Taivaan täydeltä

Koska oli ensimmäinen lomapäivä, vettä tuli tietenkin kuin Esterin perseestä, ja luonnollisesti juuri silloin kun lähdin kaupungille. Aamupäivällä paistoi kauniisti aurinko minun hikoillessani imurin varressa, mutta taivaat aukesivat kun olin lähdössä ovesta ulos. Enkä puhu nyt mistään kevyestä kesäsadekuurosta: valtavia pisaroita suihkusi taivaalta kuin paloletkusta ammuttuna, jalkakäytävät lainehtivat ja viemärit tulvivat ylitse. Sateenvarjo oli pelkkä hyödytön kangaspalanen joka esti kastumisen vain nimellisesti, ja kun olin taittanut kilometrin mittaisen matkan keskustaan, olin yhtä märkä kuin jos olisin seisonut takapuoltani myöten järvessä.

Kostoksi söin kahvilassa liikaa suklaata ja ostin melko fiksun näköiset pellavahousut. Äsken pyöräytin kurkumalla maustetun majoneesin (ruuaksi on jauhelihapihvejä, paistettuja sipulirenkaita ja hapankaalia) ja jälkkäriksi meinasin tehdä viikunarahkavaahtoa. Keittiössä hääräilemällä saa aina paremman mielen. Sunnuntaina meinattiin kokeilla tätä ohjetta. 

Miten voi muuten olla, että niinkin naurettava olio kuin hyttynen on niin hemmetin ovela? Meillä ne löytävät sankoin joukoin sisään siitä minikokoisesta tuuletusliuskasta joka sijaitsee ikkunan yläosassa. Kiinnikään sitä ei viitsisi pitää tai muuten tänne läkähtyy. Lapsena olin hyttysen- ja ampiaisenpistoille vahvasti allerginen ja vieläkin reagoin niihin keskimääräistä herkemmin, itikanpuremat kutisevat niin kovasti että meinaan tulla hulluksi, ja ampiaisenpisto tietää kyllä välitöntä matkaa päivystykseen. Tämän vuoden itikat ovat kuitenkin kummallisia: niiden puremat paisuvat normaalia paljon suuremmiksi paukamiksi, mutta eivät kutise juuri lainkaan. Viisi minuuttia kutisee vain vähän, niin vähän että ei ole välttämätöntä edes raapia, ja sitten se loppuu. Hämmästyttävää. Tänä vuonna niitä pikku pirulaisia taitaa vain tulla ennätysmäärä. 

Haluaisin kerätä nokkosia kuivattavaksi tattarinokkosrieskaa ja muuta ruuanlaittoa varten, mutta en ole vielä onnistunut löytämään yhtään. Enkä edes tiedä mistä lähtisin etsimään.

No näinpä

Vielä huominen päivä koulua. Selvisi, ettei perjantaina ole kuitenkaan tunteja, ei edes sitä perinteistä koulunlopettajaispäivää jolloin katsotaan videotykillä Late Lammasta. Sääli, olin vähän odottanut sitä. Siinä olisi ainakin ollut hyvä tekosyy siirtää siivoamista vielä vähän, mutta nyt ei auta kuin kääriä hihat ja puunata tämä rytöläjä, jota kodiksikin kutsutaan. 

Nyt kun mies on ollut töissä ja minä koulussa, entropia on iskenyt asuntoon ja kumuloituu päivä päivältä. Ja koska kissoilla on pahin karvanpudottelusesonki, meillä pyörii kissankarvapalloja samaan tyyliin kuin heinäpalloja länkkäreissä. Anoppi saisi sydämentykytystä jos poikkeaisi meillä. Anopin koti on aina puhtaaksi nuoltu perimmäistä nurkkausta myöten, ja tuhannen euron (aivan oikein, tuhannen euron) imuri varmistaa että lattialta lähtee joka ikinen atomi joka ei sinne kuulu. Minä olen se paska ja sotkuinen miniä joka ei ymmärrä mikä on Naisen Tehtävä. 

Lauantaina on miehen serkun ylioppilasjuhlat. Alun perin näytti siltä, että joudumme kulkemaan samalla kyydillä appivanhempieni kanssa, mutta kuulemma anoppi menee jo edellisenä päivänä auttamaan järjestelyissä ja meidän tehtäväksemme jää appiukon kuskaaminen juhlapaikalle samalla kun tulemme itse. Appi on lupsakka tapaus, elää ja antaa toistenkin elää, vaikka sitten väärin. En vain ihan hirveästi odota sitä hetkeä, kun joku hyvää tarkoittava miehen sukulainen tulee juhlissa kysymään, että milloinkas te meinaatte niitä lapsia hommata. Kerta toisensa jälkeen hämmästelen sitä miten ihmiset eivät ymmärrä, miten epäkohtelias kysymys se oikein on. Kerta toisensa jälkeen ihmiset sitä myöskin kysyvät. 

