Toinen viikko työharjoittelua alkaa huomenna, ja nyt on jo semmoinen fiilis että hemmetti, loppuis jo. Ei paikassa ole mitään vikaa, vaan minussa. Yrittäessäni ennakoida kaikki tulevat katastrofit etukäteen elän niitä päässäni jo valmiiksi ja meneminen alkaa tuntua vaikealta kun ei tiedä minkä nurkan takana se mokaaminen odottaa. En tiedä minkä iskun tarvitsisin päähäni etten tekisi kaikkia asioita itselleni niin tavattoman hankalaksi.
Töissä on tullut syystäkin vähän ulkopuolinen olo. Vaikka ihmiset ovat mukavia, en onnistu löytämään yhteisiä puheenaiheita oikeastaan kenenkään kanssa. Muut puhuvat lapsistaan (joita minulla taas ei ole), viihteestä joka on minulle täysin tuntematon maa (tv-ohjelmat ja artistit joista en ole kuullut kuin nimen), ja viikon loppupuolella suunnittelevat sitä että mitä juovat, missä, ja ennen kaikkea että miten paljon. Viimeksi mainitusta tulee ehkä vain piinaava myötähäpeä: aikuiset ihmiset läträävät viinan kanssa joka viikonloppu kuin heitteille ajautuneet teinit ja vielä intoilevat siitä. Ainoana poikkeuksena tuntuu olevan oma esimieheni, joka vaikuttaa elävän samanlaisessa henkilökohtaisessa, hajamielisessä kuplassaan kuin minäkin.
Toisin sanoen työharjoitteluunkin on tullut iso countdown-laskuri, jonka vähenemistä seuraan kiihkeällä innolla. Samalla kuitenkin mietin, että mikä homma minunlaiselleni oikein sopisi? Mistä kaltaiseni ikuinen väliinputoaja löytää oman ekologisen lokeronsa? Ja ennen kaikkea, milloin tämä tapahtuu?
Seitsemän viikkoa jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti