Puistokemistit ovat varma kesän merkki. Vietin tänään puolitoista tuntia puistonpenkillä ystävän kanssa niitä näitä jutustellen, ja poliisi kerkesi sinä aikana käydä noukkimassa kyytiinsä yhden sammuneen, sorkkimaan vähän toista ja häätämässä pussikaljoittelijoita vihreämmille niityille.
Näimme myös kaksi turistia ottamassa toisistaan poseerauskuvia kaupunginteatterin edessä. Kuka hitto tännekin lomallaan eksyy? En parhaalla tahdollanikaan keksi, mitä täällä on turistille tarjota. On maakuntamuseo ja taidemuseo, molemmat täsmälleen samanlaisia kuin millä tahansa muullakin paikkakunnalla: maakuntamuseossa on kansallispukuja, vitriinissä oleva pienoismalli siitä miltä kaupunki näytti vuonna 1850, rakeisia valokuvasuurennoksia ja koinsyömä värttinä. Taidemuseon helmi on yksi Albert Edelfelt ja pari hylättyä luonnosta Hugo Simbergiltä, muu on pohjoiskarjalaista postmodernismia 70-luvulta. Torilla on kauppahalli joka on viiltävän uskollinen 60-luvun betoniselle neuvostoarkkitehtuurille. Sen lisäksi täällä on... no, ei ainakaan mitään kiinnostavaa. Samat ketjuliikkeet ja S-ryhmän ravintolat kuin missä tahansa muussakin kaupungissa. Kymmenen vuotta sitten kun kävin ystäväni tässä kaupungissa vain käymässä, tuumasimme että tännehän me emme koskaan muuta. Tänään istuimme sen saman ystävän kanssa puistossa ja kesällä olen asunut täällä jo kahdeksan vuotta. Ohhoh.
Huomenna on edessä melkoisen eeppinen epäonnistuminen, mutta jostain syystä se ei minua haittaa. Täytyisi toteuttaa ryhmätyö joka on suunniteltu päin persettä, toteutus tiedetään jo etukäteen puutteelliseksi, aikaa sen kaiken tekemiseen on aivan liian vähän ja organisointi kusee nilkoille. Olo on tyyni kuin uppoavan laivan kapteenilla: voin vain katsoa vajoamista ja todeta että paskaakos tälle enää voi.
Olisinpa epäonnistumisten kanssa aina yhtä zen.
Olisinpa epäonnistumisten kanssa aina yhtä zen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti