä juuri siitä syystä, kun siellä voi helposti poiketa vaikka useampana päivänä, sen kun kävelee vain sisään). Pantheonin katossa oleva Oculus on kyllä hieno. Valokeila osuu välillä sopivasti tiettyihin kohteisiin, kuten nyt tuohon enkelipatsaaseen. 

Castel Sant'Angelo. Miehen harmiksi sieltä ei löytynyt punapartaisia salamurhaajia, mutta muuten oli kyllä mielenkiintoinen paikka jos sattuu historiasta tykkäämään. Vatikaanista johtaa suojakäytävä Castel Sant'Angeloon jos vaikka Paavin täytyy lähteä äkkiä lippahivoon salamurhaajilta, niin kuin on menneisyydessä täytynytkin pari kertaa. Jos tykkää historian lisäksi vielä valokuvaamisesta, kattoterassilta saa aika eeppisen hienoja otoksia sekä Pietarinkirkosta että Rooman siluetista ylipäätään. 

Vatikaani (Pietarinkirkon kuva on otettu Castel Sant'Angelon katolta). Ihan saatanalliset jonot. Vatikaanin museoon kannattaa myös ehdottomasti ostaa liput etukäteen netistä, jotta voi vain kävellä sisään (sisäänpääsyaikoja oli joko puolen tunnin välein tai tasatunnein, en nyt tarkalleen muista). Me olimme tuntia liian aikaisessa omasta ajastamme, mutta pääsimme sisään siitä huolimatta. Liputtomien jono oli siinä kymmenen jälkeen aamulla valehtelematta pari kilometriä pitkä. Nettivarauksen lisämaksu oli vain kaksi euroa per lippu, joten sillä summalla säästyy jopa neljän tunnin jonottamiselta. Museossa on paljon taidetta, eri paavien asuinhuoneistoja (Borgiat-sarjan katsoneena olimme tietysti liekeissä saadessamme nähdä Alexander Borgian asunnon). 

Vatikaanissa on tietysti nähtävä Sikstuksen kappeli. Onhan se ihan perhanan hieno, mutta valitettavasti siitä ei saa ottaa kuvia, ja vaikka saisikin niin siellä ollaan toisten katsojien kanssa kuin sardiinit purkissa. En suosittele kovin klaustrofobisille ihmisille ja sellaisille jotka muuten tykkäävät suuresta henkilökohtaisesta tilasta (sama koskee muuten Rooman busseja ja metroa). Siitä ähkytungoksesta huolimatta Sikstuksen kappeli oli kyllä ehdottomasti käynnin arvoinen. Kaikkea muuta saa kyllä kuvata vapaasti, ja riittää siellä hienoja kattomaalauksiakin kuvattavaksi jos sellaista halajaa. Taideteoksia vahtivat Gendarmeria Vaticanan konstaapelit, jotka tosin mielellään räpläävät älypuhelimiaan vahtivuorolla kuten kuvasta näemme. Aika monella salivahdilla oli kännykässä tai tabletissa jotain paljon mielenkiintoisempaa meneillään. 

Vatikaani oli kaikkein pahin paikka noiden kaupustelijoiden suhteen. Hyvä etteivät hihasta roikkuneet kun yrittivät kaupata selfiekeppiä, kiertoajelua tai hellehattua. Ja kun yhdestä pääsi eroon, kolme muuta oli heti työntämässä selfiekeppiä silmään. Jotkut vielä kulkivat pitkän aikaa vierellä ja hokivat "hello, hello, hello" vaikka miten päättäväisesti leikki että he olivat näkymättömiä. Ilmankos Paavia ei näkynyt, varmaan oli kyllästynyt niihin saamarin helppoheikkeihin sekin, vanha mies kun on. 

Kuvien kanssa tästä postauksesta tulee kilometrin mittainen, joten jatkan lätinää seuraavassa postauksessa. Ja se tulee viikonlopun jälkeen mahdollisimman nopeasti, lupasin itselleni että nyt ryhdistäydyn tämän tekeleen ylläpitämisessä. Ihan silleen niinku aikuisten oikeesti, tiedättekö.

Rooma ja Instagram

Rooman matka sujui hyvin. En ole kirjoittanut aikoihin koska ennen matkaa oli kaikenlaista häslinkiä (suomeksi: olin uppoutunut omiin maailmoihini) ja matkan jälkeen meni vain pari päivää palautuessa, minkä jälkeen piti ajella Helsinkiin miehen serkun häihin. Aivan ihanat häät, mutta viisi tuntia suuntaansa appivanhempien kanssa samassa autossa ei tehnyt mielenterveydelle kauhean hyvää (saatiin taas kuulla ja kokea sellaisia helmiä, että). Ja häiden jälkeen onnistuin päräyttämään itselleni flunssan, josta olen nyt toipumassa. 

Mutta se Rooma. Aijai. Oli se kyllä ihana paikka, sellainen joka täytyy käydä kokemassa edes kerran elämässä, olkoonkin että Italian ykkönen on minulle aina ja ikuisesti Firenze. Oli tautisen kuuma (päivällä 35-40 astetta) ja jalat olivat kovilla: kävelemistä tuli vaikka julkisilla liikkuikin paikasta toiseen, ja julkinen liikenne oli kerran puoli päivää lakossa jolloin piti kävellä joka paikkaan. Kartalla ei-niin-pitkiltä tuntuneet välimatkat tuntuivatkin paljon pidemmiltä, kun kyseessä on aika mäkinen kaupunki ja lämpö huiteli niin korkealla. Väsyneitä jalkoja ja kuumuutta saattoi kyllä aina paeta kahvilaan tai gelateriaan, joita oli kyllä joka nurkalla ja hinnat olivat halvat. Jäätelöä ja muuta hyvää syömällä tuli kyllä kasvatettua elintasokumpua viikossa ihan ruhtinaallisesti. Kilomäärää en raaski tässä yhteydessä mainita. 

En ole vielä käsitellyt kameralla ottamiani kuvia, mutta ennen reissua liityin hetken mielijohteesta Instagramiin, joten esimakuna laittelen tänne tekstin väliin muutamia instassa julkaisemiani matkakuvia. Täytyy sanoa että olisi pitänyt liittyä instaan jo paljon aikaisemmin. Kuvallinen ilmaisu tuntuu minulle hyvin luontevalta tavalta jakaa pieniä arkielämän asioita. Isommista jutuista kertomiseen sopii paremmin kirjoittaminen. 

Täytyy tässä vaiheessa sanoa että minijärkkäri oli erinomainen hankinta, joka lisäsi matkustusmukavuutta tuntuvasti. Ei tuntunut sellaisen kanniskelu missään. Ison ammattijärkkärin raahaaminen tuolla helteessä ja ylämäissä olisi taatusti tehnyt minut hullu(mma)ksi. Eikä tarvinnut vatuloida, sen kun vain räpsi kuvia ja vaihtoi parilla napin painalluksella asetuksia jos halusi. 

Varsinainen matkakertomus seuraa lähiaikoina, kuvien kanssa. Nyt kun lopultakin saa levätä ja palautua eikä tarvitse mennä mihinkään.

Tosca

Tässä on jo pitkän aikaa pitänyt kirjoittaa. En tiedä kesäkö minusta laiskemman on tehnyt vai mikä, mutta kauheasti aina kehtuuttaa kirjautua Bloggeriin ja alkaa naputella. Kirjoittaminen sinänsä ei niin kehtuuta, koska muuten olen nakutellut jo yli sata sivua kesän aikana kymppifontilla. Ehkä se elämä on sitten enemmän siellä, kun varsinaista kesääkään ei ole vielä näkynyt vaikka viikon päästä kolkutellaan jo elokuulla. Ei tosin ole ollut kovaa kiirettä tänne kirjoitella silloinkaan kun jotain on tapahtunut. 

Niin kuin vaikka Toscan ensi-ilta Savonlinnan oopperajuhlilla viime lauantaina. Tässä pari kuvaa kälyisellä kännykkälaadulla. Itse esitystähän ei saanut tietenkään kuvata, mutta ennen esityksen alkamista otin tuollaisen suttuisen "ihmisten takaraivoja ja lava tuolla jossain hämärässä" -kuvan. Toisessa kuvassa olemme miehen kanssa lähdössä ensi-iltaan italialaisen ravintolan kautta. Leikkasin kuvasta päät pois, koska aurinko paistoi kuvaa ottaessa naamalle, ja ainakin minulla on todella ääliömäinen ilme. Kolttuahan siinä onkin tarkoitus esitellä eikä minun perunanenääni. 

Ja se Tosca. Aivan eeppisen hieno teos, vahva tulkinta. Helsingin Sanomien kriitikko löysi siitä kitisemisen aihetta (ainahan se), mutta paikallislehden kriitikko oli kanssani samaa mieltä: voimakas, sydämeenkäyvä ja upea ooppera. Olen taipuvainen uskomaan paikallislehden kriitikkoa, koska hänet tiedän lahjakkaaksi soittajaksi jolla on vankkumaton sävelkorva sekä vankka kokemus oopperaproduktioista ympäri maailman. Mielestäni ohjaajan tekemät pienet muutokset alkuperäiseen tuntuivat vain antavan teokselle uutta ilmettä ja hyvin tiiviin tunnelman. Kolme tuntia hurahti kuin siivillä. Giuseppe Filianoti (todella puhdas lyyrinen tenori) teki sydäntäsärkevän suorituksen Cavaradossina ja Sebastian Catana oli paholaismaisen jyhkeä Scarpia. Elena Pankratova antoi Toscalle todellisia diivan elkeitä, kuten oli oikein ja arvollista. Ja ne joukkokohtaukset. Huh. 

Miehelle ooppera oli ensimmäinen, jos ei lasketa mukaan televisiosta nähtyjä tuotantoja ja viime keväänä Krakovassa nähtyä Jagellonian-yliopiston juhlavuoden avointa oopperaesitystä (missä ei näkynyt kuin spottivaloja ja ihmisten takaraivoja kun ihmisten piti seisoa Rynek Głównylla ja äänikin häipyi välillä huuthelvettiin). Eikö se pentele välittömästi hurahtanut koko touhuun. Nyt minulla on aina innokas oopperaseuralainen. Esityksen jälkeen uloskäynneillä jaettiin ovelasti jo esitettä ensi vuoden ohjelmistosta, ja sieltä löytyi kaksikin tuotantoa joita tekisi mieli käydä katsomassa. Ei kyllä noilla lippujen (ainakin jos haluaa hyvän paikan) ja bensojen hinnoilla taida olla varaa käydä katsomassa kuin yksi. 

Viime lauantai oli mukava miniloma ennen Rooman reissua, johon on hitto vie enää alle pari viikkoa. Liput Colosseumiin, Vatikaanin museoon ja Villa Borgheseen on jo hankittu, mutta vielähän tuota pitäisi aika paljon suunnitella ja katsoa paikkojen aukioloaukoja, tutkailla ratikkalinjoja ja etsiä tapahtumia. Kiire tulee. 

Ruikuti ruikuti vali vali

Onpas edellisestä kirjoituksesta luvattoman pitkä aika. Tietysti voi miettiä, onko tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista. On ja ei, joskaan aina ei jaksa täällä kiristellä hampaitaan anopin takia, eiköhän sitä laulua ole täällä laulettu ihan riittämiin. Pitäisi melkein perustaa oma blogi missä kirjoittaisin kohtaamisiani aviosuvun kanssa, mutta sitten taas voi kysyä että ansaitsevatko he sellaista huomiota, ansaitsevatko he viedä sellaisen siivun minun elämästäni? 

Leikkauksesta on nyt kulunut reilu kuukausi. Tikit ovat irronneet. Maha on miltei entisellään. Viimeinen kriisikeskusaika on käytetty. Mitäs nyt? Hitostako minä tiedän. Mies on stressaantunut ja minä kyvytön tekemään mitään järkevää. 

Tänään oli sentään ensimmäinen päivä koko kesänä kun parvekkeella tarkeni istuskella lukemassa. Helvetin kesätön kesä, minä olisin halunnut uida niin että päätä särkee ja mennä piknikille ampiaisten kiusattavaksi ja istuskella parvekkeella kaatamassa jääkahvia vahingossa päälleni. Sen sijaan olen istunut läskiperseelläni koneen ääressä joko kirjoittamassa pakonomaisesti tai sitten pelaamassa Skyrimiä. Olisinhan minä tietysti voinut kirjoittaa siitä onko Morokei parempi dragon priest mask kuin Hevnoraak ja missä vaiheessa seuraaja kannattaa vaihtaa, ja onko Lydia parempi seuraaja kuin J'zargo. Mutta ketä sellainen kiinnostaisi? Ei edes minua. 