Miehellä oli eilen pääsykokeet sairaanhoitajakoulun aikuispuolelle, ja maanantaina on samaa herkkua luvassa nuorisopuolelle. Pakko on vielä uusi ammatti opiskella hänenkin, kun omalla alalla ei ole kuin noita hemmetin pätkätöitä. Sairaanhoitajana ainakin olisi töitä. Mies haki aikuispuolelle syksylläkin mutta jäi 13. varasijalle. Eilen kävi ilmi aika erikoinen seikka aikuiskoulutuksesta, nimittäin se että hoitoalan työkokemuksesta ja pohjakoulutuksesta saa lisäpisteitä, mikä taas tarkoittaa sitä että lähihoitajat rohmuavat kaikki aikuiskoulutuspaikat. Erikoista siinä on se, että aikuiskoulutuksen tarkoitus olisi auttaa vaikeammin työllistettäviä työllistymään, eikä lähihoitajista tietääkseni ole minkäänlaista ylitarjontaa kun tälläkin hetkellä on monta kymmentä lähihoitajan vakanssia auki. Työllistymisongelmia ei pitäisi olla. Silti helposti työllistyvät laitetaan valinnassa etusijalle. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, koska
1. Kello on tätä kirjoittaessa kymmentä vaille kuusi, eikä mies ole vieläkään tullut töistä, kiitos perehdyttäjänä toimivan työnarkomaanin jonka mielestä on kiva tehdä 9-10 tunnin päiviä. Siihen vielä tunnin ajomatka päälle, niin ei yhteistä aikaa ihan älyttömästi jää. Tätä menoa tulee kyllä taas niin ankea kesäloma kun ei ole edes yhteisiä iltoja, koska mies on sitten iltaisin ihan poikki eikä jaksa tehdä mitään tai mennä parveketta pidemmälle ulos.
2. Espressokone on ollut huollossa kohta kuukauden. Kuinka kauan kestää vaihtaa yksi venttiili? Toisaalta taas toivon että se olisi liian rikki ja menisi takuun piikkiin, niin saisimme uuden tilalle. 

Eipä se auta.

Humppa

Tässä pari kälyistä kännykkäkuvaa eiliseltä Eläkeläisten keikalta. Tuo neliönmuotoinen on otettu Retro Camera -sovelluksella jonka latasin eilen puhelimeeni hetken mielijohteesta. En ole vielä päättänyt että onko kyseinen sovellus hyvä vai paska, mutta kun oli ilmainen niin ei pidä valittaa. Mutta jopa oli hauskaa: lauloin ja humppasin ja näytin varmasti täysääliöltä, mutta juuri sillä hetkellä en siitä välittänyt. Eläkeläiset järjestivät myös arpajaiset (piti olla bingokin mutta ei sitten ollut), ja voitin porokuvioisen huivin.

Ostin Sims kakkoseen Apartment life -lisäosan, seuraavat pari viikkoa menee varmaankin sen kanssa hifistellessä. Viimeiset pari tuntia olen hihkunut ja huokaillut ja ihaillut kaikkia uusia juttuja mitä sen mukana tuli. Nyt tahdon lisää lisäosia. Haluan ne kaikki! 

Tänään oli myös kesäkauden eka torikirppis, jonne menimme pää kolmantena (tai miehen tapauksessa neljäntenä) jalkana tekemään kirjalöytöjä. Kun jaksaa tarpeeksi tonkia Valittujen Palojen kirjavalioiden ja harlekiinien seassa, voi löytää hyviäkin kirjoja, niin kuin nyt löytyi Umberto Econ Foucaultin heiluri pilkkahintaan. Jollakulla oli myös lapsuudestani tuttuja Umpah-pah -sarjakuvia, mutta en raaskinut ostaa.

Muuten viikonloppu on koostunut syömisestä (kokkasin ekaa kertaa tuoretta parsaa), köllöttelystä ja ulkoilusta. Tänään oli tosin niin kuuma ettei parvekkeella istumisesta meinannut tulla mitään: viisi minuuttia ja tuntui kuin nahka olisi ollut tulessa. Jos nämä säät jatkuvat, viikon päästä voisi käydä kokeilemassa uimista.

Huomenna pitäisi mennä verikokeeseen. Vaikka joudun käymään säännöllisesti, ei siihen totu ikinä.

PS. Miten kukaan viitsii enää käydä baarissa nauttimassa minkään valtakunnan juomia? 0,33 litran lonkero (tölkistä nautittuna vieläpä) maksoi keikkaravintolassa vitosen. Viisi helvetin euroa aromilla maustetusta sokerilitkusta. Kahden baarilonkeron hinnalla saa jo oikein hyvän viinipullon jossa on a) enemmän ja b) parempaa juotavaa. Hulluutta on se.

Yömörkö

Valvoin viime yönä jonnekin baarien sulkemisaikaan asti, joskin omassa sängyssäni. Päiväunet viiden aikaan ja mutteripannukahvi iltaruuan jälkeen ei ehkä ollut kovin fiksu yhdistelmä, varsinkin jos ottaa huomioon Yömöröt. 

Yömöröt tulevat puolen yön jälkeen, mikäli unta ei ole saatu. Ne ovat niitä ajatuksia, että kaikki menee pieleen kuitenkin, ei kannata edes yrittää mitään. Kannattaa pysyä kotona. Tänä iltana luvassa oleva keikkakin alkoi kummitella päässäni: joku varastaa kännykkäni tai lompakkoni tungoksessa. Joku narkkari vetää miestä turpaan kadulla. Joku ajaa päällemme öisellä suojatiellä, koska varsinkin viikonloppuöisin kotikadullamme ajetaan aina kilpaa. 99% todennäköisyydellä mitään ei tapahdu ja luvassa on hauska ilta, mutta silti minä aina angstaan. Pari tuntia tuli vatvottua tulevaa Budapestin matkaa: iltalentokone on myöhässä, emmekä pääse hotelliin niin kauan kuin check-in on auki, meidät ryöstetään, hakataan, tapetaan, kamera menee rikki, jompi kumpi sairastuu, mies jää raitiovaunun alle tai saa jonglöörin keilan päähänsä ja kuolee, enkä minä löydä Suomen suurlähetystöä tai jos löydänkin niin enhän minä voi todistaa henkilöllisyyttäni koska lompakkoni ja passini varastettiin jo aiemmin tässä lauseessa. Ainakin käy niin että vanhempieni hoidossa olevat kissamme karkaavat, vammautuvat tai kuolevat. 

Samat vatvomiset käyn läpi jokaisen matkan alla. Eikä mitään ole koskaan tapahtunut. Mutta kaikki mitä voisi tapahtua, tapahtuu minulle ennen matkaa omassa päässäni. Matkan aikana en ole ikinä huolehtinut tai pelännyt. Olisi kuitenkin kaikkien kannalta hyvä etten rasittaisi itseäni etukäteen, ja olisi mukava että matkan suunnittelemisestakin voisi nauttia täysipainoisesti. Pitäisi kuitenkin laatia yhdeksän päivän matkaohjelma, ottaa selvää aukioloajoista, mielenkiintoisista paikoista ja niiden sijainneista (esim. kissakahvila), julkisesta liikenteestä ja siitä millä pääsee parhaiten mihinkin, lentokenttäkuljetuksista, tehdä pöytävaraus ja hoitaa miljoona muutakin asiaa.

Ehkä olisi aika vetää henkeä ja elää hetkinen. En Vaan Osaa.

You failed, but thanks for trying

Tämä päivä on mennyt koulutehtävää viimeistellessä. Oli muuten sellainen ryhmätyö ettei homma olisi voinut enää pahemmin kyykätä. Pakko oli nauraa kun itkukaan ei auttanut. Onneksi muitakin nauratti, ja iltapäivästä meni jo pahasti hysterian puolelle. Kun kerran feilataan niin tehdään se kunnolla. 

Anoppi oli tänään innosta piukeana kun kuvani oli tänään lehdessä oppilaitoksemme mainoksessa, lähetti monta tekstiviestiä ja kysyi halusinko että hän säästäisi lehden. Olin autuaasti unohtanut koko mainoksen, koska kuva siihen otettiin yli puoli vuotta ja 20 kiloa takaperin, mistä syystä näytän kuvassa tekopirteältä mursulta. Anoppikin oli autuaasti unohtanut että hän oli pari viikkoa takaperin tilannut meille kyseisen lehden, joten näin kuvan kyllä itsekin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan säästä sitä. Anopin innostus on samaan aikaan sekä hirveän herttaista että hirveän ärsyttävää, monestakin eri henkilökemiaan ja mielipiteisiin liittyvistä syistä. Anoppisuhteesta voisi kirjoittaa monta pitkää ja polveilevaa monologia, mutta säästän vähät lukijani siltä toistaiseksi. 

Varasin kirjastosta Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa Bébé. Vanhemmuus Pariisin malliin. Varausjonossa edelläni on yhdeksän ihmistä, joten pahimmillaan se olisi saatavilla juuri silloin kun olen matkustanut muualle. Kiinnostuin luettuani artikkelin Suomen Kuvalehdestä ja totesin että jos meille joskus tulee jälkikasvua, olkoonkin että mahdollisuudet siihen ovat lähestulkoon olemattomat, kupeitten hedelmä kasvatettaisiin meillä näköjään ranskalaiseen tapaan. Kasvatuskysymyksestä meillä on puhuttu ja päätetty jo vuosia sitten, ja olin yllättynyt että oma näkemykseni lasten kasvattamisesta onkin Ranskassa ihan yleinen ja hyväksytty. Sen kyllä tiesin entuudestaan että Suomessa olisin paska natsiäiti ja minulle huudettaisiin neuvolassa että Väärin Kasvatettu, mutta ihan hyvä kuulla että Ranskassa olisin ihan normaali äiti.

Lähden vääntämään appelsiini-valkosuklaajuustokakkua. 

Loppukiri

Nyt voin lopultakin huokaista helpotuksesta koulutöiden suhteen. Kaikki on oikeastaan enää viimeistelyä vaille valmista. Sen kunniaksi hommattiin liput Eläkeläisten keikalle lauantaiksi ja tuumittiin miehen kanssa että siinä on lauantaille myös juustokakun paikka, onhan silloin eräs vuosipäivä (kyllä, meillä ollaan sen verran koohoja että juhlitaan tämmöisiäkin). Appelsiinijuustokakku veti tällä kertaa pidemmän korren, vaikka minua kuumottaisi hirveästi kokeilla salmiakki-sitruunajuustokakkuakin. 

Istuin parvekkeella lukemassa ja poltin päänahkani. En muistanutkaan miten arka paikka päänahka voi olla. Nyt sitä pitää painella, hieroa, taputella ja lepytellä, ja hiusten harjaaminen tulee huomisaamuna olemaan melkoista tuskaa. Perinteinen hummerisesonki on minun osaltani näköjään tuloillaan: posket ja nenän olen jo onnistunut polttamaan perinteisen puliukkotyylin mukaiseksi, mutta muut näkyvät osat nahastani tarvitsevat vielä pintaansa sen pikantin punaisen sävyn ennen kuin pääsen ruskettumaan. En yritä tietoisesti ruskettaa (saati polttaa) itseäni, tykkään vain oleskella ulkoilmassa ja karsastan aurinkovoiteita. Väärin eletty, tiedän, mutta yritän vältellä ylimääräisiä kemikaaleja jos vain mahdollista. 

Kyllä se nyt taitaa olla kesä. On tätä odotettu.

Mikä täällä viehättää?

Puistokemistit ovat varma kesän merkki. Vietin tänään puolitoista tuntia puistonpenkillä ystävän kanssa niitä näitä jutustellen, ja poliisi kerkesi sinä aikana käydä noukkimassa kyytiinsä yhden sammuneen, sorkkimaan vähän toista ja häätämässä pussikaljoittelijoita vihreämmille niityille. 

Näimme myös kaksi turistia ottamassa toisistaan poseerauskuvia kaupunginteatterin edessä. Kuka hitto tännekin lomallaan eksyy? En parhaalla tahdollanikaan keksi, mitä täällä on turistille tarjota. On maakuntamuseo ja taidemuseo, molemmat täsmälleen samanlaisia kuin millä tahansa muullakin paikkakunnalla: maakuntamuseossa on kansallispukuja, vitriinissä oleva pienoismalli siitä miltä kaupunki näytti vuonna 1850, rakeisia valokuvasuurennoksia ja koinsyömä värttinä. Taidemuseon helmi on yksi Albert Edelfelt ja pari hylättyä luonnosta Hugo Simbergiltä, muu on pohjoiskarjalaista postmodernismia 70-luvulta. Torilla on kauppahalli joka on viiltävän uskollinen 60-luvun betoniselle neuvostoarkkitehtuurille. Sen lisäksi täällä on... no, ei ainakaan mitään kiinnostavaa. Samat ketjuliikkeet ja S-ryhmän ravintolat kuin missä tahansa muussakin kaupungissa. Kymmenen vuotta sitten kun kävin ystäväni tässä kaupungissa vain käymässä, tuumasimme että tännehän me emme koskaan muuta. Tänään istuimme sen saman ystävän kanssa puistossa ja kesällä olen asunut täällä jo kahdeksan vuotta. Ohhoh. 

Huomenna on edessä melkoisen eeppinen epäonnistuminen, mutta jostain syystä se ei minua haittaa. Täytyisi toteuttaa ryhmätyö joka on suunniteltu päin persettä, toteutus tiedetään jo etukäteen puutteelliseksi, aikaa sen kaiken tekemiseen on aivan liian vähän ja organisointi kusee nilkoille. Olo on tyyni kuin uppoavan laivan kapteenilla: voin vain katsoa vajoamista ja todeta että paskaakos tälle enää voi.

Olisinpa epäonnistumisten kanssa aina yhtä zen. 

Syökää kanaa

Testissä oli tänään Pajuniemen luomukana. Kanan syöminen loppui meiltä tässä taannoin kokonaan kun omatunto ei antanut periksi syödä tehotuotettua kanaa, mutta nyt tännekin oli tullut luomukanaa pakastealtaaseen. Toistaiseksi tarjolla on vain kokonaisia kanoja, toivoisin että valikoimaan tulisi myös fileitä ja suikaleita, sillä kokonaisen kanan paistaminen ja syöminen on helvetillinen homma. 

Meillä oli tänään ruokana italialaiseen tyyliin valmistettu luomukana kera sisilialaisen mantelirusinakastikkeen ja mozzarellasalaatin. Kuulostaa taatusti paljon fiinimmältä kuin mitä se lopulta onkaan. Kana oli helppo esivalmistella, nahan alle oliiviöljyä ja basilikaa, pinnalle vähän lisää oliiviöljyä ja suolaa. Meinasi mokoma kärvähtää uuniin jo puolessa välissä paistamista, jonka jälkeen sitä piti vahtia silmä kovana joka toinen minuutti. 

Ensinnäkin huomasin, että luomukanassa on aika paljon vähemmän lihaa kuin normaalissa pakastebroilerissa. Ero oli aikamoisen hurja verrattuna ei-luomuun broileriin. Tuli vähän surku normibroilerin puolesta, mahtaa niillä olla tukalat oltavat ylimääräisten lihojensa kanssa. Sen sijaan luomukanan vähäisempi liha on aika hemmetin paljon maukkaampaa. Kokonaisen kanan syöminen on vain noin muuten ihan saatanasta: mitään ei oikein tahdo saada leikatuksi irti, kädet menevät rasvaan ranteita myöten ja suurin osa ruokailusta menee neuvotellessa lihoja irti siitä älyttömästä kotkosta. Tarvitaan lasi viiniä ennen kuin kanan ruotimisen kehtaa aloittaa. Tarvitaan lasi viiniä ruuan aikana. Tarvitaan lasi viiniä ruuan jälkeen ihan vain hermojen rauhoitteluun. 

Saattaa mennä jokunen hetki ennen kuin meillä syödään taas kanaa. Ei sitä selvin päin kestä. 

Jotain ne kai pelaa

Tässä parhaillaan on menossa taas jokin jääkiekkopeli, kuuluu olevan Suomi-Ruotsi. Tästä saa varmaankin kaikkien vihat päälleen, mutta toivon että Suomi häviäisi. Ihan vain siksi että loppuisi se saamarin vouhotus. Tämän jos sanoisi Facebookissa, lähtisi varmaan puolet kavereista. Niin monille se hemmetin kumilättyrä on pyhä. Loput kaverit ovat joko ulkomaalaisia tai kaltaisiani piruparkoja jotka vihaavat penkkiurheilua. 

Euroviisufinaalikin on tänä iltana. Kiinnostaa osapuilleen yhtä paljon kuin se jääkiekkokin, eli ei yhtään. Kyllä minä joka vuosi niin mieleni pahoitan kun kaikkia kiinnostaa vain puolijauhoinen räähkäkilpailu, vaikka suomalaiset laulajat sijoittuvat erinomaisesti todellista lahjakkuutta vaativissa kansainvälisissä klassisissa laulukilpailuissa. Niitä ei kuitenkaan koskaan televisioida tai niistä hihkuta kuin korkeintaan Hesarin kulttuuriosion pikku-uutisessa. Olisi ihan kiva katsella joskus niitäkin. 

Ei minulla erityisesti ole urheilua vastaan mitään, olenhan itsekin nuorena harrastanut aktiivisesti useampaakin eri lajia. Urheilu on kivaa kun sitä tekee itse ja jännää kun kilpailee itse. Vähän sama juttu syömisenkin kanssa. En katsoisi televisiosta tunnin mittaista ohjelmaa, missä pöytäseurue aloittaa alkupaloilla, etenee pääruokaan ja kirittää kohti jälkiruokaa. 

Euroviisufinaalin kanssa samaan aikaan Yle Teemalta tulee Luchino Viscontin elokuva Ludwig II. Pääosassa on Helmut Berger, joka joskus paskoi kokaiinipöllyssä valkoisiin housuihinsa eräissä juhlissa eikä voinut nousta pöydästä enää koko iltana. Hän myös tuhosi mielellään hotellihuoneita koko rahan edestä. Se on sitä korkeakulttuuria se. 

Jaksaa, jaksaa

Olin tänään koulussa. Maailma ei loppunutkaan. Edellisenä yönä nukuin kolme vaivaista tuntia kun stressasin tätä päivää, ja sitten kaikki menikin ihan hyvin. Ei ole onneksi paljon jäljellä, eikä tämän päivän jälkeen enää mitään tolkuttoman raskasta ensi viikon tiistaita lukuun ottamatta. Korpeaa vain lauantaina käydä tekemässä yksi kouluhomma, mutta ei auta. Teen samalla itsellenikin.

Sovitin tänään kesähousujani. Putosivat sumeilematta jalasta. Laihdutus tulee perhanan kalliiksi, huomenna menen katselemaan siis uusia kesähousuja sen lisäksi että minun täytyy ostaa paita miehen serkun ylioppilasjuhlissa pidettäväksi. 

Tässä vielä lopuksi mukavia näkymiä sellaisia kaipaaville. 

Väärin mainostettu

Hieman hirnahdin. Kansainvälistä terroria hintaan 4,95. 

Tämän päivän miete: olisi hyvä, jos omantunnon voisi napsauttaa joissakin harvoissa tilanteissa pois päältä. En nimittäin mennyt tänään kouluun, vaikka periaatteessa olisin voinut. Pelkkä koulun sivuille meneminen sai vanteen kiristämään niin pahasti päätä ja ahdistusmittarin rälähtämään punaiselle, että päätin pitää vielä toipumispäivän. Ja siitä syystä olenkin potenut morkkista koko päivän, vaikka poissaoloni ei haitannut kenenkään tekemisiä, ei vaarantanut yhdenkään projektin aikataulua eikä muutenkaan vaikuttanut yhtään mitenkään yhtään mihinkään. 

Omalle hyvinvoinnilleni ja jaksamiselleni oli kuitenkin parempi että pysyin tämän päivän poissa. Vain sillä tavalla jaksan huomisen ja ylihuomisen - sekä lauantain, jolloin teen myös koulutehtäviä. Lepo olisi kuitenkin auttanut enemmän ilman kovia moraalisia tuskia. Jos kerran päättää kerrankin ajatella itseään ensin, olisi näppärää jos aivotkin olisivat siinä mukana.

I dun give a dang, guv!

En ole koulussa, vaikka pitäisi. Olen toki oikeastikin huonovointinen, mutta se on seuraus, ei syy. Pää ei vain millään kestä tuollaista sekasortoa, ja kaikille näille tämän jakson kursseille voisi antaa leiman "Official seal of Vittu Mitä Paskaa". Tai itse asiassa se kuuluu koko opintolinjalle, joka ei kyllä ole enää aikoihin ollut maineensa veroinen Suomen parhaimpana (tosin homma paranisi huomattavasti, mikäli pari opettajaa saataisiin vaihtoon). Olen synkähkönä miettinyt, että vieläkö tässä kuitenkin joutuu vielä kerran koulun penkille? Toki jos töitä ei löydy, niin sekin on varteenotettavampi vaihtoehto kuin tyhjän panttina kutjottaminen. 

Kyllä on taas vaikeeta. Kunhan saan rämmittyä läpi nämä viimeisetkin koulupäivät ja keskeneräiset työt, voin huokaista helpotuksesta seuraavat kaksi ja puoli kuukautta. Alkaa nimittäin ihan tosissaan loppua veto. Tulevalle kesälle minulla ei ole mitään suuruudenhulluja projektisuunnitelmia kuten viime kesälle (mitään en kuitenkaan tehnyt), aion vain ihan reilusti laiskotella. 

Hermoparkojani rauhoittaakseni lueskelen Kirsi Pihan kirjaa Medicien naapurissa ja hingun Italiaan kerran tunnissa. En tyydy enää käymiseen. Haluan asumaan. Klassinen haave omasta pikku maalaistalosta Italiassa ei osu minuun, haluaisin kaupunkiasunnon. Joko kaksion tai pienen kolmion mieluiten Firenzen (hätätapauksessa jokin muukin kaupunki käy) historiallisesta keskustasta. Voisin hoitaa kauppa-asiani Mercato Centralessa puristelisin ja valikoisin artisokkia, viikunoita ja tomaatteja, ostaisin kahvini ja oliiviöljyni Havelock Vetinarin näköiseltä käreä-ääniseltä mutta varsin miellyttävältä kauppiaalta (ehkä mainioin kohtaamani firenzeläinen), tekisin retkiä lähiseudun pikkukaupunkeihin ja maaseudulle, istuskelisin joinakin iltoina purpattamassa kovaan ääneen paikallisten kanssa pikku kahviloissa ja toisina iltoina istuisin omalla parvekkeellani katselemassa kun aurinko kupsahtaa jonkin vapaavalintaisen Unescon maailmanperintökohteen taa. 

Tiedä sitten miten nopeasti siihenkin kyllästyisi. En ehkä ole niin kauhean pahoillani siitä että tuo unelma odottaa vielä täyttymistään, koska se on vähän niin kuin jouluaatto (paitsi potenssiin tuhat). Jouluaattoakin odottaa aina hykerrellen ja lämpimissä tuntemuksissa fiilistellen varmaan kuukauden päivät: sitten se tulee ja kaikki on mahtavaa ja täydellistä ja juuri niin kuin pitääkin. Sitten illalla paras on jo ohi. Parasta on odotus.

Kokeilin tehdä vanhasta lomakuvasta tuollaisen mietelausehässäkän. Noitahan voisi tehdä lisääkin. 

Ennen se oli isompi

Mikään ei saa todellisuutta tuntumaan oudommalta kuin pari päivää lapsuusmaisemissa. Samaan aikaan sitä tuntee sekä pakahduttavaa nostalgiaa siellä vierailemisesta että riipaisevaa kiitollisuutta siitä, että on lähtenyt sieltä pois. Ja kaikki on aina pienempää kuin mitä muistikuvissa. 

Nyt on sielläkin päästy nykypäivään ja langattoman internetin ihmeelliseen maailmaan. Äidilläni ei tosin ole aikomustakaan astua Gmailin ja Osuuspankin turvalliselta polulta tiedon valtaväylille, mutta ainakin hän voi olla nyt tekemättä niin missä huoneessa tahansa. Niin se kehitys kehittyy. 

Välillä tulen aina siihen ajatukseen että voisin kyllä asua entisessä kotikaupungissani mikäli minulla olisi vakituinen työpaikka. Vierailu kyseisessä kaupungissa kuitenkin iskee joka kerta nämä etäisyyden tuomat vaaleanpunaiset suomut silmiltäni: en voisi, en mitenkään voisi. Aivan hirveä kaupunki, jossa talous on kuralla, kaikki uudet (ja helvetin huonot ja rumat) rakennukset rakentaa sama korruption kyllästämä paska rakennusfirma, ja kaupungin mentaliteetti on yhä paitsi surkuhupaisan suuruudenhullu, niin samaan aikaan kollektiivinen mielikuvitus ja innovaatiokyky on kuitenkin yhtä hyvä kuin halpahallin vasaralla. Hyvänä esimerkkinä toimii kävelysilta, joka rakennettiin torilta toiselle puolelle salmea. Järjestettiin nimikilpailu, jonka seurauksena sillan nimeksi tuli Torisilta. Pari vuotta myöhemmin torille rakennettiin pylväsmäinen kello, jossa on kellotaulu neljään suuntaan. Järjestettiin nimikilpailu, ja kellon nimeksi tuli Torikello. Kaupungissa on hieno sotalinna, oopperajuhlat, saimaannorppia, siellä on ollut piispanistuin, historiaa ja historiaan vaikuttaneita nimiä olisi vaikka muille jakaa. Mutta ei. Torikello. 

Tällä hetkellä toivoisin, että joku keksisi kissaskannerin. Sellaisen, jonka avulla voisi selvittää aikooko kissa torkkua hiljaa koko matkan ajan vai meinaako se pirulainen sittenkin huutaa, paskantaa ja vaahdota kaksi tuntia putkeen. Noiden elukoiden kanssa matkustettaessa se on aina kuin noppaa heittäisi, homma on aina joko tai. 

Miniloma

Eilen oli niin lämmin ja aurinkoinen päivä, että päätimme avata parvekekauden juomalla lasit valkkaria (Château de la Jaubertie) parvekkeella. Poltin nenäni, joten seuraavat kolme päivää näytän siltä kuin olisin nauttinut ahkerasti muutakin kuin kansalaisluottamusta. Tulipahan testattua myös uuden puhelimen valokuvausominaisuuksia, ja täytyy todeta että 130 euron puhelimiinkin saadaan nykyisin oikein kelvolliset kamerat. 

Olen aikeissa lähteä puolen tunnin päästä toiseen kaupunkiin visiteeraamaan vanhempiani pariksi päiväksi. Olisin halunnut kierrellä lapsuusmaisemissa fiilistelemässä ja näpsimässä muutamia valokuvia, mutta heti iltapäivästä on luvassa armotonta kaatosadetta jonka on ennustettu jatkuvan koko vierailun ajan. Ollaan sitten sisällä. 

Asennamme vanhemmilleni samalla langattoman tukiaseman, jotta äiti voi käyttää tietokonetta missä huoneessa tahansa. Jotenkin minulla on sellainen levoton tunne, että heti ensi viikolla saan puhelun koskien sitä, että se ei muka toimi. No, äiti sentään yrittää opetella, ja on nyt eläkkeellä ollessaan ruvennut käyttämään jopa sähköpostia. Tekstiviestinkin äiti osaa sekä lukea että kirjoittaa. Isä sen sijaan ei osaa kumpaakaan (eikä myöskään käyttää tietokonetta), ja vieläpä kehuskelee sillä ettei osaa. Postikortti on kuulemma ainoa tekstiviesti, minkä hän suostuu kirjoittamaan, hohhohhoo. Joka ainoa kerta kun missään keskustelussa mainitaan sana tekstiviesti, isäni muistaa mainita asian. Joka ainoa kerta. Sen lisäksi aina kun jossain mainitaan pizza, isäni kertoo itse keksimänsä ratkiriemukkaan vitsin, että ei se ole pizza vaan Berlusconin oksennusta. Isäni kun kantaa edelleen Berlusconille katkeraa kaunaa siitä, että tämä joskus vuonna kolme ennen perunasotia sanoi Suomessa ruuan olevan mautonta. Ja Berlusconi oli muuten aivan oikeassa, mitä taas en viitsi isälleni sanoa, koska siitä sukeutuisi suorastaan raamatulliset mittasuhteet saavuttava väittely. Isälleni peruna ja ruskeakastike on Pyhä Kaksinaisuus, jota ei sovi loukata. 

No niin, ei kai se auta kuin taistella kissat kuljetuslaatikkoon ja karauttaa valtatielle.

