Berlusconi-yskä

Joulu meni taas liian nopeasti. Kinkku alkaa tulla jo korvista ulos, samoin juustot. Pakko ruveta jatkojalostamaan ja tehdä tänään vaikka kinkulla ja juustolla täytetty frittata, pyöräyttää jonakin päivänä kesäkurpitsalasagne ja kuutioida loppu kinkku pakastimeen patoja varten. Noille juustoille on vain tosi hankala keksiä mitään sovellusta missä niitä menisi kerralla paljon. Joulupöydässä meillä oli muita juustoja joita ostimme kauppahallin juustopuodista ja joita vanhempani toivat oman kaupunkinsa vastaavasta, ja ne menivät nopeasti. Saimme kuitenkin kaksi Valion juustolaatikkoa lahjaksi, joten nyt niille itseään toistaville ja keskenään samanmakuisille Polareille ja Salaneuvoksille ja Oltermanneille olisi löydettävä joku käyttötarkoitus. Yleensä asiassa ei olisi ongelmaa koska juustoilla tuppaa olemaan pitkä säilymisaika, mutta jostain syystä Valio on laittanut näihin lahjalaatikoihinsa sellaisia eriä jotka ovat menossa vanhaksi jo vuodenvaihteessa. Mikä helvetin järki siinä on, kysyn vaan? 

Lahjoja tuli niin ettei tässä tiedä miten päin olisi. Siskoni oli tehnyt meille metallipajassa ihanan kissakoristeisen tuuliviirin jossa on meidän nimemme, minkä lisäksi hän oli tehnyt metallista pikkuisen kullatun vesinokkaeläimen ja pikkuisen kullatun viikingin. Vanhemmiltani saimme rommirusinajuustoa ja kuminajuustoa, viiniä, sekä hienon, vanhan messinkikynttilänjalan joka sopii senkin päälle kuin nyrkki silmään. Appivanhemmilta saimme yhteiseksi lahjaksi uudet tyynyt ja juustolaatikon, minkä lisäksi minä sain puolen vuoden tilauksen Kodin Kuvalehteä ja mies Veikkauksen arpapaketin (ei voittoja). Miehen veljeltä saimme sen toisen juustolaatikon. Ystävältäni saimme kauniin rasian herkullisia torroneja. Nyt jäin miettimään että en kai vain unohtanut mitään? Toivottavasti en. 

Aattona yritti kovasti puskea kuumetta, mutta särkylääkkeen voimin sain ajettua sitä alas. Yskä ja nuha olivat tulleet kylään jo aikaisemmin, ja joulupäivänä yskä paheni suorastaan raamatullisiin mittoihin. Nyt tässä on yskitty lähes tauotta yötä päivää sellaista repivää, viktoriaanisen ajan keuhkotautisen hiilikaivostyöntekijän yskää. Onnistuin jopa vasemman kylkeni reväyttämään yskiessä, mikä ei ole tehnyt yskimistä ainakaan miellyttävämmäksi. Olen yrittänyt lepytellä sitä yskänlääkkeellä, teellä, glögillä ja Chartreusella, mutta yskä tuntuu olevan sitkeämpi kuin tulospalkkauksella työskentelevä myyjä. Tai kuin Silvio Berlusconi: on tullut jäädäkseen, takertuu kiinni, pyrkii valta-asemaan keinolla millä hyvänsä eikä mikään sitä nitistä. On myös yhtä nolo ja haitallinen niille jotka joutuvat siitä kärsimään. Myös mies on saanut hirveän pumpputermosnuhan ja yskän, vaikka mies on kipeänä äärimmäisen harvoin, yhdessäolovuosiemme aikana ollut ehkä kahdesti. 

Uudenvuodenaattona ei ole tarkoitus tehdä yskimisen lisäksi mitään erityistä, jos kumpikin on tässä kunnossa. Katsotaan lisää Game of Thronesia, mitä ollaan tehty jouluaaton jälkeiset päivät muutenkin. 

Toivotus hyvän joulun

Niin että hyvää vaan, kaikille. Matkakuvat ja -höpötykset siirtyvät jonnekin välipäiville. Tässä on sairasteltu, siivottu, leivottu, menetetty hermoja tuolla jouluruuhkassa ja ajeltu ristiin rastiin. Viimeksi tänä aamuna oli lämpöä 37,6. Särkylääkkeillä olen ajanut sitä tehokkaasti alaspäin, mutta on silti sellainen semihontelo olo. Uskon paranevani huomiseksi, vaikka jo pidempään seuralaisinani viipyneet yskä ja nuha varmaan jäävät edelleen. 

On itse kaadettu kuusi, luomusian ahteri jääkaapissa odottamassa pääsyä uuniin, keskeltä katkennut hedelmäkakku (ei haittaa, syön sen silti), pipareita, suklaamanteleita ja panforte di Siena. On juustoja (vähän liikaakin, itse ostettiin ja kolmelta eri taholta saatiin myös lahjaksi) ja kalaa ja glögiä ja vaikka mitä. Tänään vielä pitäisi brigadeiroja pyöräyttää. Meitä on lahjottu hämmentävän isoilla paketeilla vaikka emme taatusti ole olleet niin kilttejä. Joulu voi nyt tulla. 

Lopuksi vielä korttia tehdessä syntynyt oheistuote: kentauriporojoulupukki, joka oksentaa jouluherkkuja ja kakkii koristeita. Myyttinen olento jolla on supervoimia ja johon tiivistyy joulun taika. 

Lomaltapaluu ja jouluvalmisteluja

Terveisiä Prahasta! Tässä sitä ollaan taas, ei hajonnut auto eikä pudonnut lentokone, emme tulleet ryöstetyksi ja kaikki sujui kaikin puolin mallikkaasti. Oli se hieno kaupunki kaikin puolin. Laitan tähän postaukseen pari ennakkokuvaa, en ole vielä ehtinyt käsitellä kuvia sen enempää, tänään tein Lightroomissa pientä esivalintaa. 

Ekaksi täytyy sanoa, että hotellihuone oli hulppea. Emme ole ennen olleet neljän tähden hotellissa (vain kolmen ja kahden). Huoneessa olisi voinut järjestää pienimuotoiset olympialaiset ja sänkykin oli isompi kuin meillä kotona. Huomasi kyllä että hotelli oli italialaisen omistama, kaikki oli saman tyylistä kuin siinä hotellissa jossa olemme olleet Firenzen reissuilla, nyt vain oli isompi huone ja aamiaisella oli tarjolla hervoton valikoima kaikkea jokaiseen makuun. Metroasema ja ratikkapysäkki oli sadan metrin päässä hotellista, joten liikkuminen ympäri kaupunkia oli helppoa ja nopeaa. 

Itse kaupunkikin oli oikein mainio. Vanhankaupungin aukion joulumarkkinoilla oli vaan aika kovat hinnat ja varsinkin viikonloppuna älytön tungos, mutta muuten oli kyllä rattoisaa, jättimäinen joulukuusi ja tarjolla monenlaista herkkua joita tuli mätettyä ja kivoja tavaroita (joita en kyllä sieltä raaskinut ostaa). Koko kaupunki oli täynnä isompia ja pienempiä joulumarkkinoita, tuntui että jokaiselle pienellekin aukealle oli pystytetty omat markkinat. Hotellimme lähettyvillä oli kirkko jonka pihamaalle oli pystytetty todella tunnelmalliset pienet markkinat, ja hinnatkin olivat sekä herkuissa että tavaroissa likimain puolet halvempia kuin vanhankaupungin markkinoilla ja kävijätkin miltei kaikki paikallisia eivätkä turisteja. Sieltä ostin itselleni kivan piparimuotin, muutamia joulukuusen koristeita sekä tsekkiläistä hunajaviiniä jota siellä on tapana juoda jouluisin lämpimänä samaan tapaan kuin glögiä. 

Paljonhan siellä oli nähtävää ja koettavaa ja paljon jäi näkemättäkin, eipähän se yhdeksän päivää millään kaikkeen riitä (ja kansallismuseokin oli remontin takia kiinni, mikä harmi). Tunnetuimmat nähtävyydet olivat tupaten täynnä, mutta sitten taas monissa museoissa, pienemmissä kirkoissa ja vähemmän tunnetuissa kohteissa oli paljon vähemmän porukkaa ja saimme olla välillä jopa ihan kahdestaan museoiden salivalvojien kytättävänä. Kutná Horan pikkukaupungissa vietimme yhden päivän, sinne oli tunnin junamatka ja rautatieasemalta sai menopaluulipun kahdelle hengelle noin 350 korunalla (en muista tarkkaa summaa, mutta sitä luokkaa) eli noin 12 eurolla. Kolme euroa per henkilö per suunta, olisipa täälläkin junamatkailu yhtä halpaa! 

Ainoa pieni pettymys oli juutalainen kaupunginosa, tai oikeammin se ettei sitä varsinaisesti ollut. Opaskirjassa sitä hypetettiin jonkin verran, mutta synagogat olivat yhtä lukuunottamatta muutettu muistomerkeiksi ja museoiksi, niissä vierailusta kiskottiin aika suolainen hinta (varsinkin siitä yhdestä joka ei ole museo), eikä niissä saanut korkeaa hintaa vastaan edes ottaa valokuvia (mikä oli sääli, koska etenkin espanjalainen synagoga oli suorastaan itkettävän hieno, kannattaa katsoa Googlesta kuvia). Alueen harvat juutalaiset ravintolat olivat järkyttävän hintaisia turistirysiä. Krakovassa ja Budapestissa oli persoonalliset ja omaleimaiset juutalaiskaupunginosat, joissa oli käytössä olevia synagogia, juutalaisten kauppoja, kulttuurikeskuksia ja edullisia mutta laadukkaita paikallisten suosimia ravintoloita. Nämä kaikki puuttuivat Prahan juutalaiskaupunginosasta tyystin. 

Toinen ikävä juttu oli se, että kahviloissa ja ravintoloissa tupakointi on Tsekissä edelleen laillista. Käsittääkseni ensi vuonna tulee lakimuutos voimaan ja savuttelu loppuu, mutta jo nyt savuttoman ravintolan ja kahvilan löytäminen on helppoa, koska lain mukaan ovessa pitää olla näkyvällä paikalla tarra saako paikassa polttaa vai ei, ja savuttomien ravintoloiden osuus on jo omien laskelmieni mukaan miltei puolet. 

Muuten kyllä suosittelen lämpimästi vierailua Prahassa. Koska oltiin Böömissä (Bohemia), oltiin boheemeja ja nautittiin elämästä. Hyvää ruokaa ja juomaa, paljon kulttuuria ja ihanaa elämää. Joka puolella oli todella kaunista, arkkitehtuurissa oli nähtävillä kaikkea keskiajasta art nouveauhun, uusia rakennuksia oli todella harvassa. Kunhan nyt jouluvalmisteluiltani kerkeän niin laittelen kuvia. Vielä on piparit ja kakut leipomatta, ja tänä vuonna joulun kahvipöytään tulee jouluhalon tilalle panforte di Siena. 

Ja joulusta näyttäisi vielä tulevan valkoinen! Hyvä niin.

Katastrofikatsaus

Saavuimme sunnuntaina matkan välietappiin eli vanhempieni luokse. Mies on käynyt eilen ja tänään täältä käsin töissä, kun työpaikka sijaitsee suurin piirtein meidän kotimme ja vanhempieni kodin puolivälissä. 

Ihmettelen, että missä se yleensä potemani kova matkakuume nyt taas luuraa? Sama juttu kuin kahdella edellisellä matkalla: muutama päivä ennen reissua tulee fiilis että kun nyt saisi olla ihan vaan kotona. Vasta sitten kun lähdemme taittamaan matkaa kohti Helsinkiä ja lentokenttää, mieli tulee täyteen iloista odotusta. Siinäkin vaiheessa kun matkaan on vielä kuukausi tai enemmän, ilo on suuri. Mutta nämä viimeiset päivät ennen lähtöä kehtuuttavat jostain mystisestä syystä. Itse matkalla on aina tähän tasti tavannut olla todella mukavaa, ja toivottavasti on tälläkin kerralla, mutta tällainen lähtötahma on ilmestynyt kuvioihin mukaan. En osaa sanoa johtuuko iästä vai mistä, vielä pari vuotta sitten tuli oltua ihan liekeissä matkalippujen ostamisesta aina siihen asti kun kotona pesi reissun jälkeen matkapyykkejä (ja vielä sen jälkeenkin). 

Olen täällä ollessani kärsinyt vähän tekemisen puutteesta. Omassa kotonaan sitä puuhailee huomaamattaan kaikenlaista, mutta täällä sitä ei osaa oikein mihinkään ryhtyä. Enimmäkseen olen vain lueskellut ja tarkistanut muutamien museoiden ja kirkkojen aukioloaikoja ja lippujen hintoja. No sen verran olen saanut aikaiseksi että löysin paikallisesta Citymarketista joululautasliinat, mutta muuten olen kuhninut päivät tekemättä oikeastaan mitään. 

Vähän on ehkä sellaista perinteistä kauhunsekaista odotusta ilmassa, että sujuuko alkumatka niin kuin Strömsössä. Mielessäni olemme saaneet auton hajalle moottoritielle, myöhästyneet lennolta, pudonneet jonnekin päin Eurooppaa koska ilman transponderia lentävä venäläinen kuljetuskone on törmännyt lentokoneeseemme, jääneet ilman majapaikkaa koska hotellivaraus ei olekaan jostain syystä mennyt perille, ja niin edelleen. Tässähän voisi ruveta harkitsemaan ammatiksi jo jonkinlaisia kriisinhallintatehtäviä. Ei mitään niin kamalaa ettenkö olisi onnistunut kuvittelemaan sen jo etukäteen ja miettinyt mitä sitten tulee tehdä. Yritys voi kertoa minulle nykytilanteensa ja minä keksin kyllä kaikki mahdolliset katastrofit joihin se voi joutua. 

Huomenna sitten Prahaan. Kotiin palaamme 14. päivä, blogiin töräyttelen ehkä vähän sen jälkeen. 

Se joka sanoo on ite

Sain lopultakin joulukortit valmiiksi. En vielä laita tänne kuvia niistä, koska lukijoissa on saamapuolella olevia ihmisiä. Ei niistä niin hienoja tullut kuin päässäni olin olettanut, mutta ihan jees. 

Tasa-arvoinen avioliittolaki meni tänään eduskunnassa läpi. Asia ei ole omalla kohdallani herättänyt suuria intohimoja kumpaankaan suuntaan (olen nykyään poliittisesti yhtä flegmaattinen kuin vasara), olen tosin sitä mieltä ettei se ole millään tavalla minulta pois ja mielelläni suon kaikille samat oikeudet mitä olen itsekin saanut. Ainoa mikä koko hommassa on vituttanut on se vastapuolen ilkkuminen ja dehumanisointi, mihin molemmat leirit ovat kyllä kiitettävästi syyllistyneet. Rauhallista, henkilöön käymätöntä keskustelua aiheesta olen nähnyt surullisen vähän. Se on ehkä koko jutussa masentavinta minunlaiselleni, jonka mielestä politiikassa asioiden tulisi riidellä eikä ihmisten. 

Lain vastustajilla oli kyllä melkoinen nivaska älyttömiä argumentteja, mutta sen sijaan että näitä argumentteja vastaan olisi käyty asiallista väittelyä, suurin osa turvautui klassiseen "ei hitto mikä takapajuinen juntti" -korttiin. En ole vielä törmännyt tapaukseen, jossa solvaaminen olisi saanut solvausten kohteen muuttamaan mielipidettään. Päin vastoin, silloin niihin mielipiteisiin tartutaan entistä lujemmin. Asiallinen keskustelu ja eri näkökulmien esiin tuominen on paras keino vaikuttaa vastapuolen mielipiteisiin. Kun henkilö kokee että hänen sanomaansa kuunnellaan, hänkin kuuntelee helpommin muita. Se, että vastapuolet kunnioittavat keskustelussa toisiaan ihmisinä vaikka olisivatkin eri mieltä, avaa kanavia yhteisymmärrykseen. Ei tietenkään kannata odottaa, että vastapuoli muuttaisi mieltään siinä samassa. Yleensä siihen menee pidemmän aikaa, voi mennä viikkoja, kuukausia, vuosiakin. Tai sitten ei muuta ollenkaan, mutta näkemys voi silti muuttua jyrkästä lievemmäksi kun sisäistää että asioissa on sellaisiakin puolia joita ei ole itse tullut ajatelleeksi. Jokainen asiallisesti käyty keskustelu kuitenkin antaa eväitä sen vastakkaisen näkökannan sisäistämiseen. 

Itse otin julkisesti somessa kantaa vain adoptio-oikeuteen. Usein törmään siihen kummalliseen uskomukseen (niin tässä kuin muissakin lapsien hankintaan liittyvissä yhteyksissä), että adoptio on jotakin jonka voi halutessaan tuosta vain tehdä. Tahattomasti lapsettomille sanotaan aina jonkun toimesta, että "ainahan voi adoptoida". Tasa-arvoisen avioliittolain lukemattomissa nettikeskusteluissa ollaan vastustajien toimesta huolissaan siitä, että nyt ne homot voivat mennä ja adoptoida jonkun. Valtaosalla ihmisistä ei näemmä ole aavistustakaan miten pitkä, monimutkainen ja kallis prosessi kotimainen adoptio on. Ei saa olla perussairauksia (esim. keliakia, joka ei oikeasti ole mikään fyysinen este huoltajana toimimiselle). Jos on koskaan ollut minkäänlaista mielenterveyspuolen diagnoosia ikinä, peli vihelletään automaattisesti poikki vaikka siitä olisi miten pitkä aika ja oli asia miten lievä tahansa. Vaadittu tuloraja ja velattoman omaisuuden määrä on niin suuri että harva yltää pelkästään siihen. Eli täytyy olla todella varakas ja superterve yli-ihminen että ylipäänsä kelpaa jonottamaan adoptiota varten. Siinä ohella sitten syynätään joka ainoa asia elämästä pohjamutia myöten. Sitten pitää odotella muutama muutama vuosi ja toivoa parasta, ja voi olla ettei siltikään saa sitä toivottua adoptiolasta. Jos joku tällaisen seulan onnistuu läpäisemään, on kiistatonta että sitä lasta on ihan todella haluttu ja koska taloudelliset puitteetkin ovat sitten kunnossa, ei pariskunnan sukupuolisella suuntautumisella ole mitään väliä. 

Uskon että vastustajillekin pian valkenee, että laki ei johda siihen että kohta mennään naimisiin eläinten kanssa ja että ne perhearvot eivät romuttuneetkaan. Näin suurissa muutoksissa povataan aina suuria ja radikaaleja muutoksia, mutta kaikki jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti. Erkki ja Pentti voivat mennä naimisiin samalla tavalla kuin naapurin Veikko ja Sirpa, kumpikin pari istuu iltaisin katsomassa telkkaa ja riitelee toisinaan siitä kenen vuoro on ripustaa pyykit ja miksi sinulla on taas tuollainen äänensävy. Kummankin lapsilta kysytään onko läksyt tehty ja uhataan viikkorahan menetyksellä jos ei ole. Kummatkin odottavat että lapset ovat menneet nukkumaan ennen kuin viettävät aikuisten laatuaikaa suljetun makuuhuoneen oven takana, varoen etteivät lapset herää. Ei siinä sen kummempaa. 

Valtaistuinpeli

Nyt sitä ollaan sitten virallisia kokemuskouluttajia. Joo, ei tunnu miltään. Saihan siitä paperin, ja kaipa käyn joskus lätisemässä jotakin, jos siltä tuntuu. Mukavinta on, että ei ole pakko jos ei siltä tunnu. Oman kokemusluennon esittäminen muille kurssilaisille aiheutti valtavan henkisen krapulan, eihän sitä omia likapyykkejään mieluusti julkisesti levittele. Onneksi vastaanotto oli silti rohkaiseva ja sympaattinen. 

