Uusi vuosi, uudet vääryydet

Joulu oli sitten musta, mutta yllättävän vähän se lopulta haittasi. Kunhan ei mennyt liian lähelle ikkunaa tai pistänyt nokkaansa ulos, sen saattoi nopeasti unohtaa. Nenän alta sisään on viikon aikana mennyt melkoinen määrä kaikenlaista hyvää, eikä kaduta yhtään (miksi pitäisikään katua sitä että on vähän elänyt). 

Pukki muisti huippulämpimillä merinovillasukilla ja Iittalan Taika-cappuccinokupilla. Miestä pukki muisti Andrzej Sapkowskin uusimmalla englanniksi käännetyllä kirjalla. Täytyy sanoa, että pukin täytyi etsiskellä sitä pääkaupunkiseudulta kissojen ja koirien kanssa, kun pukki ei voinut luottaa siihen että kotimainen, postin kuljetusta halutessaan hoitava kuralaitos olisi kiikuttanut sen ajoissa pukille paketoitavaksi mikäli pukki olisi hankkinut sen Amazonista. Näiden lisäksi saimme sadan euron S-ryhmän lahjakortin, satasen käteistä (meni suoraan matkakassaan) suklaata, viiniä ja juustoja. 

Kuusi on pysynyt pystyssä ja varistellut tähän mennessä vain vajaan ruokalusikallisen neulasia. Vielähän tuo viikon päivät saa olla, mutta harmittaa jo nyt luopua siitä. Suurin, kaunein ja varisemattomin kuusi tähän asti. 

Nyt on sitten uuden vuoden aatto. Keskiyöllä voimme rituaalinomaisesti ripustaa seinälle uuden kalenterin (hankittiin kesällä Budapestista). Kahden edellisen vuoden kalenterit oli hankittu Firenzestä, ja varsinkin tämänvuotinen Uffizin taideteoksia sisältävä kalenteri on niin kaunis että säilytän sen. Kunpa päästäisiin ensi vuonna johonkin, jotta kalenterinostoperinne jatkuisi. Ainakin matkakassaa on jouluna kartutettu, S-ryhmän lahjakorttiakin vastaan nostimme saman summan käteistä kassaan kun kortin voi käyttää ruokakauppaan. 

Tänä iltana luvassa on espanjankielisten alueiden herkkuja: huevos rancheros, dulce de leche, itse tehtyä sangriaa ja brigadeiroja. Possuttaminen jatkukoon.

Eläkäämme Väärin myös ensi vuonna! 

Hyvää ja Väärin Elettyä uutta vuotta 2014.

Ja me toivotam

Väärin eletty toivottaa kaikille rauhallista Joulua. 

Kuusi on kaadettu, tuotu sisään, todettu että ulkona se näytti paljon pienemmältä, ja lopuksi koristeltu. Näre on yli kaksimetrinen, mutta erittäin kaunis ja symmetrinen, suorastaan täydellinen joulukuusi. Astetta pienemmälle kuuselle hankittu valoketju osoittautui vähän riittämättömäksi, mutta valaisee se tuollaisen isommankin kuusen. Toinen kissanketaleista jo rikkoi yhden koristeen. Onnistui, vaikka ne ovat muovia. 

Kinkku on paistettu, luukku siivottu, tehty viimeiset leipomukset ja ruokaostokset. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. 

Pimeintä päivää!

Tässä tämän vuoden joulukorttini, vassokuu. Nyt kaikki tätä blogia lukevat ystävät ja kylänmiehet ovat saaneet omansa, joten voin julkaista kuvan täällä. Ihan ensimmäisessä tekemässäni ja toimittamassani kortissa oli enemmän nauhakoristeita, mutta sitten totesin että ei riitä hermot eikä osaaminen, joten näistä lopuista tuli nauhattomampia minun syntieni tähden. Kortit täytin namusilla. Kun sisältö on syöty, rusetin voi tempaista takaisin kiinni ja jättää kortin koristeeksi. 

