I dun give a dang, guv!

En ole koulussa, vaikka pitäisi. Olen toki oikeastikin huonovointinen, mutta se on seuraus, ei syy. Pää ei vain millään kestä tuollaista sekasortoa, ja kaikille näille tämän jakson kursseille voisi antaa leiman "Official seal of Vittu Mitä Paskaa". Tai itse asiassa se kuuluu koko opintolinjalle, joka ei kyllä ole enää aikoihin ollut maineensa veroinen Suomen parhaimpana (tosin homma paranisi huomattavasti, mikäli pari opettajaa saataisiin vaihtoon). Olen synkähkönä miettinyt, että vieläkö tässä kuitenkin joutuu vielä kerran koulun penkille? Toki jos töitä ei löydy, niin sekin on varteenotettavampi vaihtoehto kuin tyhjän panttina kutjottaminen. 

Kyllä on taas vaikeeta. Kunhan saan rämmittyä läpi nämä viimeisetkin koulupäivät ja keskeneräiset työt, voin huokaista helpotuksesta seuraavat kaksi ja puoli kuukautta. Alkaa nimittäin ihan tosissaan loppua veto. Tulevalle kesälle minulla ei ole mitään suuruudenhulluja projektisuunnitelmia kuten viime kesälle (mitään en kuitenkaan tehnyt), aion vain ihan reilusti laiskotella. 

Hermoparkojani rauhoittaakseni lueskelen Kirsi Pihan kirjaa Medicien naapurissa ja hingun Italiaan kerran tunnissa. En tyydy enää käymiseen. Haluan asumaan. Klassinen haave omasta pikku maalaistalosta Italiassa ei osu minuun, haluaisin kaupunkiasunnon. Joko kaksion tai pienen kolmion mieluiten Firenzen (hätätapauksessa jokin muukin kaupunki käy) historiallisesta keskustasta. Voisin hoitaa kauppa-asiani Mercato Centralessa puristelisin ja valikoisin artisokkia, viikunoita ja tomaatteja, ostaisin kahvini ja oliiviöljyni Havelock Vetinarin näköiseltä käreä-ääniseltä mutta varsin miellyttävältä kauppiaalta (ehkä mainioin kohtaamani firenzeläinen), tekisin retkiä lähiseudun pikkukaupunkeihin ja maaseudulle, istuskelisin joinakin iltoina purpattamassa kovaan ääneen paikallisten kanssa pikku kahviloissa ja toisina iltoina istuisin omalla parvekkeellani katselemassa kun aurinko kupsahtaa jonkin vapaavalintaisen Unescon maailmanperintökohteen taa. 

Tiedä sitten miten nopeasti siihenkin kyllästyisi. En ehkä ole niin kauhean pahoillani siitä että tuo unelma odottaa vielä täyttymistään, koska se on vähän niin kuin jouluaatto (paitsi potenssiin tuhat). Jouluaattoakin odottaa aina hykerrellen ja lämpimissä tuntemuksissa fiilistellen varmaan kuukauden päivät: sitten se tulee ja kaikki on mahtavaa ja täydellistä ja juuri niin kuin pitääkin. Sitten illalla paras on jo ohi. Parasta on odotus.

Kokeilin tehdä vanhasta lomakuvasta tuollaisen mietelausehässäkän. Noitahan voisi tehdä lisääkin.