Nyt kun Areenalta on tullut ensimmäinen kausi Game of Thronesia, voin myöntää olevani myyty. Silloin joskus kun se näytettiin telkkarissa ekaa kertaa, en muistanut katsoa paria ensimmäistä jaksoa enkä sen jälkeen jaksanut pyristellä takaisin kärryille. Esitysaikakin oli muistaakseni kovin myöhäinen (eikä meillä ole tallentavaa digiboksia), joten sekin pudotti minut pois katsojakunnasta. Nyt on sitten eka kausi tapitettu. Koska reissun takia jäisi pois kymmenen seuraavaa jaksoa, mies tilasi Amazonista halvalla kolme ensimmäistä kautta. On kyllä niin hyvä sarja että joka jakson jälkeen tekisi mieli nousta seisomaan ja taputtaa (paitsi silloin kun tekee mieli repiä hiuksia päästä kun joku suosikkihahmo menettää henkensä). 

Nyt kun mies on saanut ensimmäisen palkkansa, tuntuu ihan oudolta kun rahaa on äkkiä niin paljon käytettävissä. Dvd-boksin lisäksi olemme ostaneet uuden kissankuljetuskopan kun entinen pysyi kasassa vain pyhällä hengellä ja ne oopperaliput. Muuten raha jääkin sitten säästöön. Parasta säästää mahdollisimman paljon ensi vuonna, jos määräaikaisuuden jälkeen homma ei enää jatkukaan. 

Vielä pari vuotta sitten olisin vastaavassa tilanteessa halunnut uuden sohvan ja kirjahyllyt ja ties mitä, mutta nyt tähän nuukailuun on niin tottunut, että ajatus rahan laittamisesta johonkin mitä on taloudessa ennestään ehjänä, tuntuu erittäin vieraalta, jopa vastenmieliseltä. Emme kuitenkaan ole kitupiikkejä jotka eivät koskaan osta mitään kivaa, mutta paljon enemmän tulee käytettyä harkintaa ja katsottua tulevaisuuteen. Nyt kun minulla on käsissäni joutavaa aikaa, paljon mietiskelen sitä mitä kaikkea voisi tehdä itse. Uutta tietokonepöytää olen suunnitellut jo pitkälle, appiukko on luvannut jo vanhaa lankkua josta voin väsätä lankkupöydän, ostan siihen vain edullisesti jostain rautaiset jalat. Mutta se on vasta ensi kesän homma. 

PS. Urakka, josta olen viimeiset pari kuukautta valittanut, on nyt saatu viimeiseen päätökseen. Kaikki on valmista ja asiakkaalle mieluisaa ja laskukin on nyt toimitettu perille. Ei enää koskaan, paitsi sitten kuitenkin taas ensi kerralla. En kai minä tässä jamassa olisi jos osaisin ottaa opikseni?

Noro Noro Noro

Tämähän nyt ei mennyt lainkaan niin kuin Strömsössä. Edellisessä postauksessa kerroin sydäntälämmittävästä vierailusta lankomiehen kotiin, ja sieltä tuli tuliaisina myös norovirus. Anoppi kertoi kyllä että kyseisessä perheessä oli viikolla ollut vähän oksennustautia, ja sanoi että ei se enää voi tarttua. No minuunpa tarttui. Voi helvetti, miten se tarttuikin! Tiistain vastaisena yönä heräsin siihen että nyt pitää oksentaa. Juoksin vessaan oksentamaan ja samalla lensi ripulit hallitsemattomasti kaaressa toisesta päästä. Aamuyöstä meni kahdet kalsarit tunnissa. En muista onko ihan hetkeen vituttanut yhtä paljon. 

Tiistai meni kokonaan oksennellessa. Ensin ei pysynyt mikään sisällä, sitten pysyi vesi kahden ruokalusikallisen tuntivauhtia. Oksentaminen oli todella rajua ja teki älyttömän kipeää, vatsalaukku puristui kasaan ja yritti työntää ulos jotakin vaikka mitään ei ollut enää jäljellä, ei enää edes vatsahappoja. Puolessatoista vuorokaudessa laihduin kolme kiloa ihan pelkän nestehukan vuoksi. Tiistain ja keskiviikon välisen yön nukuin sohvalla istuallani, kun maha ei antanut periksi nukkua vaaka-asennossa. Siinä kohtaa mietin, että olisi sairaanhoitajaperheessä pitänyt olla vähän paremmin takaraivossa se, että lastenkutsuja ei järjestetä jos joitakin päiviä aikaisemmin perheessä on ollut norovirusta. Ennen meitä samana päivänä kun oli ollut kaverisynttärit. Toivottavasti mahdollismman harva lapsi on tartunnan saanut, painajaismaista kun tahtoo olla aikuisellekin. 

Jos olisimme tienneet että kyseessä on norovirus eikä joku tavallinen lasten yrjötauti, emme olisi menneet. Olkoonkin, että sitten olisi tullut taas kymmenen pimppiragetekstiviestiä siitä, miten lapselle ei saa tuottaa pettymyksiä. Pari vuotta sitten miehen syntymäpäivät olivat vajaa viikko ennen kuin olimme lähdössä Italiaan, ja kuulimme mutkan kautta että tästä perheestä puolet oli oksennustaudissa. Päätimme siirtää juhlia ettemme olisi saaneet tartuntaa juuri matka-aikaan, ja siitäkös riemu repesi. Lankomies lähetteli puoli päivää peppukipeitä kiukkuviestejä siitä miten lapsille ei saa tuottaa pettymyksiä ja miten kauheita ihmisiä me olemme kun teemme tällaista. Minä olin jotenkin kuvitellut, että lapsi pitää opettaa sietämään pettymyksiä, varsinkin sellaisissa tapauksissa jolloin ollaan sairaana eikä voida sen takia lähteäkään mihinkään. Mutta mitäpä minä väärineläjä sellaisesta tiedän kun ei ole lapsiakaan. 

Joo, tässä kohtaa jokainen voi varmaan arvata miten lämpimiä tunteita minulla tuohon suuntaan tällä hetkellä on. Jatkuvaa tylytystä ja kaupan päälle hyppykuppa. Nyt olen sen verran hyvässä kunnossa että sisällä pysyy mustikkasoppa, hapankaali ja banaani, enkä ole oksentanut 24 tuntiin. Illalla uskallan kokeilla jo lämmintä ruokaa, mies laittoi eilen bigosta muutaman päivän tarpeiksi. Lauantaina on viimeinen koko-koulutuspäivä, ja sinne on pakko mennä jos haluaa paperit. Luento minun piti kirjoittaa tällä viikolla, mutta yllättäen siitä ei tullut mitään. Pakko raapustaa jotakin kasaan huomenna. Onneksi koulutuspaikassa on joka paikassa käsidesipulloja, jotten tartuta muita. Aion myös varmuuden vuoksi istua muista vähän erillään enkä kättele ketään, ja myöskin perustelen että miksi en. Meillä sitä kutsutaan toisten ihmisten huomioon ottamiseksi. Ei tätä sairautta toivo kenellekään. 

Ja sitten ihmettelevät, miksi minulla on niin negatiivinen kuva lapsiperhe-elämästä.

Persona non grata

Eilen olimme miehen veljentyttären syntymäpäivillä. Sen, jonka kummeja molemmat olemme. Olimme paskoja kummeja ja veimme kirjan emmekä toivottua nälkiintyneen pirihuoran näköistä nukkea (Monster High vai mikä se oli) joita taloudessa on ennestään valtava korillinen. Kirja oli kyllä mieluinen (mummon piti heti lukea se kaksi kertaa peräjälkeen), mikä oli mukava yllätys. 

Se mikä ei ollut mukavaa, eikä valitettavasti edes yllätys, oli saamamme kohtelu noin muuten. Tervehdysten lisäksi meiltä ei kyselty kuulumisia, eikä ylipäänsä meille puhuttu yhtään mitään. Miehen veli puhui koko ajan isänsä (joka asuu naapurissa ja jonka kanssa näkevät joka päivä) kanssa traktorin akkujen sarjoituksesta ja ihan tietoisesti oli sanomatta veljelleen (jota näkee harvoin) sanaakaan. Avovaimonsa ei puhunut kummallekaan mitään, ainoastaan miehen äidille vähän jotakin. Kaikin tavoin kyllä tehtiin selväksi että meidät on kutsuttu siksi kun oli pakko, eikä mistään muusta syystä. Muita vieraita paikalla ei ollut. Kun itse keskustelin miehen kanssa hänen uudesta työstään niin siihen kyllä veli heitti väliin että ylemmän toimihenkilön titteli on itse asiassa aika huono titteli. Ei onnittelua siitä, että sai työpaikan. Ei kiinnostanut kysyä mitä mies edes tekee siellä. Firmankin muisti väärin, vaikka mies on tehnyt kaikki työpätkänsä viimeisen kolmen vuoden ajalta siihen samaan lafkaan. 

Että vitutti. Vituttaa yhä. Kohtelu oli kuin Putinilla G20-maiden kokouksessa, sillä erotuksella että me olemme syyllistyneet vuokralla asumiseen kerrostalossa, lapsettomuuteen, outoihin ammatteihin ja epänormaaleihin harrastuksiin. Alkaa ihan tosissaan tulla mitta täyteen. En jaksa enää tuota paskaa. Taas kerran heräsi kysymys, että miksi minutkin on pyydetty lapsen kummiksi jos olen niin kummallinen ja epäilyttävä henkilö, hädin tuskin tervehdyksen arvoinen? 

Eilen mies poikkeuksellisesti törsäsi hiukan ensimmäisen palkkansa kunniaksi ja osti meille liput ensi kesäksi Toscan ensi-iltaan Savonlinnan Oopperajuhlille (olen niin iloinen, kun moneen vuoteen en ole päässyt). Törsäsi hyviin paikkoihin, en ole koskaan ostanut sen hintaluokan lippua. Siitä on tarkoitus tehdä kiva yhden päivän miniloma kun joulukuun reissun jälkeen miehellä ei ole mahdollisuutta pitää kertyneitä lomia kuin vasta vuoden päästä. Varataan pöytä jostain paremmasta paikasta, vedetään ykköset päälle, käydään syömässä, nautitaan oopperasta ja sen jälkeen vielä lasilliselle. 

Kieltämättä ilo oopperastakin haihtui paljolti sen jälkeen kun saimme kylmää kyytiä lankomieheltä perheineen. Pelkään jo etukäteen millaista vinoilua siitäkin tulee. Ja sitähän tulee. 

Lörtsy on pyhä

Gourmondon paketti tuli eilen. Boheemi syyskuu kulutti edellisen satsin nopeammin kuin olimme arvelleet. Nyt kun mies on töissä, ei keskellä viikkoa voi laitella ruokaa pitkän kaavan kautta ja nautiskella sitä sitten viinilasillisen kera. Tällä kertaa pakettiin otettiin myös saksalaista glühweinia jouluksi, kuten myös iso pullo Chartreusea. Tuli myös kilo kahvipapuja, mutta en laittanut niitä kuvaan. 

Luovuin nettisivujen tekemisestä. Tuli älyttömän helpottunut olo. Yritin kyllä, mutta ei siitä tullut hittojakaan. En ehtinyt ja jaksanut tässä ajassa ruveta paneutumaan koodien saloihin, ja henkisen puolen jaksaminenkin oli jo pelkästään noissa graafisissa töissä pettämäisillään. Nyt on hienoa kun kaikki on valmista ja tarvitsee vain kirjoittaa lasku. Ja vannoa että ei koskaan enää. Tulipahan ainakin työnäytteitä lisää, mutta nyt keskityn kehittämään itseäni ja taitojani, varsinkin siellä kuvituspuolella. Se cv-portfolio -verkkolehtikin on ihan vaiheessa kun kaikki aika ja energia on mennyt noihin muihin hommiin. Blogikin on jäänyt retuperälle. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Eviran mielestä lörtsyä ei saisi kutsua lörtsyksi. Koska olen syntynyt ja kasvanut Savonlinnassa, olen kasvanut lörtsyn maagisella voimalla. Lörtsyistä voi kasata sekä pää- että jälkiruuan. Koulun retkillä eväinä oli lörtsy, omena ja pillimehu. Jossakin puolimatkan pysähdyspaikalla opettajat kaivoivat bussin tavaratilasta lörtsylaatikon, josta jaettiin itse kullekin mahantäytettä. Lörtsy on pyhä. Lörtsyn kanssa ei pelleillä. Savonlinnalaisten yleisen uppiniskaisuuden tuntien veikkaan, että nimestä ei luovuta, eikä sitä täsmennetä. Savonlinnalaiset onnistuivat mäkättämään itsensä Ylen Itä-Suomen uutisten sääkartalle (vaikka normaalisti alueuutisten sääkartalla ovat vain maakuntien pääkaupungit), joten lörtsyn puolesta he menevät vaikka tervapataan. 

On tää niin huikeeta. Pääsen askartelemaan joulukortteja hyvillä mielin.

Tästä mitään tule

Muistuttakaa, etten enää tee painotuotteita tilaustyönä. Hermot ovat kerta kaikkiaan riekaleina. Ei tämä ole täysjärkisen ihmisen hommaa, varsinkaan näillä palkkioilla joita työmarkkinatuen päälle saa tienata. Epäilin jo hetken että ei minusta ole rehelliseen työhön, mutta tarkemmin kun ajattelee, itsenäinen työskentely on paljon kuluttavampaa kuin jos olisi jossakin palkollisena. Ei ole pomoa tai työkavereita joihin tukeutua sillä hetkellä kun tekee mieli nostaa kädet pystyyn jonkin ylitsepääsemättömän ongelman edessä. On joko löydettävä ongelmaan ratkaisu vaikka väkisin tai sitten kärsittävä seuraukset. 

Huomenna täytyy soittaa painoon ja kysyä mitä tilaukselle kuuluu, kun heidän puoleltaan ei ole tullut mitään kuittausta siitä että olisivat saaneet materiaalit jotka lähetin jo puolitoista vuorokautta sitten. Ensi viikon keskiviikkona pitäisi kuitenkin olla julisteet näkyvästi esillä ja esitteitä jaossa. Ehkä lähettämäni viesti liitteineen on mennyt suoraan roskapostiin, mene ja tiedä. En tykkää soitella perään, mutta pakko. Olin myös pyytänyt ohjeita toiseen painotuotteeseen (minkä valmistamiseen jokaisella painotalolla on omat graafiset ohjeensa), mutta ei mitään vastausta. 

Ja ne juuttaan nettisivutkin pitäisi tehdä. Olen muistuttanut uudelleen siitä aiemmin antamastani disclaimerista että minulla ei ole siihen hommaan mitään osaamista, mutta asiakkaan luottamus näihin olemattomiin taitoihini on vankkumaton ja vahva. Yritetään nyt sitten, mutta jos homma kusee niin voin ainakin sanoa että mitä minä sanoin, en minä tämmöisiä hommia osaa. Ainakin olen varoittanut. 

Sain idean, että sekä minun vanhemmilleni että miehen vanhemmille voisi teettää lahjaksi seinäkalenterit, valitsen vain sopivat valokuvat omista arkistoistani. Kummallekaan taholle kun on niin hankala ostaa yhtään mitään järkevää lahjaa. Kun kaikkea on. Joskus nuorempana yritin ostaa äidille aina jotakin kivaa tai hienoa, mutta lopputulos oli "voi, tämä on niin hieno etten minä tätä raaski käyttää" ja lahja jäi sitten laatikkoon tai kaappiin käyttämättä, olkoonkin että se oli käyttöön ostettu. Kalenteri on ainakin sellainen että sitä kannattaa käyttää, koska vuoden päästä se on jo vanhentunut. 

Tämän kaiken höseltämisen seurauksena en ole, harvinaista kyllä, uhrannut vielä ajatustakaan tämän vuoden joulukorteille. Normaalisti tähän aikaan vuodesta kortista on tehty prototyyppi, tehty siihen tarvittavat muutokset ja ruvettu jo askartelemaan lopullisia. Nyt en tiedä missä vaiheessa niitä jaksaisin suunnitella ja väsäillä. Kaikki aika ja energia menee muuhun. 

Vanha viinakon laki

Huomenna Naamakirjassa on tempaus (nimeltään Vanha viinakon laki), jolla osoitetaan mieltä älytöntä alkoholilakia vastaan. Tarkoitus on laittaa päivän ajaksi profiilikuvaksi oman suosikkialkoholijuoman kuva. Eipä mikään mielenosoitus ole tässä maassa ennenkään mitään auttanut, mutta sainpahan hyvän tekosyyn ottaa valokuvia. Otin telineestä iäkkäimmän viinipullon mikä minulta löytyi (2005 vuosikerran Toscar Monastrell Crianza) ja tein sille arvoisensa kuvausympäristön. 40-luvun koululaiskarttapallo ja vanhat kirjat tekevät viinille ihan kivasti oikeutta. Vai mitä itse tykkäätte?

Tulin ostaneeksi myös joulukalenterin (kuva alla), kun lopulta löytyi sellainen mistä pidän. Tänään saapuivat myös huuto.netistä huutamani kynttilänjalat (niistäkin kuva alla) jotka olivat kyllä justiin sellaiset kuin pitikin, mutta joiden sisukset oli jostain mystisestä syystä täytetty jonkinlaisella kovettuvalla askartelumassalla. Varmaan siksi, että olisivat vakaampia, mutta tuntui kyllä vähän oudolta. Myyjäkään ei ollut asiasta ilmoituksesta maininnut. Eipä tuo sinänsä haittaa kun päälle päin ei näy ja sellainen mureneva massa on helppo kropsutella pois ja loppu liottaa irti pintaa vahingoittamatta. Ihan noin krumeluurattuja en ollut suunnitellut ostavani, mutta kun näin nuo niin heti iski hermoon. Sopivat senkin päälle ja joulukattaukseen täydellisesti. Noita en myy pois ikinä, nyt kun lopultakin löysin kivan näköiset matalammat kynttilänjalat. Enää ei tarvitse katsella joulupöydässä kynttilänliekkejä niska ylöspäin kekassa.

Joo, noihin kuviin en jaksanut erityisesti panostaa. Mies on ensimmäistä viikkoa töissä. Vähän hassulta on tuntunut olla taas yksin kotosalla. Sitä on jo niin tottunut että mies on töissä kesät ja talvet saadaan värjötellä kaksistaan, mutta nyt tätä onkin luvassa vuoden verran. Kyllä siihen sopeutuu, ja tätähän sitä oltiin toivottukin, että edes toisella olisi töitä. Jospa minä nyt malttaisin kehittää itseäni piirtämisen ja maalaamisen saralla, kun parvekkeellekaan ei voi unohtua tuntikausiksi lukemaan niin kuin kesällä. 

Maha ollut peevelin kipeä. Tänään en voinut tehdä oikeastaan mitään kun sattui niin seevetisti. Hirveä nesteturvotus, ilmaturvotus ja vihlominen. Ja tuntuu siltä ihan kuin olisin kipeäksikin tulossa. 

Joskus käy myös hyvin

Mies sai sen vuoden määräaikaisuuden ja aloittaa maanantaina. En ole oikein sisäistänyt asiaa vielä, en varsinkaan sitä osaa että meille voi joskus käydä tällainen mäihä. Ikuisena lyhimmän tikun vetäjänä en ole tottunut moiseen. Ärsyttää omat aivot, nyt kun tapahtui jotakin hyvää niin sitä alkaa pelätä että sen vastapainoksi on tapahduttava varmasti jotain pahaa. Vaikka eihän moisessa ajatuksessa ole järjen hiventä. No, taloudellinen tilanteemme helpottuu huomattavasti seuraavan vuoden ajaksi. 

Tajusin vasta tänään miten älyttömän väsynyt olen. Mies on hirvimetsällä ja minä istun kotona isolla ahterillani syömässä gluteenittomia vammaispipareita ja masentelen keskenäni. Työt jumittavat, takki on tyhjä. Varsinkin se nettisivun teko on vuoren kokoinen mörkö, kohta on varmaan pakko sanoa että sori mutta en pysty tähän. Meidän piti mennä torstaina elokuviin mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Tämä myöhäinen syksy on aina paskinta aikaa. On kylmää, märkää ja pimeää. Valoa tuonut lumikin on sulamassa pois, ensi viikolla on taas märkää ja sateista. 

Omia vanhempiakin kohtaan alkaa kohta ymmärrys loppua. Isälläni vapisevat kädet niin holtittomasti ettei syöminen ja juominen tahdo onnistua, mutta lääkäriin ei voi mennä. Vapinan takia hän on melkoinen hasardi myös auton ratissa. Kesällä täytettyään 70 hän sai pitää ajokorttinsa (itse olisin jopa voinut lyödä vetoa siitä että kortti lähtee) ja vapinaan jotain lääkettä joka silminnähden oireita helpottikin, mutta joko lääkkeet eivät enää tehoa tai sitten hän ei halua käydä uusimassa reseptiä jostain mystisestä syystä. Ja se vapina on pahempaa kuin koskaan. Äiti ei tietenkään pakota isää lääkäriin, kunhan hyssyttelee asiaa. Viinan juomista ei kuitenkaan voi vähentää, koska eihän sillä yli 20 vuotta kestäneellä jokapäiväisellä pämppäämisellä tietenkään ole vaikutusta yhtään mihinkään. Jos alkoholin liikakäytön ottaa varovaisestikin puheeksi, tuloksena on sellaiset uhmakilarit ettei mitään järkeä. 

Jatkan läskilauantaitani ja otan lisää pipareita.

Tankkiässä

Eilisen ja toissapäivän olin kokemuskouluttajakoulutuksessa (ärsyttävän pitkä sana, joten taidan jatkossa käyttää sanaa koko-koulutus). Hyvä ja antoisa koulutus, ei siinä mitään, mutta en tiedä onko minusta moiseen. Useimmilla oli joku selkeä trauma tai vamma josta kertoja itse pystyi osoittamaan että tästä kaikki alkoi, mutta minun sairaushistoriani on sellainen sillisalaatti että on vaikea sanoa mikä johtuu mistäkin eikä oikein voi sanoa milloin, mistä ja miksi kaikki on edes alkanut. Luennon kirjoittamisessa on nyt sitten kauhea savotta. Onneksi on yli kuukausi aikaa. 

Nyt ollaan jännän äärellä. Huomenna mies saa tietää saako hän kesätyöpaikkaansa vuoden määräaikaisuuden vai ei. Huomenna siskoni tulee myös muutaman päivän vierailulle. Tarkoitus on käydä Kuopiossa (emmekä vain suinkaan eksy Ikeaan, emmehän), tehdä joululeivonnaisista testierät ja pitää sen kunniaksi myös pikkujoulut, leppoistella ja rattoistella ja käydä uudessa erinomaisessa pizzeriassa (Roihu), johon olen kovasti ihastunut ja sinne jo monta kertaa rahani kantanut ja menestyksekkäästi usuttanut toisiakin niin tekemään. 

Kun kaikki muut hommat elämässä ovat tällä hetkellä hirveän vaivalloista vääntöä ja vatulointia, niin voin ainakin henkseleitä paukutellen kertoa olevani hyvä World of Tanksin pelaaja. Pidin pitkään taukoa, mutta nyt olen aloittanut uudelleen ja parantanut parin kolmen viikon aikana tulosta jopa kymmeniä prosentteja, ja mitaleiden lisäksi olen viimeisen viikon aikana saanut pari Tankkiässä-tunnustusta telatykeille, joita tykkään pelata eniten. Yhdessä pelissä jopa vastapuolen pelaajat tulivat kehumaan että uskomaton suoritus. Meinasivat henkiset henkselit napsahtaa poikki kun tuli niin hyvä fiilis. Että jos minä jossakin olen hyvä, niin pelaamisessa. Säälittävää varmaan monista, mutta jostakin se ilo ja onnistumisen kokemukset on revittävä. 

Huomisaamuna pitäisi tulla lunta. Toivottavasti tulisi ja jäisikin. En halua toista mustaa joulua peräkkäin. 

Mutta vuodet on lyhyet

Ostin matkaa varten pienen, postikortin kokoisen matkajoulukalenterin, kohdetta silmällä pitäen Myyrä-aiheisen. Tänään tomerruin myös askartelemaan paskartelemaan joulutervehdyksiä tämän vuoden joulukorttien ohelle. Niiden joulukorttien, joiden muotoa en ole edes vielä päättänyt. 

Meillä on miehen kanssa nyt aika tarkalleen viisi yhteistä vuotta takana. Niistä reilut kolme ja puoli olemme olleet naimisissa. Yhtään liioittelematta ja kaunistelematta voin sanoa, että nämä vuodet ovat olleet elämäni parasta aikaa. Mies on sellainen joka saa minut uskomaan, että jokaiselle on olemassa vain se yksi ja ainoa. Ainakin minulle on olemassa vain yksi ja ainoa, ja se on tuo mies. Ja minä ihan oikeasti yritän olla kuulostamatta imelältä. Se vain on niin. Vaikka muuten elämä on ollut aikamoista sontaa, miehen kanssa kaikki palaset ovat loksahdelleet paikalleen sujuvasti. 

Aloimme seurustella lokakuussa 2009, mies muutti luokseni saman vuoden joulukuussa ja menimme kihloihin vain kolmen kuukauden seurustelun jälkeen, tammikuussa 2010. Se tuntui meistä täysin luonnolliselta siirrolta, koska silloin tuntui siltä kuin olisimme olleet yhdessä jo vuosia. Ihan kuin toisen olisi tuntenut aina. Kumpikin meistä oli seurustellut aikaisemmin, eikä kenenkään toisen kanssa ollut tuntunut murto-osaksikaan samalta. Jälkeen päin olen kuullut että kihlautumistamme pidettiin monin paikoin aika hätäisenä ja harkitsemattomana, mutta meistä tuntui oikealta. Tiesimme, että se on nyt tässä ja se on sitä itseään. Tasan 13 kuukautta kihlautumisesta menimme naimisiin. Olemme edelleen se ällöttävä pari joka kulkee kaupungilla käsi kädessä ja taputtelee toisiaan sinne tänne. 

Tässä pari päivää sitten mies liikuttui kuunnellessaan Pavarotin suurella tunteella laulamaa Carusoa. Tulin taas tuumineeksi, että en minä toista edes puoliksi noin hienoa tyyppiä löytäisi mistään. Eikä se ole vain siitä kiinni mitä toinen tekee tai on tekemättä. Kukaan muu ei ymmärrä minua, outoja ajatuksiani ja pieniä (isoja) kummallisuuksiani yhtä hyvin kuin mies, minkä lisäksi hän myös arvostaa minua ja niitä omituisimpiakin asioita ja aivoituksia joita onnistun tavan takaa suoltamaan. Sama toimii tietysti myös toisin päin. Hän on hienoin tuntemistani miehistä. Kukaan tunne minua yhtä hyvin kuin hän, eikä kukaan tunne häntä yhtä hyvin kuin minä. 

Tuntuu mahdottomalta kuvailla sanoilla sitä kaikkea, mitä todelliseen rakkauteen kuuluu. Sen vain tietää ja tuntee. Ensimmäiset viisi vuotta on nyt takana. Oli tulevia vuosia jäljellä kuinka vähän tai paljon tahansa, toivon että saamme lähteä täältä kutakuinkin yhtä aikaa. Tuo mies on minun aarteeni, minun sydämeni, ja elämä ilman häntä olisi minulle sama kuin jos aurinko sammuisi ja tulisi ikuinen yö. 

On tämä saatana työmaa

Alan jo pikkuhiljaa fiilistellä joulua. Ikean joulukoristetarjonta ei tänä vuonna oikein sytytä, ja olkipukitkin olivat poistuneet valikoimasta. Onneksi ehdin ostaa mokomat viime vuonna. Joulukortteja jo mielessäni kovasti suunnittelen, mutta en ole vieläkään osannut päättää askartelisinko ne itse vai tekisinkö Illustratorilla ja painattaisin. Joudun tällä hetkellä muutenkin laulattamaan Illustratoria päivät pitkät, niin jotenkin tekee mieli tänäkin vuonna askarrella, ihan vain jo rentoutuksenkin takia. Toisaalta taas olisi kiva tehdä tänä vuonna jotain erilaista. 

Olen vähän lirissä noiden työjuttujen kanssa, kun ei oikein ota suunnittelu onnistuakseen. Ylihuomenna on väliaikapalaveri, jossa katsotaan mitä sitä ollaan saatu aikaan. Grano väittää että heidän InDesign -painoprofiilinsa kävisi Illustratoriinkin, mutta en parhaalla taidollanikaan onnistu löytämään keinoa miten sen sinne syöttäisin. Voin toki kierrättää kaiken materiaalin InDesignin kautta, mutta tuntuu vähän pöhköltä sekin. Ystävämme Googlekaan ei osaa auttaa, joten alan epäillä että luulivat minun tarkoittaneen jotain muuta. 

Tulee välillä sellainen fiilis, että on tämä saatana työmaa. Puutteellisella koulutuksella yritetään tehdä itsenäisesti jotakin hommaa ja kiristellään hampaita. Jos olisi palkkatyöläisenä, voisi sentään kysyä joltakin kollegalta neuvoa. Kunhan tämä sorvaus on ohi niin en tiedä otanko enää vastaavia hommia vastaan. 

Parempia aikoja odotellessa

Joo, en ole taaskaan kirjoittanut, tiedän. Olen ollut staattisessa tilassa enkä ole tehnyt oikeastaan mitään järkevää. Poikkesin vanhempieni luona auttamassa uuden tietokoneen ostamisessa ja asentamisessa, siinäpä ne tärkeimmät. 

Taloudellisella rintamalla on yllättävää toivoa: mies on saamassa vuoden määräaikaisen sopimuksen siihen paikkaan jossa hän on ollut viime kesän ja herra ties kuinka monta kesää ennen sitä. Vuoden jälkeen, jos tarvetta on ja pääkonttorista heltiää rekrytointilupa, voi saada vakinaisen paikan. Mutta siitä ei vielä uskalla haaveilla, yt-neuvotteluja ja toimipisteiden lakkauttamisia on tuossakin puulaakissa solkenaan. Vuoden määräaikainenkin sopimus on jo kuin lottovoitto, varsinkin kun mies ei ole kenenkään perhetuttu tai sukulaispoika. 

Minun taas pitäisi tehdä nettisivut ja lisää markkinointimateriaalia samalle puljulle jolle jo aikaisemmin tein esitteitä ja käyntikortteja. Hiukan hirvittää, meille kun ei koulussa sitten koskaan opetettukaan sitä nettisivujen tekoa vaikka olisi pitänyt. Katselin ilmaisia, avoimen lähdekoodin ohjelmia ja kaiken räknäilyn jälkeen päädyin siihen että yritän ottaa KompoZer-nimisen ohjelman haltuun ja saada ne juuttaan sivut aikaiseksi sillä. 

Pääsin sinne kokemuskouluttajakoulutukseen, mutta nyt sitten tuntuu ettei huvittaisikaan mennä. Menen silti, kun kerran olen hakenut ja päässyt. Kaksi viikonloppua ja muutama itsenäinen tehtävä, ei pitäisi olla paha rasti. Voi se olla että siihen löytyy vielä intoakin, mene ja tiedä. Juuri nyt vaan ei ole. 

Päätin lopettaa hoitokontaktin mt-toimistoon. Ei siitä ole ollut enää mitään apua, kaikkien näiden vuosien jälkeen levy on jumittunut siihen "kun nyt vaan muistat ajatella positiivisesti" -asentoon. Jos hoitavan tahon kanta on se että kyllä niitä ihmeitä voi tapahtua eikä sitä ikinä tiedä mitä hyvää elämässä vastaan tulee, niin ehkä luovuttaminen on silloin jo molemminpuolista ja on parasta vapauttaa se paikka jollekin toiselle. 

Tiivistettynä olen nyt ilman hoitokontaktia ja siirtymässä miehen palkalla eleleväksi kotirouvaksi joka tekee satunnaisia pikkurahahommia. Voisi toki olla huonomminkin. Ainakin saadaan rahaa kunnolla säästöön pahan päivän varalle. 

Liian aikaisin

Näkymä parvekkeelta tänä aamuna. Ja noita märkiä jalkarättejä pyrytti koko päivän. Normaalisti olen innoissani ensilumesta mutta nyt en. On aivan liian aikaista mokomalle, varsinkin kun loppuviikosta on taas yli kymmenen astetta lämmintä ja sitä ennen vuoroin jäätä ja vuoroin harmaata sohjoa. Huomenna pitäisi vielä mennä lämmittämään reissussa olevien appivanhempien uuni ettei talo jäähdy ja tänään sieltä on iso pihapuu kuulemma kaatunut, ja sekin pitää raivata pois. Ja anoppilan naapurissa asuva miehen veli on keksinyt taas miehelle nakkihommia. Tällä kertaa mies lupasi pitkin hampain mennä avuksi. 

Ei kannata kysyä, miksi niitä hommia ei voi naapurissa asuva veli hoitaa, vaan meidän pitää ajaa kesärenkailla tuolla jääsohjossa 50 kilometriä niitä tekemään. Vastaamisessa menisi muutama pitkä kappale ja kirjoittajalta hermot vain kun pitää ajatellakin koko asiaa. Lyhyesti kiteytettynä kysymys on viitsimisen puutteesta, mutta siihen liittyy niin pohjattoman raivostuttavia ja itsekkäitä piirteitä että parasta olla paneutumatta asiaan sen tarkemmin. 

Täytyy myöntää, että tänään ei ole harmittanut olla työttömänä, kun on saanut katsella tuota sohjosadetta olohuoneen ikkunasta. Nenäni olen pistänyt ulos vain ottaakseni kuvan parvekkeelta. Kun sähköt katkesivat päivällä reiluksi tunniksi, paneuduin piirtämään fantasiakarttaa musteella ja sulkakynällä isolle litoposterille jonka värjäsin pari viikkoa takaperin kahvilla kellastuneen paperin väriseksi. Ei hullumpaa ajanvietettä. 

Mies sai tänään puhelun, että hänelle saattaisi olla muutamaksi kuukaudeksi taas hommia tiedossa. Varmaa se ei vielä ole, mutta ei auta kuin toivoa parasta. Sitä samaa juttua samassa paikassa missä oli koko kesän. Olisi ainakin talous tasapainossa muutaman kuukauden eteenpäin. 

Suuri ja Mahtava

Joskus niin kyllästyttää yksipuolinen ystävyys. Se, että saa aina olla se joka ottaa yhteyttä ja kyselee kuulumisia, ja jolle ei aina edes viitsitä vastata. Jos olen niin tärkeä ystävä kuin minulle väitetään, miksi ihmeessä tämä aina menee näin? En tiedä miten kauan jaksan tällaista. Päätin, etten enää kysy kuulumisia enkä ota yhteyttä. Katsotaan mitä tapahtuu, vai tapahtuuko yhtään mitään. 

Alkuviikon tähtiretken lisäksi olen lähinnä vain pelaillut Simsiä. Origin antoi Sims-asiakkailleen kesällä ilmaiseksi Sims kakkosen kaikkine lisäosineen, joten on ollut paljon uutta pelattavaa, koska aikaisemmin minulla oli vain kaksi lisäosaa. Vaikka työttömän innokas peliputki voi tuntua paheksuttavalta, aivojen nollaamisesta on ollut hyötyä. Olen saanut valtavasti ideoita siihen verkkolehteen johon paketoin sekä pienen portfolion että cv:n, ja jonka taitan oikean aikakauslehden näköiseksi henkilöjuttuineen päivineen. Tähän asti olen vain ottanut omakuvan, valinnut fontteja ja tehnyt muotoiluasetuksia valmiiksi niin että enää tarvitsisi laittaa kuvat, tehdä muutama väligrafiikka ja taittaa kansi. Ja tietysti kirjoittaa tekstit niin että ne antaisivat mahdollisimman silotellun kuvan repaleisesta menneisyydestäni ja keskittäisivät huomion siihen mitä minä osaan nyt. 

Mikä tärkeintä (ja vaikeinta), samalla täytyisi kehua itseään sen minkä suinkin osaa, koska tuo verkkolehti on tarkoitettu kansainväliseen työnhakuun. Esimerkiksi Britanniassa, johon kuitenkin ensisijaisesti suuntaan, suomalainen vaatimattomuus ja suorapuheisuus kaikista omista vioistaan ei ole alkuunkaan hyvä veto työmarkkinoilla. Vahvan portfolion lisäksi pitää kehua itsensä maasta taivaisiin ja kirjoittaa vetävä saatekirje työhakemuksen tueksi. Pelkkä luettelomuotoinen cv, oli se sisällöltään kuinka vaikuttava tahansa, ei riitä. Minun silppuhistoriallani vaaditaan jo melkoista kaunopuheisuutta. 

Se siitä ja loput maataloudesta. Miehen kanssa tuossa pohdittiin - ja kysynkin nyt niiltä lukijoilta jotka tähän mainittuun joukkoon kuuluvat - että miten 90-luvulla syntyneet mahtavat kokea Neuvostoliiton? Mitä heille tulee mieleen, kun puhutaan Neuvostoliitosta? Minulle Neuvostoliitto on vahva lapsuusmuisto, ja kun se hajosi vähän ennen yhdeksänvuotispäivääni, se tuntui tosi oudolta. Neuvostoliittoa pelättiin ja siitä vitsailtiin, minun ikäiseni lapset kyselivät mitä tarkoittaa perestroika, ja kun Tsernobylin ydinvoimala räjähti kun olin kolmen, koko Suomi (ja Eurooppa) oli varpaillaan. Ja sitten äkkiä (lapsen näkökulmasta) Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan. Piti opetella koulussa ihan uusi kartta missä oli jotain ihan outoja uusia valtioita kuten Viro, Latvia ja Liettua, eikä ollut enää Leningradia tai Stalingradia vaan tilalle tulivat Pietari ja Volgograd. Vuotta aikaisemmin oli pitänyt totutella Itä-Saksan ja Länsi-Saksan yhdistymiseen, ja sitten vielä Neuvostoliittokin hajosi. Sitten Balkanilla sodittiin ja Euroopan kartta piti opetella taas uudelleen. Maailma tuntui muuttuvan kovaa vauhtia ja arvaamattomasti. 

Nykyisin Neuvostoliitto, kaksi Saksaa, rautaesiripun hajoaminen ja kaikki muu siihen liittyvä tuntuu todella kaukaiselta, vaikka noin kolmasosan tähänastisesta elämästäni ne olivat arkipäivää ihmisten puheissa, televisio-ohjelmissa ja kauppojen hyllyillä. Jos minulla olisi aikakone, menisin tarkastelemaan lapsuuteni yhteiskuntaa aikuisen silmin. 

Tähtiretki

Eilen illalla menimme mökille tähtiretkelle. Lämmitimme saunan, keitimme teetä ja paistoimme takassa makkaraa, minkä ohella istuimme laiturilla katsomassa tähtiä ja tähdenlentoja ja minä otin tähtikuvia pitkällä valotusajalla. Iltayöstä vastarannan takaa alkoi nousta puolikuu, ja sain hauskoja kuvia missä kuu näyttää kirkkaalta kuin nouseva aurinko, koska valotusaika oli 20 sekuntia. En osannut päättää kumpi versio tuosta kuvasta on hienompi, normaali vai siniseksi käsitelty, joten päätin laittaa molemmat tähän. Jokainen voi itse valita kumpaa kuvaa mieluummin katsoo. 

En ole ennen kuvannut tähtiä, joten ekakertalaiseksi onnistuin mielestäni ihan kivasti. Nyt mieli tekee toiselle tähtiretkelle, kun eilisen kokeilun ja säätämisen jälkeen tiedän mitä asetuksia minun kannattaa käyttää. Valitettavasti luvassa on sarja pilvisiä öitä, joten täytyy vain odottaa. 

Olen hakemassa kokemuskouluttajakoulutukseen (olipa kummallinen sana). Toivottavasti pääsen, tällaisella sairaus- ja traumahistorialla on monta eri aihetta mistä luennoida. Yksi kokemuskouluttajana toimiva kaverini on houkutellut minua mukaan viime vuodesta lähtien, ja päätin nyt sitten kokeilla pääsenkö koulutukseen. Jos en pääse niin en pääse, mutta jos pääsen niin en pidä pahana sitäkään. Vaikka tuolla linkissä puhutaan pelkästään opiskelijoista, niin ainakin kaverini on luennoinut erikoislääkäreiden ja psykologien koulutuspäivillä. Itsellänikin on sen verran paskoja kokemuksia lääkäreistä, että jos vain suinkin voin olla kehittämässä lääkäreiden tapoja potilaiden kohtaamiseen, teen sen mielelläni. 

Ihan kuin luovuus alkaisi hiljalleen taas orastaa, kun kävin vapaaehtoisesti valokuvaamassakin. 

Teillä on peti peittämättä

Oli hyvä tekosyy siivota kun anoppi ja appi ovat tulossa pyörähtämään. Ei meillä muutenkaan missään saastassa eletä, mutta kun jomman kumman vanhemmat ovat tulossa kylään, pitää aina puleerata paikat kuntoon. Syy tähän on se, että kummankin vanhemmat kohtelevat meitä kuin olisimme edelleen kymmenvuotiaita, ainakin mitä kodinhoitoon tulee. 

En tiedä onko se sukupolvikysymys vai joku muu tekijä mikä laukaisee tarpeen pitää kotiaan esittelykelpoisena ja steriiliksi puunattuna 24/7? Kummankin vanhemmat kokevat suurta sisäistä ahdistusta, jos sänky ei ole pedattu kun he tulevat kylään. Meillä ei pedata sänkyä, koska kukaan ei ole vielä kertonut mitä hyötyä siitä on. Lapsena jo ärsytti kun joka aamu piti pedata sänky, ja aina tuli hirveä mäkätys jos sänky oli petaamatta. Meillä on päiväpeitto, koska aikaisemmin petasin sängyn jos tuli sukulaisvieraita enkä jaksanut kuunnella mäkätystä, mutta nyt olemme ruvenneet siedättämään vanhempiamme petaamattomuuteen ja siihen, että 30 vuotta täyttäneet osaavat jo hoitaa kotiaan haluamallaan tavalla. 

On vaivatonta nousta ylös ja ruveta nukkumaan kun ei tarvitse ylimääräistä turhaa tekstiiliä kiskoa sängyn päälle ja siitä pois. Kissat tulevat meidän kanssamme joka tapauksessa yöllä sänkyyn nukkumaan ja osaavat kyllä kaivautua päiväpeitonkin alle, joten kissankarvojen poispitäjäksikään siitä ei ole. Miksi siis pitää olla päiväpeitto? Tämä on kysymys joka on aika ajoin askarruttanut minua lapsuudesta asti. Ainakaan vanhemmalla sukupolvella kyse tuskin on esteettisestä näkökulmasta koska eivät he meidän sisustusratkaisujamme mitenkään koskaan kommentoi, mutta päiväpetto (tai sen puute) herättää suuria tunteita. 

Taisivatpa ajaa juuri pihaan. Valmistaudun taas kuulemaan, miten elämä kerrostalossa on kamalaa.

Keskiaikamarkkinat, oi kyllä

Olen ollut edelleen saamaton kirjoittaja. Lupaan tsempata. Kohta ei ole muutakaan tekemistä. Myönnän, että aika on mennyt paljolti löysäillessä, mutta ihan täysin toimetonkaan en ole ollut. Sienessä on käyty ahkerasti, kaupan päälle on tullut anopilta perinteiset "miten muka voitte viihtyä kerrostalossa" -keskustelut ja miehen veljeltä taas perinteinen satsi käytöstapojen puutetta ja ärsyttävää itsekeskeisyyttä. Ainakin on tullut sieniä, enemmän kuin koskaan ennen. Pakastimet ovat kirjaimellisesti ääriään myöten täynnä. 

Viikko sitten kävimme keskiaikamarkkinoilla Savonlinnassa. Järjestäjät toivovat että tapahtumasta tulisi jokavuotinen, ja käytyäni markkinoilla niin toivon minäkin, hartaasti. Tiivistettynä siellä oli mukavaa, hauskaa, jännittävää, mieltälämmittävää ja tunnelmallista. Viikinkien taistelunäytöksiä, oikeita ritarien hevosturnajaisia näytelmineen, miekan- ja tulennielijä, silmänkääntäjä, keskiaikaista musiikkia, luentoja, kunnon wanhan ajan markkinatunnelmaa rattoisassa Olavinlinnan ympäristössä. Markkinoilta siskoni osti minulle ihanan, koristeellisen suurennuslasin ja sai minut vääntelemään käsiäni, eihän nyt minulle sellaista olisi tarvinnut! Vaalin sitä suurennuslasia hellyydellä, se on juuri sellainen jonka voisi kuvitella velhon tai alkemistin hämyiseen työhuoneeseen. Sellainen, jolla tarkastellaan vanhoja loitsuja kellastuneilta papereilta kynttilänvalossa. Täytyykin ottaa siitä kuva. 

Sitten kuvakimaraan. Laitoin laajemman satsin kuvia flickriin, mutta koska olen siellä omalla nimelläni, en ainakaan vielä toistaiseksi raaski laittaa suoraa linkkiä tänne (nokkelimmat pokkelimmat tietysti osaavat minut sieltä näiden avulla etsiä, mutta sallittakoon se ilo heille). Tässä kuitenkin pienet valitut palat. 

Kulkue lähti kauppatorilta.

Taistelupoppoo Faravidin Sudet. Minäkin haluan tuollaiset vermeet. Hemmetin hienot. 

Härkätien Leikarit soittivat keskiaikaista musiikkia kauniisti ja tunteella.

Jonglööriduo Faysasin toinen taituri esiintyi musiikin tahtiin. 

Silmänkääntäjä Martti Simonmartti kutsuu ihmisiä lähemmäs katsomaan sitä mitä he eivät näe. Oli kyllä hauska mies ja hyvä esiintyjä, ja tietysti taitava taikuri. Paria temppua olen miettinyt pääni puhki viimeisen viikon enkä ole keksinyt miten hän on voinut ne suorittaa. 

Faravidin susien taistelunäytös. Ei mitään kevyitä varusteita kannettavaksi (näytöksen jälkeen niitä sai käydä ropeltamassa), pelkkä kypäräkin painoi useamman kilon kaikista miekoista ja rengaspanssareista nyt puhumattakaan. Teki mieli pistää kypärä päähän, tarttua miekkaan ja rientää suorittamaan sankaritekoja. 

Rohan tallit Kemiönsaaresta esittivät turnajaisnäytelmän. Tuli vielä suurempi hinku pukeutua haarniskaan, hypätä hevosen selkään ja lähteä suorittamaan vielä lisää sankaritekoja. Olen erityisen ylpeä tuosta kuvasta, missä ritari iskee miekalla sipulin aatelisen päästä. Näppärä temppu täydessä laukassa. Peitset menivät turnajaisissa säpäleiksi, aatelisilta napsittiin peruukkeja miekalla ja kruunusta taisteltiin. 

Lupaan tässä ja nyt että jos voitan lotossa, muutan vuodeksi tai pariksi lähelle Rohan talleja ja käyn kaikki heidän keskiaikaiset ratsastuskurssinsa. Olen aina haaveillut siitä että osaisin itse miekkailla ja ampua jousella hevosen selästä. Esteratsastukseen oli kuitenkin tyytyminen, ei tuollaisia ollut silloin kultaisella 90-luvulla. Ei ainakaan siellä missä minä asuin. 

Ps. Yritin tasata noita kuvatekstien reunoja, mutta Blogger ei totellut. Hiivatin Blogger, kyllä minä niin mieleni pahoitin. 

Herkkupaketti

Koska tienaan kokoomuslaisten hämmästykseksi alle 2100 euroa kuussa, joudun turvautumaan elämän pienissä luksuksissa Saksasta tilattuihin tavaroihin kun en pysty kierrättämään palkkatuloja holding-yhtiön kautta. Saapuivat juuri miehen viimeisen työpäivän kunniaksi. Ensi viikolla olemme molemmat työttömiä, mies saa sentään ansiosidonnaista kun itse en saa kuin työmarkkinatukea. Onneksi nämä putelit riittävät ensi vuoteen, kahvikin varmaan jouluun asti, ja tuota amarettoa meillä on varmaan vuodenkin päästä (ellen innostu leipomaan paljon hedelmäkakkuja ja runebergin torttuja). Nuo piemontelaiset torroncinit kyllä tempaisen huiviin alta aikayksikön.

