Mielensäpahoittaja

Kyllä minä taas mieleni pahoitin. Vaikka mistä. On niin maanantai kuin voi olla maanantai. 

Olen lähiaikoina huomannut, ettei minulla ole itsetuntoa jäljellä nimeksikään. Viiden minuutin välein mietin, että pitäisi vetäytyä kokonaan pois koulun loppunäyttelystä. Mitä enemmän kuviani kehutaan, sitä kamalammalta minusta tuntuu. Mitä enemmän niitä katson, sitä paskemmilta ne minusta näyttävät. Vielä pari päivää sitten tuntui että homma on hanskassa, mutta nyt... eääh. Juuri nyt on sellainen "minusta ei tule koskaan mitään" -olo. Onneksi sentään tänne voi kirjoittaa, Facebookissa jos uskaltaisi kertoa mitään negatiivisia tuntemuksia, saisi heti kitisijän ja huomiohuoran leiman. 

Yksi kaveri oli heittänyt minut pois kaverilistaltaan. En listaa katsomalla edes keksinyt että kuka se voisi olla (vaikka kavereita onkin vähän), joten miten ihmeessä se voi ottaa niin paljon päähän vaikka en edes itse keksi kuka sieltä on poistunut? 

Miten ihmeessä alemmuuskompleksista pääsisi eroon? Ja saisi edes jotenkin itseluottamusta? Ettei joka aamu tarvitsisi herätessä miettiä että mitenköhän sitä selviää tästäkin päivästä. 

Jos jokin on positiivista, niin se että nykyisin minusta tuntuu tältä vain jaksoittain. Ennen minusta tuntui tältä kaiken aikaa, vuosia peräjälkeen. 

Tupokierros

Viikko hurahti mukavan nopeasti, kauan ei tarvinnut kärsiä. Toivon ensi viikolle samaa, kouluhommat ovat sen verran pitkäveteisiä ja/tai ärsyttäviä. 

Kyllä minä taas mieleni pahoitin kun ihmiset kuorossa itkevät siitä, miten tuporatkaisuna saatiin vain 20 euron palkankorotus. Näin opiskelijan ja työttömän muodostamassa kituutustaloudessa sitä toivoisi että olisi joskus niin pienet murheet että voisi valittaa siitä miten palkankorotus on liian pieni. Jos joskus tästä suosta jompi kumpi meistä työllistyy, toivon ettemme unohda tätä aikaa. Toivon että osaan silloin olla tyytyväinen siihen että ylipäänsä on töitä. 

Toisinaan mietimme miehen kanssa sitäkin, että jos jommalla kummalla edes on joskus pysyvä työpaikka, mihin sen kaiken rahan oikein saa edes laitettua? Meillä kaksi ihmistä ja kaksi kissaa elävät 1800 eurolla kuussa: siitä menee reilu kolmannes vuokraan, voidaan syödä hyvin, pitää autoa täyskaskolla ja matkustellakin välillä. Miehellä on toki joka vuosi ollut kesätöitä, mutta kun kahden ja puolen kuukauden ajan saadun muutaman satasen lisäyksen venyttää koko vuodelle, ei se kovin suurena korotuksena kukkarossa tunnu. Jos taloutemme yhteenlasketut tulot kasvaisivat vaikkapa tonnilla kuussa, sitähän olisi ihan ökyrikas. 

Joskus toisinaan tielleni osuu pariskunta tai perhe joissa molemmat aikuiset käyvät hyväpalkkaisissa töissä ja silti valittavat jatkuvasti miten rahat on taas loppu. Malliesimerkkejä löytyy miehen lähisuvusta (pidempiaikaiset lukijat arvaavat varmaan kenestä on kyse), jolle saa aina olla pudistelemassa epäuskoisena päätään. Ristiriita kahden veljeksen elämäntapojen ja -arvojen välillä on niin mehevä, ettei siitä aina voi olla ammentamatta. En tiedä, kehtaanko kertoa viimeisimmän esimerkin täällä, jonnekin kyllä tekisi mieli tuulettaa. Aina toisinaan pelkään että joku miehen sukulainen löytää sattumalta tämän blogin, enkä voisi enää harmitella mihinkään vapaasti. 

Sitä vain ihmettelen että miksi juuri me olemme niitä, jotka elävät Väärin.

Mihin haluaisit mennä?

Ei tullut lottovoittoa, ei kenellekään. Ehkä ensi viikolla. Yritin tänä aamuna kyllä pähkäillä että jos voitto tulisi, mitä sillä edes ostaisin. Kymmenen vuotta sitten jos olisin sen saanut, olisin ostanut hienon auton ja valtavan hyvin varustellun talon jossa on viinikellari ja biljardipöytä ja täyttäisin sen hienoilla huonekaluilla. Entä nyt? Tulin siihen tulokseen että haluan uuden espressokeittimen, nykyinen kun on alkanut tiputella. Entä muuta? Tummapuisen tukevan kirjahyllyn joka ulottuu kattoon asti ettei mene tilaa hukkaan. En oikeastaan keksi mitä muuta haluaisin. Periaatteessa kolmioonkin voisi muuttaa että saisi työ- ja pelihuoneen, mutta ei sekään niin välttämätöntä ole. Paikkakuntaa kyllä vaihtaisin, mutta se taitaa olla edessä ilman lottovoittoakin.

Matkusteluun sen sijaan menisi rahaa, mutta en silti siirtyisi kolmen tähden paikoista viiden tähden paikkoihin, ihan yhtä vähän aikaa siellä hotellissa viettäisin kuin tähänkin asti. Ystäviäni ja joitakin perheenjäseniäni käyttäisin myös matkoilla ihan ilahduttamisen vuoksi. Kysyisin mihin he haluaisivat mennä, ja sitten mentäisiin. 

Nyppii viettää loman viimeiset päivät käytännössä yksin, kun mies on viikonloput hirvijahdissa. En valita, pakastimeenhan siinä saa täytettä, mutta yksin synkissä ajatuksissa rypeminen ei nappaa. Miestäkään ei hirveästi nappaa käkkiä kahdeksaa tuntia päivässä kylmässä ryteikössä, mutta kesällä on aina niin helppo luvata mennä metsälle. 

Saako lisää lomaa jos ei jaksa?

Ensisohjo

Loma on nyt sitten lopuillaan. Ohjelmaa ja lepoa oli sopivasti - niin sopivasti ettei huvittaisi lainkaan mennä maanantaina koulun penkille. Eri asia olisi jos ponnistelut johtaisivat johonkin konkreettiseen, mutta kun tiedossa on että seuraavat vuodet piereskelen työkkärin penkkejä puhki hyödytön paperi taskussani, ei se kamalasti inspiroi. Ennemminkin masentaa. Pari kertaa olen jo miettinyt että jättäisinkö kesken, mutta olen jo niin loppusuoralla ettei se ole järkevää vaikka lopputulos onkin sama. Eipähän kukaan pääse sanomaan että keskeytän kaikki opinnot mitkä aloitan. Tulee edes jostakin valmista. 

Tattaripiparit onnistuivat paremmin kuin odotin. En huomaa merkittävää eroa muussa kuin siinä, että tattarijauhot ovat ehkä asteen verran karkeampia kuin vehnäjauhot, mutta se ei haittaa. Nyt on sitten glögi- ja piparikausi korkattu, onnellisena siitä ettei tarvitse tänä jouluna olla ilman pipareita. Sen sijaan saan olla ilman vatsakipuja, mikä on positiivinen asia. 

Luntakin satoi. Tai no, ensin satoi viisi senttiä räntäsohjoa joka jäätyi autoilijoiden ja pyöräilijöiden avustuksella kropuliaisiksi kanjoneiksi, ja sen jälkeen siihen päälle satoi sentin verran lunta. Häntä- ja lonkkaluita murrettaneen lähipäivien aikana vähän joka nurkalla, ennen kuin lämpenevä sää sulattaa tuon söherön huuthelvettiin. Kenelle voi valittaa kun talvikin tulee ihan väärällä tavalla? 

Ärsyttää, ahdistaa ja masentaa nyt ihan kaikki. Saisinko lottovoiton, kiitos?

Isona minusta tulee lapio

Olen nyt viikon päivät pitänyt ruokapäiväkirjaa, ja jo toisena päivänä rupesin miettimään että minkähän helvetin takia minä tätä oikein pidän. Ei sieltä jälkikäteen tarkasteltuna tule mitään yllätyksiä vastaan. Olkoot, pidetään kuitenkin vielä kolme viikkoa. 

Nyt on sitten lopultakin syysloma, joskin loman aikana räpellän koulutöitä. Ainakin niitä saan tehdä omaan tahtiini. Ja viikon loma täydellisen turhasta paskasta nimeltä "työnhakukurssi" on erittäin tervetullut. Minun ei tarvitse kuin ajatella työnhakukurssin vetäjän naamaa että saan adrenaliinit puhkeamaan täyteen kukkaansa. Kurssia vetää ylimielinen, eläkeikää lähestyvä täti-ihminen, jonka mielestä hyvä keino työnhakuun on etsiä puhelinluettelosta oman alan firmoja ja soitella niihin. Puhelinluettelosta. Ja että kyllä oikein hyvälle tekijälle vaikka taiotaan tyhjästä se paikka jos löytyy niin kertakaikkisen mahtava, upea ja täydellinen työntekijä (jota ei tietenkään haeta ilmoituksella vaan odotellaan kädet ristissä että se työntekijä itse soittaisi ja kysyisi työpaikkaa). Eli toisin sanoen työnhakutädillä ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, millaiset ovat 2010-luvun työmarkkinat. Täti suorastaan suuttui kun kerroin ihan elävän elämän esimerkin, miten suosituimmilla puljuilla näistä yliaktiivisista työnhakijoista on suorastaan riesaa. 

Minä puolestani hermostuin työnhakutädille siitä, että hän kirkkain silmin ilmoitti meille että on täysin oikein, että ihmisiä palkataan töihin suhteilla, eikä niin että otetaan pätevin. Varmistin peräti kolme kertaa että olinko ymmärtänyt hänen sanomansa oikein, ja kyllä, tämä oli juuri se mitä hän sanoi. Suhteilla palkkaaminen ohi pätevämpien hakijoiden on hänen mielestään moraalisesti täysin oikein. Teki kyllä mieli nostaa akka pihalle miettimään omaa pölkkypäisyyttään, mutta hillitsin itseni. Omat työpaikkansa hän on pääosin saanut suhteilla (se kävi ilmi kun hän kertoi omasta työhistoriastaan), joten hänelle on edullista puolustaa näitä lehmänkauppoja. Jos keksittäisiin kone joka saa voimansa ihmisen omahyväisyydestä, työnhakutäti räjäyttäisi pankin, koska silloin voisimme lopulta lentää tervehtimään vieraita sivilisaatioita. Poimunopeudella. 

Kaupunkimme elokuvateatterissa oli ranskalaisen elokuvan viikko, ja kävimme miehen kanssa kolmena päivänä peräkkäin elokuvissa. Ensimmäinen leffa oli ihan jees, toinen äärettömän tylsä ja repaleinen, kolmas taas surrealistisen jännittävä ja omalla tavallaan yksi mielenkiintoisimmista elokuvista minkä olen nähnyt. Linkkaamani traileri ei näytä rahtustakaan leffan jännimmistä jutuista, mutta täytyy myöntää että olin kaksi tuntia monttu auki. 

Miehen veljen vanhempi tyttö tulee meille tänään yöksi. Jokainen yökyläily vähän hirvittää minua, mutta aina ne ovat hyvin menneet. Ihan hyvä että lapsi oppii näkemään että on myös toisenlaisia tapoja elää. Viimeksi nähdessämme (nuoremman sisarensa syntymäpäivillä) hän osoitti yllättäen kutkuttavan avointa sarkasmia vanhempiaan kohtaan (ja nimenomaan sitä kohtaan miten mitään ei voi taloon tuoda jos se ei sovi "äidin tyyliin", ei edes lastenhuoneeseen), joten toivoa on. 

PS. Ihan oikeasti. Puhelinluettelosta. 

Ruokapäiväkirja

Sain ex tempore -idean pitää ruokapäiväkirjaa kuukauden ajan. Minun ei tarvitse erityisesti tarkkailla syömisiäni, mutta haluan katsoa kuukauden ajalta että tuleeko jotakin ruokaa syötyä useammin kuin toista, ja kuinka paljon syömisistä on prosentuaalisesti luomua jne. 

Ajankohta on sikäli huonohko, koska toinen päivän aikana syömistäni ruuista on koululounas, jonka laatu vaihtelee kohtalaisen ja kyseenalaisen välillä. Kyse ei ole vain siitä että minä olen laatunatsi ja luomuelitisti, vaan kyllä se on laitosruuaksikin välillä aivan luokattoman surkeaa. Minulla on sentään välillä astetta paremmat mosot kuin muilla, koska tämän lukuvuoden alusta ilmoittauduin kasvissyöjäksi (en halua syödä lihaa jonka alkuperää en tiedä). Tähän neljän viikon periodiin sisältyy myös syysloma, joka taas osaltaan vääristää todellisuutta makeampaan suuntaan: lomalla on tarkoitus kokeilla joulua varten erilaisia leivonnaisreseptejä, minä raukka kun en saa enää viljatuotteita syödä ja pipareista en luovu. Tattaripipareita on tarkoitus kokeilla, ja loman kunniaksi väsätä appelsiini-riisikakkuakin. Myös joulusuklaista oli tarkoitus tempaista koe-erät. Voi myös olla että pari viinipulloakin tulee korkattua kun kokkaillaan rentoiluruokaa. 

Tänään laitoin ensimmäistä kertaa tekeytymään omaa limoncelloa. Ohjeen löysin Herkkusuun lautasella -ruokablogista. Italian reissuilla olen tuohon törmännyt jälkiruokien yhteydessä ja tykästynyt kovin. Limoncellon tekeminen on ollut to do -listalla jo pitkän aikaa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi. Alkostakin tätä herkkua löytyy, mutta pitihän se päästä itse kokeilemaan että onnistuuko. 

Myin mikroaaltouunin pois. Liian vähän käyttöä. Tarkoitus olisi nyt lopultakin tomertua ja myydä kaikki tarpeeton roju pois tilaa viemästä, mutta olen liian laiska kuvaamaan niitä ja pistämään fb-kirppikselle. Aina tulee alustavia varauksia ja jonottavia alustavia varauksia joista jotkut peruvat ja toisista ei sitten koskaan kuulu mitään, ja lopulta koko härdelli ei vain ole sen vaivan arvoista. Tilaa kuitenkin tarvittaisiin.

Hyvin pärisee

Mies meni metsästysseuran passipaikkatalkoisiin anoppilapaikkakunnalle ja minä jäin kotiin, ei huvittanut sosialisoida. Tässä on mennyt monta viikonloppua siten että jonnekin on pitänyt mennä tai jotakin tehdä, haluan välillä levätäkin. Ajattelin, että olisin pitänyt itsekseni rattoisan lauantain possuttaen jotain herkkua ja katsoen Ylpeyttä ja Ennakkoluuloa dvd:ltä, mutta eihän todellisuus tietenkään vastannut mielikuvaa. Kävin kyllä ostamassa lähikaupasta Pätkiksen, Da Capon ja Sukulakun, mutta niiden syömisestä tuli vain superällö olo. Ei mikään ihme, laskeskelin että niissä oli sokeria yhteensä enemmän kuin mitä normaalisti syön viikossa. No, ainakin Ylpeys ja Ennakkoluulo on yhtä hyvä kuin ennenkin. 

Vielä ensi viikon jos jaksaisi koulussa, sitten on syysloma. Silloinkin pitää tehdä kouluhommia, mutta ainakin ne voi tehdä kotona eikä tarvitse mennä tyhjän panttina käkkimään koululle. Kunpa aika kuluisi nopeammin. Kunpa jaksaisin tehdä enemmän. Kunpa ei tarvitsisi ajatella, mitään. Motivaationi on täysin nollassa. 

Vaikka ei tarvitse tehdä mitään koko viikonloppuna, tiedän jo nyt että maanantaina menen kumminkin kouluun väsyneempänä kuin mitä viime viikolla olin. 

PS. Ei hyvä helvetti tuota sokeria. Pari minipatukkaa ja sydän laukkaa kuin maailmanlopun edellä. Hyvin pärisee.

Muutamia sanoja

Pidemmän aikaa on ollut kunnon läskipossuluuseri -olo. Vaikka olen laihtunut 25 kiloa, olen vieläkin reilusti ylipainoinen. Haluaisin vielä kymmenen kiloa pois, mutta painonpudotustahti on hidastunut etanan tasolle. Ihrojen lisäksi minua vituttaa koulu: paitsi että opinahjoni on välillä totaalinen spedekerho missä jokaiselle opiskelijalle räätälöidään säännöt pärstäkertoimen mukaan, tuntuu opiskelu turhaakin turhemmalta kun on selvää ettei töitä alalta tule löytymään ihan lähivuosina (jos ikinä) eikä varsinkaan näin matalalta koulutuspohjalta. 

Tajuton alemmuuskompleksi iskee aina, kun katselee ikätoverien elämää. Toisilla on oman alan työpaikat, elämä mallillaan ja ovat saaneet kaikkea sitä mitä ovat toivoneetkin. Itse en kelpaa edes Alepan kassaksi (ei täällä tosin ole edes Alepoita, mutta pointti varmaan tuli selväksi). Masennus ankkuroi minut vuosikausiksi jonnekin hämärän rajamaille, eikä kukaan palkkaa kolmekymppistä jolla on kymmenen vuoden aukko cv:ssä ja ehkä maailman turhin perustutkinto. Ei tämän elämän näin pitänyt mennä. Olisi mukavaa, jos voisin hypätä ajassa taaksepäin 16-vuotispäivääni asti. Tekisin kaiken uudestaan, tällä kertaa oikein, enkä antaisi enää kenenkään musertaa ja lytätä itseäni. 

On kausia, jolloin vain kyllästyttää joka aamu herätä todellisuuteen, missä jokainen vetämäni tikku on se kaikkein lyhin. Se masentaa ihan helvetisti. Usein häpeän itseäni ja sitä miten epäonnistunut olen. Niiltä osin elämäni todellakin on Väärin Eletty. 

Nyt kun on jo lokakuu, voi luvan kanssa hakea lohtua siitä että tulee joulu ja voin suunnitella ja askarrella joulujuttuja. Siitä minä todella tykkään. Joulukortteihin panostan aina urakalla, ja tänä vuonna on luvassa kolmiulotteinen versio.