Kuinka ollakaan

Kauden ensimmäinen ulkojäätelö syöty, vieläpä jätskikiskan uutuusmaku Fazerina. Enkä edes tunne (kovin suurta) morkkista, vaikka siinä oli varmaan kerralla koko viikon hiilarit. Joo, minä olen se karppaajanatsi joka niitä kyttää. Ei muuten, mutta kun tätä läskiä on saatu kevään aikana karisteltua jo likimain 20 kiloa, niin ei sitä tasakymmenen saavuttamista pitäisi ehdoin tahdoin enää itse hankaloittaa? Hankaloitin silti, ja vieläpä hymyssä suin. Väärin eletty. Hitsin hyvää jäätelöä. Ja hitsin hyvä sää. 

Kissoille ostettiin tänään uusi raapimispuu. Otin videolle sitä riehumista ja nirvanaa minkä se niissä aiheutti, voisin laittaa sen tänne kun ehdin ja jaksan. Omaa videoeditointisoftaa minulla ei ole, pitää miettiä miten sen hoidan. 

Luokkatoveri, jota viime viikon loppupuolella lääkäripäivystykseen kyydittelin, on nyt sairaalassa vuodeosastolla. Viikonloppuna ottivat lopulta kun meni niin huonoon kuntoon. Kumma kun silloin torstaina ei voinut uskoa, vaikka silloinkin oli jo niin tuskainen. Toivon mukaan hän paranee pian. Sille torstain lääkärille tekisi mieli kyllä antaa muutama potku ahteriin. Täysin terve muka. Hah. Hoh. 

Ei ole enää montaa koulupäivää jäljellä, ja jokaisen päivän jälkeen iloitsen niiden vähenevästä lukumäärästä. Muuten opiskelu on ihan jees, mutta tämä kevät ja varsinkin nuo viimeiset viikot ovat olleet sellaista shaissea ettei kukaan ole tykännyt. Yksi opettaja ei osaa ja toista opettajaa ei kiinnosta opettaminen vähimmässäkään määrin. Niistä opettajista jotka osaavat, kukaan ei opeta meitä tässä jaksossa. Itseäni vituttaa kun haluaisin näistä lyhyistä vuosista kuitenkin kaiken mahdollisen irti, tarkoitus olisi kuitenkin saada ammatti ja valmiudet harjoittaa sitä. Tekee mieli lintsata kun opetuksen taso ja saatavuus on niin helvetin huonoa. 

Onneksi tällä viikolla sekä torstai että perjantai ovat vapaita. Menen vierailemaan vanhempieni luokse toiseen kaupunkiin, pidän hermolomaa ja lepäilen, koska ensi viikko onkin sitten se koko vuoden ikävin. 

Design-roskalava ja Paanasen Marko

Ihan ensin ilmoitan, että otsikon kaksi asiaa eivät liity mitenkään toisiinsa. Marko Paanasta fanitan ihan kympillä, mieskin tykkää Markosta kovasti. Katsomme häntä yhdessä televisiosta ja nyökyttelemme, tulemme Markon ohjelmasta hyvälle tuulelle. Muita televisio-ohjelmia emme katso nyt kun Italialaiset mestaritkin otti ja loppui. Sen sijaan sisustuslehdet saavat monesti pään pyörälle kaikessa älyttömyydessään (ja silti minulle tulee Deko, joskaan en ole enää pitkään aikaan ymmärtänyt että miksi sitä edes tilaan). 

Sisustuslehdissä näkee enimmäkseen 20-30 -vuotiaiden pääkaupunkiseudulla asuvien pariskuntien koteja, jotka ovat aina arvokiinteistössä merinäköalalla. Joko nämä pariskunnat ovat suurien rahasukujen perillisiä tai (ja tämä on monin verroin todennäköisempää) korviaan myöten veloissa. Jokaisesta luukusta löytyy helvetin ruma Lokki-valaisin ja joitakin ylihintaisia design-klassikoita, nykyisin useimmiten Ilmari Tapiovaaran se tai tämä tuoli. Nämä kalliit kapineet ovat toisinaan mummolan peruja, mutta hirveän usein roskalavalöytöjä. Muka. Missä sijaitsee se maaginen roskalava, mistä voi löytää tunnettuja klassikkohuonekaluja? 

Ei sellaista tietenkään ole. Mitä luultavimmin tuoli tai pikkulipasto on ostettu osto- ja myyntiliikkeestä ronskiin ylihintaan eikä sitten kehdata lehdessä tunnustaa että maksoinpa nyt monta sataa tästä klenkkaavasta jakkarasta. En silti epäile etteikö roskalavalöytöjä voisi tehdä, mutta se on takuulla harvinaisempaa kuin sisustuslehdissä annetaan ymmärtää. Ja vielä harvinaisempaa on löytää jotakin ihan oikeasti arvokasta. On toki mukavampaa antaa itsestään vähän funkimpi ja boheemimpi kuva ulospäin kun kerran pääsee ihan lehteen. 