Joulufiilis kerkesi kadota kokonaan tuossa välillä, mutta nyt sen palaamisesta on selviä viitteitä. Tänään olen koristellut kotia taas astetta jouluisemmaksi ja tuli leipaistua viisi pellillistä pipareitakin (tattarisellaisia, koska vilja-allergia). Huomenna menemme kaatamaan kuusen appiukon metsästä ja täytyisi se varmaan jalkaankin tuupata ja koristella. Sää kun ei suosi kuusen pitämistä parvekkeella, koska lämpötila on plussan puolella. Katkaistu varsi alkaa heti vetää ilmaa sisäänsä kun kuusi ei ole päässyt jäätymään. Normaalisti ja pyhän sisäisen liturgiani mukaisesti kuusi tulisi koristella vasta aattoaamuna, mutta näillä mennään kun vaihtoehtojakaan ei ole. 

Jos olisin taipuvaisempi vedonlyöntiin, järjestäisin vedon siitä kuinka kauan kestää ennen kuin kuusi tänä vuonna kaatuu. Kissojen mielestä kun kuusenneulaset ja -koristeet ovat kissanruokaa. Sama koskee olkipukkeja, lahjanauhaa ja joulukukkia.

Viaporin turnee

Tein itse ja säästin. Otin muistomerkistä kuvan Suomenlinnan opintomatkalla ja väänsin siitä aikani kuluksi tuollaisen halpisjännärikirjankansikuvan (olipas pitkä sana). Käytin operaatioon viisitoista minuuttia muuten niin kovin turhasta koulupäivästä. Lopun päivää käytin liimailemalla kapalevyn palasia koulutoveriin ja lukemalla uutissivustoja. Näin tehdään työtä jolla on tarkoitus. 

Nyt on palattu pitkältä reissulta. Opintomatkaosion olisin voinut jättää väliin, sillä en järin nauttinut nakottamisesta Suomenlinnan saariston perukoilla tuulen voimakkuuden ollessa 25 metriä sekunnissa ja vaakasuoraan satavista jäätikareista. No, tulipahan oltua ja tehtyä mitä käskettiin. Sen sijaan matkan loppuosa oli antoisaa aikaa, tapasin hyvän ystävän ja vietin hänen kanssaan laatuaikaa. Minua lahjottiin ihanan pehmeällä ja erittäin sievällä huivilla jonka ystäväni oli tehnyt itse ja hemmoteltiin ihanalla ruualla ja mitä parhaimmalla seuralla. Valitettavasti en ollut itse mitenkään pirteää seuraa, koska neljä aikaisempaa päivää olin työskennellyt Suomenlinnan jäämyrskyissä aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Tallinnassakin piipahdimme perjantaina pikaisesti, maissa ei ehditty olla kuin kolmisen tuntia, mutta tulipa kuitenkin käytyä. Pitkä aika meni lounaskahvilassa jossa oli erittäin hidas palvelu, ja siitä syystä emme ehtineet olla joulumarkkinoilla kuin parikymmentä minuuttia kun oli jo aika suunnistaa kohti Rimiä, mistä ostin savujuustoa ja pari sellaista viinipulloa, joita en ainakaan muista nähneeni Alkossa. Laivan tax freestä ostin Mozart-kuulia ja Cointreau-täytteistä suklaata. 

Voi Jessus Maaria että olikin laivalla porukkaa taas pelti kiinni. Yksi isäntä kompastui tax freessä ja sai verta vuotavan haavan naamaansa, eikä päässyt enää ylös kun oli niin tuiterissa. Myöhemmin sama kaveri kompuroi naama sidottuna laivan portaissa (nyt ymmärrän miksi ne ovat pehmustetut) mutta ei enää satuttanut itseään ainakaan minun näköpiirissäni. Laivasta poistuttua ratikkaan kömpi toinen varsin päihtynyt sankari, joka ratikan raput ylös kiivettyään onnistui jotenkin kippaamaan itsensä rappuja alas suorana kuin lankku ja lyömään naamansa katuun jalkojen jäädessä kuitenkin yläportaalle. Kaveri sai vain muutaman naarmun nenäänsä ja rillitkin säilyivät jotensakin ehjinä. Juopon tuuria. Joku toinen sekava miekkonen auttoi tätä kaatunutta kaveria ja matkalla keskustaan onnistuivat jotenkin riitaantumaankin. Selvempi näistä kahdesta pyysi minua etsimään jollakin tietokoneella jotain osoitetta, mutta koska en halunnut sekaantua asiaan, heitin pöytään "mie oon Joensuusta enkä tiijä mittään" -kortin ja sain olla rauhassa. 

Joulu on viikon päästä. Tajusin juuri äsken, että minunhan pitää tehdä blogiin joulubanneri. 

