Kuka riehuisi kanssani

Nyt on perjantai, eikä ole helpottanut yhtään, päinvastoin. Mieskin alkaa olla huolissaan kun akka on koko ajan ihan irti ja silti samaan aikaan pakkoajatusten kourissa. Tekee tiukkaa muistaa syödä, ja sitten kun syön, ei oikein ruokakaan menisi alas. 

Ensin tuli itsellenikin mieleen että mihin ihmeen maniaan minä nyt olen sairastunut, mutta jonkin aikaa asiaa sisäisten ilotulitusteni lomassa pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen että kyse on vain luovasta prosessista, voimakkaasta sellaisesta. Oli aika, jolloin minusta tuntui tältä likimain kaiken aikaa. Siitä vain on kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Nyt olen siinä pisteessä että olen varaamassa itselleni domainia ja tehnyt koepiirroksia ja kirjoittanut dialogia sarjakuvaa varten. Ensimmäisen kerran idea pulpahti pintaan vuosi sitten ja on käynyt mielessä silloin tällöin, ja nyt ajatukset ovat sen verran kypsyneet että olen ryhtynyt toimeen. 

Miehelle tämä on kaikki vähän hermostuttavaa, hän ei ole koskaan ennen nähnyt minua tällaisena. Olenhan minä aina ollut yksityisesti enemmän tai vähemmän eloisaa sorttia (julkisesti olen epäluuloinen nurkassa kyrnöttäjä), mutta nyt potenssiin kymmenen. Yritän kyllä hillitä itseni, vaikka on niin huikea fiilis. Koko elämäni olen joutunut tappelemaan selkä seinää vasten kaikkia ja kaikkea vastaan, ja nyt on kuin siihen seinään olisi avautunut ovi ja olisin kaatunut selkä edellä ihan toiseen maailmaan. Nyt olen kahden maailman välisessä oviaukossa: toisella puolella on kaikki se paska jota on kolmekymmentä vuotta kaadettu niskaan ja toisella puolella jotakin uutta (vaikka ei kuitenkaan pelkästään hyvää) missä omat jalkani kantavat, ehkä siivetkin. 

Joo, kuulostaa todella typerältä, mutta en voi sille mitään. Nyt ehkä eniten pelkään sitä että tämä juovuttava tunne loppuu. Voi olla että jos lääkäriin menisin niin saisin kuulla että tämä on jotakin huonoa. En kuitenkaan halua kuulla sitä. Mieluummin vammailen itsekseni.