Lankomiehen avopuoliso piereskelee meidän suuntaamme, koska olemme sisustuksellisesti niin epämuodikkaita. Hän itse vaihtaa tyyliä ja tavaroita aina kunkin vallitsevan sisustuslehtitrendin mukaan. Nyt se on kermanvalkoinen feikkimaalaisromantiikka ja koukeroiset tekstit seinillä ja tekstiileissä. Pari vuotta sitten oli Gantin tähti- ja raitakuosit. Sitä ennen kaikki oli Marimekkoa aina koiran perseenlämmitintä myöten. Meidän kotimme on Väärin Sisustettu, koska suosimme tummaa puuta sekä lämpimiä punaisen ja kultaisen sävyjä. Kirjahyllyt ovat tosin edelleen Sotkan kirsikan väriset halpislastulevyt, koska meillä on muitakin rahareikiä kuin ostaa tummia massiivipuukirjahyllyjä kaiken aikaa kasvavalle kirjamäärälle. Siinä jäisi pari seuraavaa matkaa tekemättä, ja ainakin vielä toistaiseksi valitsin yhdeksän päivän matkan Budapestiin kuin ne kirjahyllyt joihin ei sitten kuitenkaan kiinnitä huomiota kun ne ovat aina siinä. Luotan siihen, että sopivat huonekalut tulevat ajan kanssa vastaan (tosin ei roskalavoilta), kunhan ei hötkyile. Niin näiden nykyistenkin mööpeleiden kanssa on käynyt. Ja oma viihtyvyys on tärkeintä, niin Markokin sanoo. 

Hyvä antisisustusblogi: Fuck your Noguchi coffee table. 

Tulipa vihdoin viikonloppu

Ruokaa. Kuva on jo eiliseltä, mutta tuota samaa vedetään tänäänkin. Italialaisia lihapullia, mozzarellasalaattia ja sienisalaattia. Lihapullien salaisuus on siinä, että ne haudutetaan hiljalleen kypsiksi tomaattikastikkeessa. Lihapullia varten löytyi monta rasiaa luomujauhelihaa punaisella aletarralla varustettuna (heti rohmuttiin niitä pakastimeen) ja mozzarellakin oli laputettu. Oli jopa aitoa puhvelimozzarellaa, jota olen aikaisemmin syönyt vain Italiassa. Sienet on poimittu viime kesänä itse ja luovutettu samalla veriuhri maamme hyttyskannan säilymisen puolesta. Annokselle ei siis kovin paljon hintaa tule, mutta hyvästä ruuasta sitäkin parempi mieli. 

Kela teki kieltävän päätöksen asumistuen puolesta, mutta se oli ihan siinä ja rajalla että olisimmeko olleet oikeutettuja. Tällä kertaa lopsahdimme juuri ja juuri rajan yläpuolelle. Onneksi miehelle sentään herui pari kuukautta kesätöitä. Työmatka on 70 kilometriä yhteen suuntaan, mikä lisää työpäivän pituutta tuntuvasti, mutta ensi vuonna voi siitä hyvästä nauttia veronpalautusten lomassa kilometrikorvauksista. Ainoa mikä vituttaa on se, että meillä ei taaskaan ole yhtään yhteistä kesälomaa. Ei ole ollut kertaakaan kaikkien näiden yhdessäolovuosien aikana. Vuodet menevät aina niin että silloin kun minä kutjotan koulun penkillä, mies on kotona joutavana, ja kun minä pääsen lomalle, mies lähtee kutjottamaan toimistoon. 

Onneksi on viikonloput. Ja ruoka. 

In Finland we have this thing called "reilu meninki"

Koulupäivä meni alaikäistä koulutoveria kuljettaessa, ensin lääkäripäivystykseen ja sieltä monen tunnin odottelun jälkeen kotiinsa. Päivystyksessä pidin seuraa ja annoin ohjeita, ja kylläpä tuli taas todistettua suomalaisen perusterveydenhuollon täydellinen paskuus. Lähetetään terveenä kotiin ihminen, joka on jo aikaisemmin viikolla ollut tiputuksessa ja jonka vatsavaivat ovat niin vakavia että vesikään ei pysy sisällä kun hapot nousevat suuhun ja kivut ovat niin kovat että pitää talutella. Terve kuin pukki, eihän nuorta ihmistä nyt mikään voi vaivata. 

Kun saatoin kärsineen toverini sisään kotiinsa, tämän äiti luuli minua opettajaksi. Kyllä monttu loksahti. Ikäni puolesta varmasti voisin hyvin ollakin, ei siinä mitään, mutta yleensä minua katsotaan vain että mikäs saatanan pummi siinä. Kyllä minä sisäisiä henkseleitäni paukutin kun minun luultiin harjoittavan kunniallista ammattia. Sen jälkeen piti tosin tunnustaa että kanssaopiskelijahan minä olen. 

Vappu meni pääosin Simsiä pelaillessa. Koko vappuna en nokkaani ulos pistänyt, ainoastaan yhdet kahvit join parvekkeella katsellen naapuritalon pakkoneuroottista siivoojamiestä (täytyy joskus kertoa hänestä enemmän). Onhan se käytännössä sama kuin ulkona, kun ei ole parvekelasitusta. Vappuruokaakin laitettiin, bratwurstia hapankaalipedillä. Hapankaalia meillä syödään monta kertaa viikossa, mutta bratwurstia harvemmin. Mietin vappuaattona ilmapallon ostamista, mutta niiden elinikä on meillä yleensä yhdestä viiteen minuuttiin. 

Löimme vappuna lukkoon suunnitelman että aiomme juhannuksena elää väärin ja vietämme sen kaupungissa. Anopilta tulee luultavasti taas noottia, mutta mitäpä uutta siinä olisi? Koska eihän juhannusta kukaan täysjärkinen vietä kaupungissa, vaan silloin ollaan Mökillä! Mökillä, jossa itikoiden kuppausaika on pahimmillaan, kokko palaa maan tasalle kymmenessä minuutissa, kuunnellaan sukulaisten retostelua omista jutuistaan ja arvostelua meidän jutuistamme, saunotaan pikaisesti että kaikki paikalle tulleet tuhat ihmistä ehtivät siellä käydä, grillataan makkarat mustiksi koppuroiksi ja lopuksi miehen setä ajaa kännissä ruohonleikkurin järveen. Idyllistä, eikö totta? 

Onneksi viikonloppu on jo lähellä.