En tarttunut hetkeen

27 työpäivää jäljellä. Onneksi päivät tuntuvat kuluvan melko nopeasti. Yritän nykyään olla mahdollisimman hissukseen ja odottelen että minulle annetaan jotain tehtävää, kysymällä selvästikään eivät tehtävät lisäänny. Kysymällä saa ainoastaan esimiehen vääntelemään käsiään ahdistuneena siitä ettei hän voi keksiä minulle tekemistä, joten istun joutoajat omalla koneellani harjoittelemassa vektoripiirtämistä ja leikkimässä aikakauslehden ulkoasusuunnittelijaa. Toivoen tietysti, että tekemistä tulisi mahdollisimman vähän. Harjoittelusta on nyt virallisesti tullut asia, joka täytyy vain kärsiä loppuun. Menen siitä mistä aita on kaatunut jo vuonna kolme ennen perunasotia. 

Kylläpä voikin taas ottaa kupoliin. Perjantaina kävin huvikseni kärkkymässä matkoja ja löysin toukokuun lopulle todella roimassa alennuksessa olevan hotellihuoneen Roomasta, ja vieläpä romanttiselta Trasteveren alueelta. Hotelli oli saanut erinomaiset arvostelut Tripadvisorissa ja Trivagossa, ja olisi normaalisti ollut kallis, mutta nyt erikoistarjouksessa ja sikahalpa, 29 euroa/yö. Lentoliputkin kyseisenä ajankohtana olisivat olleet 29 euroa meno ja 45 euroa paluu. Yhdeksän päivää Roomassa alkoi näyttää ulottuvilla olevalta ihanuudelta. Ei olisi tarvinnut kuin varata. 

Kanan villat. Mies odottelee edelleen kuumeisesti, sattuuko hän saamaan täksi kesäksi yhtään mitään töitä. 95% todennäköisyydellä ei, mutta jos olisimme menneet reissun varaamaan niin eiköpä sitten olisi puhelin heti ensi viikolla soinut. Ei sitten uskallettu varata, ja niin meni sekin hotellihuone jollekin onnekkaalle. Ja koska meillä on aina niin hyvä tuuri, nyt ei taatusti mitään työpaikkaakaan irtoa millekään ajanjaksolle. 

Hostellihuoneita ja 20 kilometriä keskustasta olevia kaikissa palveluissa haukuttuja murjuja toki löytyy halvalla edelleen, mutta tässä iässä sitä ei kauhean mielellään jaa yksityisyyttään ventovieraiden kanssa. Kolmen kympin paremmalla puolella arvostaa sitä että saa nukkua yönsä hyvin ja hiljaisuudessa ilman että kukaan bailaaja ramppaa aamuyöllä ovesta sisään. Arvostan myös hyvää palvelua ja keskeistä sijaintia. Tällä budjetilla se vain tarkoittaa sitä, että päätös matkasta on tehtävä nopeasti kun tarjouksen löytää. Kuun vaihteen jälkeen, kun miehen hakemat työpaikat ovat kaikki ilmoittaneet valintansa, voi pikapäätöksiä taas tehdä. Sitten on tosin liian myöhäistä löytää enää minkäänlaisia järkeviä tarjouksia loppukeväälle. Eikä kynnet yllä kalliimpaan. 

Yhdeksän päivää Roomassa oli vain yhden napinpainalluksen päässä. Kyllä kivistää, kivistää pitkään. Olin jo niin epätoivoinen että katselin toukokuulle matkoja sinne saamarin Kiovaan, vaikka tällä hetkellä se ei ehkä järkevin matkustuskohde ole, varsinkaan toukokuun lopulla. 25. toukokuuta pidetään uudet presidentinvaalit, ja levottomuuksia on kuitenkin taas luvassa, ainakin jonkinasteista pientä kahinaa. 

Perustan kohta Anonyymit Matkailunarkkarit -järjestön. 

Paskaa naamaan

Edellisessä postauksessa mainitsemani lihaksi tullut aivopieru on nyt toden teolla ottanut minut hampaisiinsa. Tänään lensi kuppi nurin. 

Eilen, kuten joka päivä, taitoin tämän päivän lehteen telkkariohjelmat. Tänään lehdessä oli telkkariohjelmat viime syksyltä. Eilen otin ja laitoin ihan oikealla päivällä varustetut telkkariohjelmat lehteen, mutta jossakin välissä ne olivat vaihtuneet. Joko niin, että toimitusjärjestelmään ohjelmat syöttänyt henkilö on varustanut ne väärillä tunnuksilla tai sitten iltavuorossa joku on vahingossa poistanut ne ja hakenut vahingossa väärät tilalle. Mutta syyhän oli tietenkin minun, koska olen harjoittelija. 

Tämä saamarin piru ihmisen hahmossa sitten säntäili ympäri konttoria ja kailotti, miten nyt on tehty vuosisadan moka (kyllä, juuri noita sanoja hän käytti) ja voi kauheaa miten nyt voikin olla noin typerä virhe ja kyllä nyt pitää ruveta ottamaan tv-ohjelmat jostain muusta lehdestä lainaan kun olikin niin kammottava virhe. Koko päivän tuo kiirastulen liekki sitten vittuili, pilkkasi, ja hieroi minulle paskaa naamaan tästä asiasta. Itkin sitten omassa pikku kopperossani. Kahdesti. Enkä minä edes itke helposti, yhdistysmaailman paskaisimmissa liemissä kun olen aikaisemmin keitetty. Olen heittopussi vailla mitään suojaa, en voi vittuilla takaisinkaan. On vain kuunneltava pilkkaamista ja vittuilua, koska olen harjoittelija. Onneksi omat työkaverit olivat sentään sitä mieltä että tyyppi meni liian pitkälle, mutta kyllä vituttaa. 

Ei tee mieli olla töissä tuolla enää päivääkään, mutta pakko. 30 päivää jäljellä. Ajattelin tehdä Illustratorilla kauniin Vuoden Työpaikkakiusaaja -diplomin ja jättää sen sitten hänen lokeroonsa kun viimeisenä päivänä lähden. 

Lakkasin juuri olemasta mukava ihminen, koska Hitler.

Olen harjoittelija, potkaise minua

Harjoittelua on nyt takana neljäsosa. Välillä on suorastaan tylsää kun ei ole mitään olemattomalle osaamistasolleni sopivaa tekemistä, välillä taas tekee mieli ampua tietokone maata kiertävälle radalle kun tehtäväksi tulee jotain sellaista mikä pitää tehdä nopeasti, mutta johon ei tietotaito ihan riitäkään. Hommat ovat kyllä sellaisia että osaan ne kyllä teknisesti tehdä, mutta aina löytyy joku pieni yksityiskohta tai asettelu joka on mennyt lehden graafisen linjan vastaisesti, ja useimmiten se on vieläpä sellainen pikku yksityiskohta, jonka takia pitää aloittaa koko homma miltei alusta. 

Pelkistettynä tilanne menee näin: saat kasan erivärisiä rakennuspalikoita ja sinua kehotetaan kokoamaan niistä kivannäköinen torni, käyttäen omaa luovuutta niin paljon kuin sitä suinkin sisältäsi kumpuaa. Sitten mietit ja sommittelet ja kasailet tunnin verran ja olet itse tyytyväinen lopputulokseen, minkä jälkeen saat kuulla, että "meillä on ollut tapana laittaa nämä punaiset palikat aina tuonne alas ja vihreät tuohon vasemmalle, meillä on sellainen linjaus". Ai jaa, no minkä takia sitä ei heti alkuun voinut sanoa, että tee muuten miten lystäät mutta laitathan punaiset palikat alas ja vihreät vasemmalle? Oi miksi? Tiedän kyllä että tässä on erityisen tärkeä oppitunti siitä, että tällaista työelämä ihan oikeastikin on. Ärsyttää silti, kun kaiken sen ajan olisi voinut käyttää hyödylliseen työntekoon (jota luulin olevani siellä oppimassa) eikä itsestäänselviin muka-pedagogisiin kokemuksiin. 

Vielä viikko noita kirottuja olympialaisia. Joka tuutista tunkee jonninjoutavaa penkkiurheilua. Töissä niiltä ei saa olla rauhassa, kun toimituksen joka ikisestä toosasta niitä huudatetaan, mikä ei avokonttorissa ole kauhean kiva asia. 

Yksi erityinen asia työharjoittelussa erityisesti kummastuttaa: joidenkin ihmisten ääneen sanomattomat asenteet, että koska olen työharjoittelija (ja erityisesti vielä hiljaista sorttia), minun täytyy olla jollakin tapaa vajaaälyinen. Toimittaja tulee vaatimaan pieniä taittomuutoksia artikkeliin jonka hän on itse kirjoittanut, vaihdetaan joitakin sanoja toisiksi. No, minä olen taittaja joten teen korjaukset. Toimittaja katsoo aiheelliseksi seisoa selkäni takana haisemassa ja selittää alentuvasti kovaan ääneen minulle mitkä sanat ovat yhdyssanoja, ennen kuin olen kerennyt niitä edes kirjoittamaan. "Vaihdetaan tuohon penkkariajelu - se on muuten sitten YHDYSSANA". No ei helvetti, ihanko totta? Opiskelin muuten yliopistossa pääaineena kirjallisuutta, joten haista sinä ämmä pitkä paska. 

Onko "hajuvedeltä, hiuslakalta, tupakalta ja kahvimäskiltä haiseva itserakas metelöivä ääliö" yhdyssana? 

PS. Mies oli ostanut ison rasian käsintehtyjä konvehteja ystävänpäiväksi (se on muuten yhdyssana). Pelasti viikonlopun.

Häpeäisivät edes

Toinen viikko alkaa olla lopuillaan. Enää perjantai, ja sitten neljännes harjoittelusta on suoritettu. Nyt kyllä odotan jo suurella innolla harjoittelun loppumista, alkaa olla tuohon suorittamiseen jo melkoinen väsymys. Olen melko lailla ulkopuolinen, syön enimmäkseen yksikseni enkä juttele juuri kenenkään kanssa. Ei haittaa, en minä ole mennyt sinne ystäviä hakemaan, ja tiedän ettei väliaikaisen ja pian poislähtevän harjoittelijan kanssa kannata alkaa luomaan kontakteja. Ja olen tyytyväinen siitä, että saan olla rauhassa. En pidä vieraiden ihmisten kanssa keskustelemisesta. 

Olen kyllä paljon paikalla kuulemassa, kun muut keskustelevat. Eniten hämmennystä aiheuttaa se, että 10-30 vuotta vakituisessa työsuhteessa olleet valittelevat tavan takaa persaukisuuttaan, ja toisinaan myös sitä miten he ovat pienituloisia (palkkahaitari on arveluni mukaan 3000-4500 euroa kuussa asemasta riippuen). Toisissa keskusteluissa he sitten mehustelevat sillä miten ovat rakennuttaneet uuden leivinuunin ja ostaneet uuden auton, ja joku toinen sanoo että kyllä nyt pitäisi uusia auto kun se on jo niin vanha (peräti vuosimallia 2005). Ymmärrän kyllä että sitä kokee olevansa persaukinen kun jatkuvasti ostaa ryhmäpaineen alla uusia, kalliita kulutustavaroita (kun muillakin on), mutta välillä kyllä tekee mieli kysyä että eikö teitä saatana yhtään hävetä ruikuttaa rahanpuutteesta kun sitä kuitenkin tulee ovista ja ikkunoista. 

Yleensäkin vituttaa kuunnella vakitöissä olevien valitusta rahanpuutteesta, varsinkin kun valittajista pienituloisimmatkin tienaavat yksin enemmän kuin minä ja mies yhteensä. Ainakin voisi aina vähän miettiä, kenelle siitä muka-persaukisuudestaan tuulettaa. En tiedä ymmärtävätkö he, miten ikävältä sellainen tuntuu. Vaikka olenkin täydellinen luuseri, en silti pidä siitä että sitä hierotaan sumeilematta naamaani. 

Luuseriudessa on se ikävä puoli, että tekee mieli joko etsiä saman tulotason seuraa tai sitten eristäytyä kokonaan. Ei tarvitsisi joka hiivatin päivä tuntea olevansa niin paljon huonompi kuin kaikki muut, varsinkin kun tietää että tulee olemaan kumminkin loppuikänsä työttömänä. Miehellä on sentään vielä jotain mahdollisuuksia, joskin vähäisiä kun ei ole suhteita. Minulla ei ole mitään. 