Olemme menossa viikonlopuksi Savonlinnaan keskiaikamarkkinoille. Olen odottanut niitä koko kesän ja sääkin näyttäisi näillä näkymin suosivan. Tänä iltana pitää suunnitella vähän tarkemmin missä järjestyksessä mennään katsomaan mitäkin, ohjelma vaikuttaa mielenkiintoiselta enkä halua menettää mitään. Menemme vain lauantaina, kahden päivän lippu tuntuu jo vähän liikaa kukkarossa. Mikä mainiointa, siskoni tulee myös ja voimme härvätä koko viikonlopun, paukuttaa toisiamme selkään ja muistella menneitä. 

Muuten fiilis on ollut aika tympääntynyt. Edelleenkään ei hetkauta yhtään mikään. Jotenkin alkaa tuntua että se on enimmäkseen hyvä asia, jaksaa paremmin kärvistellä päivästä toiseen kun mikään ei oikeastaan tunnu miltään. Kirjat, piirtäminen, Skyrim ja Sims täyttävät päivät. Keskiaikamarkkinat ovat hieno loppuhuipennus kesälle, syksyllä ei ole tiedossa mitään. Joulukuussa on se Praha, mutta sen jälkeen on näillä näkymin 40 vuotta ei mitään. Saapi ehdotella sinne täytettä. Jos uskaltaa.

Menikö se nyt hyvin vai huonosti?

Työhaastattelu oli ja meni, ja kaikille haastatelluille luvattiin ilmoittaa viimeistään sunnuntaina. Nyt on maanantai, eikä mitään ole kuulunut. Voinen olettaa että valinta ei osunut minuun, koska käsittääkseni valitulla työt alkavat tänään. Ei jäänyt kovin hyvä mielikuva yrityksestä tämän kokemuksen perusteella, ensin luvataan ilmoittaa ja sitten ei ilmoitetakaan. 

Työhaastattelu meni sikäli hyvin, että kasaamastani muotokuvaportfoliosta sain valtavan hyvää positiivista palautetta ja kehuja. Sen sijaan kaikki nippelitieto kameroista ja muista jutuista oli tosi huteralla pohjalla, minkä auliisti myönnän itsekin. Ei meillä koulussa puututtu teknisiin yksityiskohtiin (minkä kokoinen mikäkin kenno on fyysisesti ym.) juuri lainkaan. Ymmärrän toki, että ne asiat pitäisi olla hallussa jos aikoo myydä niitä vermeitä kuluttajille, mutta tässä tullaankin jo sitten seuraavaan asiaan: ilmoituksesta sain kuvan että ovat hakemassa nimenomaan studiokuvaajaa ja kuvankäsittelijää, joka voi myös vähän ekstrata liikkeen puolella. Haastattelussa kävikin ilmi että pääosin työ on kuitenkin myyntiä, studiokuvausta on vain harvoin. Tuntui vähän harhaanjohtavalta, minkä vuoksi toivoin koko viikonlopun etten paikkaa saisi. 

Opiskeluaikana tein toisen työharjoittelupätkistäni valokuvausliikkeessä, ja silloin jo totesin että tämä ei ainakaan ole sitä mitä haluan tehdä. Olen sitä tyyppiä joka istuu kellarissa tekemässä asiakastöitä omassa rauhassaan ja antaa jonkun sosiaalisemman hoitaa sen myyntipuolen. Sielläkin sain paljon kiitosta kuvankäsittelystä ja valmistuspuolesta, ja siinä koinkin olevani parhaimmillani. Parhaimpia päiviä olivat sellaiset kun asiakas oli tuonut liikkeeseen jonkin pienen ja naarmuisen sota-aikaisen valokuvan missä oli jo ammoin kuolleita sukulaisia tai muuta merkityksellistä, ja halusi siitä naarmujen ja tahrojen poiston ja suurennoksen, ja minä sain laulattaa Photoshopia mieleni mukaan. Mitä naarmuisempi ja likaisempi kuva, sitä innokkaammin kävin korjausten kimppuun. Sen sijaan myymälän puolella oleminen oli minulle tuskaa, koko ajan teki mieli käydä salavihkaa lukitsemassa kaupan ovi etteivät asiakkaat vain pääsisi sisään. Mieluummin otan tikkuja kynsien alle kuin suoritan asiakaspalvelutehtävää. Tästä voi jo varmaan vetää huoletta sellaisen johtopäätöksen, etten ole kovin sosiaalinen ihminen. 

Minulla oli haastattelussa mukana nivaska koulu- ja työtodistuksia, mutta niitä ei koskaan pyydetty näyttämään. En tiedä miten niiden todistusten näyttäminen kuuluu asiaan ja miten usein niitä pyydetään edes näyttämään, vai oliko se jo lähtökohtaisesti merkki siitä että en ollut heidän etsimänsä henkilö? En myöskään osaa sanoa oliko palkka hyvä vai huono. En tiedä saanko edes sanoa sen tässä, vai onko se salaista tietoa? Ensimmäinen kuulemani kommentti oli, että onpas surkea palkka. Mies taas sanoi kotona että onpas hyvä palkka, hän sai itse asiassa vähemmän ollessaan harjoittelijana valtion metsäpuljussa (jonka nimeä en nyt paljasta tässä), ja siihen kuitenkin vaadittiin maisterintutkinto. Se tosin oli harjoittelijan palkka (kyseisessä paikassa kaikki määräaikaiset palkataan "harjoittelijoina" jotta heille voitaisiin maksaa vähemmän palkkaa riippumatta siitä miten kauan ja kuinka monta työpätkää he ovat kyseistä työtä tehneet), mutta silti. Eikä mies saa nytkään paljon enempää, vaikka on suuressa kansainvälisessä firmassa määräaikaisena tekemässä huomattavasti vaativampaa hommaa. 

En siis osaa sanoa että menikö haastattelu hyvin vai huonosti ja olisiko työstä saatava palkka ollut edes hyvä vai huono. Sen kuitenkin tiedän että se olisi kuitenkin ollut pääosin sellaista työtä jota olisin inhonnut ensimmäisestä hetkestä alkaen. Että sikäli ihan hyvin meni lopulta. 

PS. Eilen löytyi lisää sieniä. 

Työhaastatteluun

Sain kutsun Rajalaan työhaastatteluun. Huomenna iltapäivällä. Jännittää. En todellakaan usko paikkaa saavani, mutta ilman muuta vedän haastattelun niin hyvin kuin suinkin kykenen. Harjoitusta sekin on. Kieltämättä hivelee että pääsin haastatteluun asti, en siis voi ihan käsi olla noissa hommissa. 

Eipä tullut Skyrimin peluusta mitään sen jälkeen kun puhelin soi. Meni niin pasmat sekaisin. Nyt yritän vain pitää turhat toiveet poissa. 

Herttaisen yhdentekevää

Olen nyt saavuttanut sen pisteen, missä kaikki on oikeastaan ihan sama. En surkuttele, en ahdistu, en pahemmin edes vittuunnu - kaikki on melko lailla yhdentekevää. Odottelen vain sitä Prahan matkaa. Sen jälkeen ei ole mitään. Eikä se oikeastaan edes haittaa. Välillä katselen itseäni ja elämääni ikään kuin sivusta ihmetellen samalla sitä, miten rauhallisesti annan laivani lipua kohti paksua hernerokkasumua. Olen yrittänyt soutaa ja kääntää purjeita, mutta kurssi on ollut vakaa. Katsotaan nyt sitten mitä siellä sumussa on. 

Kun menen mille tahansa keskustelufoorumille ja vilkaisen keskusteluja missä jutellaan työttömyydestä, halveksunnan ja vihan määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Kuulemma Suomessa on töitä kaikille jotka vain viitsivät mennä töihin, ja työttömien pitäisi myydä likimain kaikki omaisuutensa ennen kuin saavat valittaa rahan puutetta. Puhelinta ja tietokonettakaan ei saisi omistaa. En tiedä mitä kouluissa nykyisin opetetaan, mutta käytetystä halpiskoneesta saatava 50 euroa ei kovin kauan sitä työtöntä lämmitä eikä hänen ongelmiaan ratkaise, minkä jälkeen laskutkin on maksettava pankin maksuautomaatilla korkeampaan hintaan, työhakemuksia on mahdoton kirjoittaa ja työpaikkojen etsimisestäkin tulee työläämpää kun pitää jonottaa kirjaston ainoalle julkiselle koneelle joka päivä useampaan kertaan katsoakseen onko uusia työpaikkoja ja onko sähköpostiin tullut haastattelukutsuja. Niin kauan kun on yksikin esine jonka voi myydä, vaikka sitten eurolla, ei saisi valittaa. On vain laiska ja tekosyihin tukeutuva, jos niin ei tee. 

Kun niin suuri (ellei suurin) osa ihmisistä on valtavan sydämettömiä, kapeakatseisia, suorastaan tyhmiä ja kaiken päälle vielä pohjattoman ilkeitä, vedän mieluummin luukut kiinni sellaiselta maailmalta. Aivan hemmetin sama. Minun osaltani peli on jo menetetty, koska CV:ssä on suuri aukko ja elämässään kompastunut ja sairastunut ei yleisen mielipiteen mukaan pysty enää koskaan yhtään mihinkään koska ei ole käyttänyt jokaista hetkeään tahkotakseen rahaa jollekin toiselle. 

Kammottavimpia tapauksia ovat ne, jotka joka käänteessä korostavat olevansa "yhteiskunnan nettomaksajia". Omasta mielestään he voivat vaatia, valittaa ja tuomita koska käyvät töissä ja "elättävät luusereita verorahoillaan", kun jokainen kynnelle kykenevä voi halutessaan vain "mennä töihin". Elämän ikäviä tosiasioita ei edes kannata yrittää selittää tällaisille ihmisille, koska kaikki vasta-argumentit ovat heidän mielestään tekosyitä. 

Me ollaan hävitty tää peli. Voihan sitä vaihtopenkiltäkin seurata, vaikka sitten loppuun asti. Meitä vaihtopenkkiläisiä tarvitaan ainakin siihen että toiset voivat tuntea ylemmyyttä ja paremmuutta ja kiitellä onneaan että "ainakaan minulla ei mene noin paskasti".