Silti, anoppi. Jumalauta anoppi. Mikään ei sen naisen kanssa mene kohtuudella. Ei pidetä sovitusta kiinni ja sitten minä joustan. Ja kärsin toisten päähänpistoista. Ja kun mikään ei kelpaa, en minä eivätkä minun tekemiseni. Vähän nyt muutenkin kivistää olla siihen jengiin missään kontaktissa, kun edellisen kirjoituksen jälkeen kaikista kohtaamisista on jäänyt palkaksi riekaleiset hermot ja raastava tarve nauttia heti perään alkoholia. Lisäksi sain pienehkön trauman juhannuspäivänä mökillä (aattona oltiin paskan sään takia kotona) kun appiukko esitteli minulle auliisti nivustyräänsä ihan pyytämättä ja yllätyksenä. Olisin voinut hyvin elää ilman sitäkin näkymää, varsinkin kun näkyville vilahti samalla muutakin tarpeetonta. No olenpahan nyt nähnyt senkin mistä mies on lähtöisin. Että kiitos nyt sitten tästäkin. 

Onneksi on tulossa ooppera ja Rooma. Muu onkin aika paskaa. Ei varmaan yllättänyt ketään. 

Kesäkeidas neukkukuutiossa

Tässä on nyt ne ruukut jotka ei jaksaneet ilahduttaa. Kivan näköiset ovat, mutta ihan saatanallinen virittäminen niissä oli. Nyt on pelakuita, vielä kun tulisi ihan oikeasti kesä. Uutta tänä vuonna ovat myös nuo kahvisäkit tuolien alustoina, ihka aitoja ja autenttisia siirtomaatavarakaupan kahvisäkkejä 50-60 -luvun tietämiltä. Miehen isovanhemmat olivat hankkineet noita joskus niihin aikoihin kirkonkylän kaupasta kaurasäkeiksi kotitilalleen, ja niitä siellä aitassa on edelleenkin ihan tolkuton nivaska. Saatiin kaksi. Noilla on raahattu kahvipapusia Keniasta asti jotta Ruikonperän Lyyli ja Perä-Syrjälän Taavetti saisivat hörpätä sumppinsa heinänteon lomassa. 

Noiden säkkien aikaan Afrikan manner on mahtanut olla täkäläisten ajatuksissa aika kaukainen ja eksoottinen paikka, eikä tummaihoista ihmistäkään suurin osa ollut nähnyt kuin piirroskuvissa kansakoulun tietosanakirjassa. Autoakaan ei ole ollut kuin harvoilla varakkailla, kirkonkylälle on menty pyörällä ja vielä hevosellakin. Suuren maailman moninaisuutta ovat edustaneet siirtomaatavarakaupan tuontitavarat. Ja nyt nuo menneen maailman eksoottiset ihmeet palvelevat alusina meidän parvekkeellamme. 

Minun piti kirjoittaa jo eilen, mutta toissapäivänä ensin kissa repäisi mahasta yhden tikin ja yksi leikkaushaavoista repesi auki jossakin syvemmällä kudoksissa kun kurkotin istuallani tavaraa lattialta. Eilen oli sitten maha kipeä tuolta haavojen seutuvilta ja koko illan huimasi ihan älyttömästi. Heti kun vähän käänsin päätäni tai vaihdoin asentoa, maailma rupesi pyörimään hirveällä vauhdilla, joten kirjoittaminen oli käytännössä mahdotonta. Sen lisäksi on ollut todella outoa päänsärkyä, ihan yhtäkkiä saattaa tuntua siltä kuin naulaa hakattaisiin päälaelta sisään. Ihan jäätävä kipu. Välillä taas tuntuu kuin naulaa hakattaisiin oikeaan silmämunaan sisältä päin. Tätä kestää aina 1-5 minuuttia ja se loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. 

Sitä vaan miettii että mikähän terveysongelma seuraavaksi on luvassa. Kyllä tähän kesään mahtuu.