Kuplassa

Toinen viikko työharjoittelua alkaa huomenna, ja nyt on jo semmoinen fiilis että hemmetti, loppuis jo. Ei paikassa ole mitään vikaa, vaan minussa. Yrittäessäni ennakoida kaikki tulevat katastrofit etukäteen elän niitä päässäni jo valmiiksi ja meneminen alkaa tuntua vaikealta kun ei tiedä minkä nurkan takana se mokaaminen odottaa. En tiedä minkä iskun tarvitsisin päähäni etten tekisi kaikkia asioita itselleni niin tavattoman hankalaksi. 

Töissä on tullut syystäkin vähän ulkopuolinen olo. Vaikka ihmiset ovat mukavia, en onnistu löytämään yhteisiä puheenaiheita oikeastaan kenenkään kanssa. Muut puhuvat lapsistaan (joita minulla taas ei ole), viihteestä joka on minulle täysin tuntematon maa (tv-ohjelmat ja artistit joista en ole kuullut kuin nimen), ja viikon loppupuolella suunnittelevat sitä että mitä juovat, missä, ja ennen kaikkea että miten paljon. Viimeksi mainitusta tulee ehkä vain piinaava myötähäpeä: aikuiset ihmiset läträävät viinan kanssa joka viikonloppu kuin heitteille ajautuneet teinit ja vielä intoilevat siitä. Ainoana poikkeuksena tuntuu olevan oma esimieheni, joka vaikuttaa elävän samanlaisessa henkilökohtaisessa, hajamielisessä kuplassaan kuin minäkin. 

Toisin sanoen työharjoitteluunkin on tullut iso countdown-laskuri, jonka vähenemistä seuraan kiihkeällä innolla. Samalla kuitenkin mietin, että mikä homma minunlaiselleni oikein sopisi? Mistä kaltaiseni ikuinen väliinputoaja löytää oman ekologisen lokeronsa? Ja ennen kaikkea, milloin tämä tapahtuu? 

Seitsemän viikkoa jäljellä. 

Aivojarru

Työharjoittelu on jatkunut nämä pari seuraavaakin päivää mukavan lupsakkana, ja olen siinä käsityksessä että työkulttuuri on siellä juuri tuollainen. Olen saanut toisenkin ison kuvitustyön joka tulee kahteen eri lehteen, täällä se nähdään maanantain lehdessä. Aika huisia päästä näkemään omaa grafiikkaansa painettuna. Mitään yhtenäistä tyyliä tai kädenjälkeä minulle ei ole päässyt syntymään, toteutan jokaisen työn eri tekniikalla. 

Vaikka työtahti on ainakin minun osaltani leppoisa, pääni pistää välillä pahasti hanttiin. Vaikka mitään järkevää syytä ei ole, menen välillä melkein paniikkiin kun pelkään mokaavani jotain todella pahasti. Jos tulee pienikin tenkkapoo, tuntuu kuin jonglööraisin kuudella pallolla joista kaksi on tulessa. Välillä mietin että milloinkahan ne huomaavat etten oikeasti osaa mitään. Olen saanut jo hyvää palautetta, minkä tietenkin epäilen saaneeni säälistä. Olisi mukava osata ottaa vastaan kehuja ja uskoa itseensä, mutta ei. Mietin vain, että millä hetkellä hyvänsä ne tajuavat että olen onneton tunari. 

Tajusin tänään, että minähän ihan oikeasti valmistun kohta. Haluaisinpa mennä heiluttelemaan tutkintopapereitani sen Kelan asiantuntijalääkärin nenän eteen joka kirjoitti lausuntoonsa vuonna 2008 etten tule koskaan kuntoutumaan niin että voisin opiskella saati tehdä töitä. Olkoonkin perustutkinto, mutta minulle se on iso asia. Mikään virallinen taho ei ainakaan uskonut että pystyisin edes siihen. 

Kelasta puheenollen, alan hiljalleen hermostua kyseisen puljun hitauteen. Joulukuun ensimmäisellä viikolla (eli kaksi kuukautta sitten) minulle haettiin kuntoutustuen jatkoa, eikä päätöstä ole tullut vieläkään. Viime viikolla soitin ja sain tapeltua hakemukseni kiirehtimislistalle, mutta mitään ei näy tapahtuvan. Pahimmassa (ja todennäköisimmässä) tapauksessa tämä kuukausi eletään miehen ansiosidonnaisella päivärahalla. Perhanan Kela. Gehennaalinen sielunvihollisen lannistuspulju on se. 

Ps. Yksi työharjoitteluviikko muodostaa 12% koko työharjoittelusta. Kaksi viikkoa jo miltei neljänneksen! Hienoa. 

Hitaasti käyntiin

Ensimmäinen työharjoittelupäivä takana (ja vielä 41 edessä). Toivottavasti kaikki muutkin päivät ovat samanlaisia kuin tämä. Oli rentoa ja leppoisaa, tahti on mukavan rauhallinen, musiikkia saa kuunnella kuulokkeilla ja oikein luvan kanssa saa roikkua sosiaalisessa mediassa ja lueskella uutisiakin. Sain jopa työn alle suuren, koko sivun kokoisen kuvitustyön, jota teen silloin kun ei ole muita hommia. Saan ilmaisen työpaikkalounaan, ja ruoka on sata kertaa parempaa kuin koulun mosot. Kahvitkin saa ruuan päälle hörpätä. 

Hirveästi en sikäli jaksa pingottaa, että edes keikkahommia ei taida olla luvassa. Kesätyöntekijä puljuun on jo valittu (vilkaisin työvuorolistoja) ja tuuraajia sairastapausten varalle on melkoinen reservi. Teen toki parhaani, mutta en viitsi hiki päässä pusertaa. Saamaani kuvitustyöhön aion kyllä panostaa niin hyvin kuin suinkin taidan. Sen voin liittää omaan portfoliooni. 

Oi kyllä, haluan ensimmäisen päivän lupsakkuuden jatkuvan. 

Tankkien maailma

Ulkona pyryttää lunta, ja minä hingun taas vaihteeksi Italiaan. Ulkomaille muuttaminen on välkkynyt mielessä yhä useammin. Tiedostan kyllä, miten iso urakka siinä on, enkä tiedä löytyykö meille koskaan sopivaa mahdollisuutta lähteä, mutta toivon kovasti. Välillä niin kovasti, että kipeää tekee. Työtä pitäisi olla ainakin toisella, nimenomaan sellaista työtä että pärjää. Italiasta tuskin kannattaa sikäli haaveilla, todennäköisimpiä vaihtoehtoja ovat Saksa, Iso-Britannia ja Itävalta. 

Hurahdin World of Tanks -peliin. Mies on pelannut sitä jo hyvän aikaa ja olen seuraillut pelin kulkua kiinnostuneena. Sitten jotenkin sattumalta rekisteröidyin itsekin ja kas kummaa, niin sitä vaan on jo yli 300 tankkitaistelua pelattu. Onneksi (tai valitettavasti, kummin päin sitä nyt itse kukin haluaa katsoa) tuota aktiiviharrastuneisuutta on ollut jo pitkälle toistakymmentä vuotta, niin en ole huonoimmasta päästä ja palvelushistoriani on oikein hyvä ja mitaleita on ropissut. 

Ylihuomenna alkaa työharjoittelu. Olen itsekin hämmästynyt siitä ettei jännitä ollenkaan. Jotenkin sitä on ruvennut ajattelemaan välttämättömänä pahana joka täytyy vain kärsiä läpi, mikä on varmasti vähän kiittämätöntä koska kyseessä on kuitenkin yksi kaupungin halutuimmista työharjoittelupaikoista. 42 työpäivää. Se on alle kaksi joulukalenterillista. Tuhma minä. Onneksi mies on myötätuntoinen ja ymmärtää, miten eksyksissä itseni ja valintojeni kanssa olen. 

Minuun yhteyttä ottanut, 11 vuotta kadoksissa ollut kaveri on alkanut osoittaa jonkinasteista epäjohdonmukaisuutta jutuissaan, mikä on herättänyt minussa melkoista hämmennystä ja epäluuloa. Eilen hän ilmoitti tulevansa meille pariksi päiväksi huhtikuussa. Ilmoitti, ihan tuosta vain. Mies ei halua häntä tänne, enkä enää oikeastaan itsekään halua. Jokin koko hommassa haiskahtaa pahasti, mutta en tiedä vielä että mikä. Tarkkailen tilannetta ja yritän ottaa selvää. En oikein jaksa luottaa hänen vilpittömyyteensä.