Mummovauhtia

Vihdoinkin joulukuu! Kyllä se joulu sieltä tulee, hitaasti mutta varmasti. Ei oikein malttaisi odottaa. Olen viritellyt jouluverhot, ikkunalyhdyn, joulukalenterit ja pari muutakin koristetta. Telkkarin adventtijumalanpalveluksessakin laulettiin Hoosianna. Kaikki on kohdallaan kuin peuran pesä. Miinuksena tulevaan jouluun vedän ainoastaan sen, ettei Yle ainakaan jouluaattona näytä yhtään Vaahteramäen Eemeli -elokuvaa. 

Ensi viikon Helsingin reissu sekä riemastuttaa että kauhistuttaa. Kauhistuttaa koulutehtävien osalta, riemastuttaa siksi että pääsen pakollisten koulujuttujen jälkeen tapaamaan ystävää. Videoiden kuvaaminen hyisessä Suomenlinnan saaristossa ei järin innosta. Syksymmällä olisi ollut mukavampaa, ei tarvitsisi jäätyä kalikaksi merenrantaan auringonnousua tai tähtitaivasta filmatessa. 

Ihme sää. Eilen oli neljätoista astetta pakkasta, tänään pari astetta plussan puolella, huomenna taas pakkasta yli kymmenen. Hasardia koulumatkapyöräilyä luvassa, mutta mummovauhtikin on nopeampaa kuin kävely. Voi lähteä kotoa jopa kymmenen minuuttia myöhempään ja käyttää sen ajan lukemalla uutisia, jotka on jo kouluun päästessään unohtanut. 

Helsingin reissun lisäksi on enää 25 koulupäivää. Kunpa aika kuluisi nopeammin. Odotan koulun loppumista yhtä kiivaasti kuin joulua. 

Mitä ihmettä tekisin seuraavat 35 vuotta?

Minä ja Windows 8 alamme tulla keskenämme toimeen. Olen keksinyt mitä teen väärin, enkä enää koskettele touchpadia sopimattomasti ja aiheuta hallitsematonta järjestelmäkuvakkeiden ponnahtelua mitä kummallisimmista paikoista. Sen sijaan minulla on herännyt vuoden tauon jälkeen koukuttavia mielihaluja erinäisiä Facebook-pelejä koskien. Nyt on taas laitettu karkkeja riveihin ja leikitty maanviljelijää. 

Sain tiivistettyä työharjoittelurupeamani kahteen kuukauteen, joten paperit ovat taskussa maaliskuun viimeinen päivä. Mitähän hittoa sitä seuraavaksi opiskelisi? Mikä olisi työllistymisen kannalta hyödyllistä? Hoitoalahan se työllistäisi, mutta minusta ei siihen ole henkisten ja fyysisten rappeumien vuoksi. Selkä ei kestä pitkällistä seisomista eikä polvi kävelyä, ja päästähän minua on hajottanut viimeiset kaksi vuosikymmentä tauotta. Ikuisena luuserinakaan ei kamalasti kiinnosta olla. Peruskouluaikoina vannoin, että aikuisena näytän kaikille kiusaajille kun olen kuuluisa/menestynyt/taitava. En ole näyttänyt. Aina kun on palaset joten kuten kasassa, ilmestyy joku joka potkaisee taas astian nurin. Ja nyt on myöhäistä. 

Lasten saduissa ja nuortenkirjoissa paha saa aina palkkansa ja pitkään siedetyistä kärsimyksistä seuraa aina jonkinlainen palkinto. On ahterista, ettei oikea elämä toimi niin. Tosielämässä paha vetää aina potin kotiin ja kärsimys poikii lisää kärsimystä. 

Sunnuntaina aukeaa joulukalenterin ensimmäinen luukku, jee! Sunnuntaina ripustan myös jouluverhot, koska olen Helsingissä 9.-15. joulukuuta enkä muuten mielestäni ehdi katsella niitä tarpeeksi kauan. Joulu on minulle aina parasta aikaa vuodessa: kauneutta, perinteitä, salaperäistä taikaa ja lämmintä tunnetta.

The last days of Saruman

Viime viikolla hajosi läppäri, tänään sitten pesukone. Kesken linkouksen kuulemma pamahti hihna katki, ja alkoi kamala pauke. En itse ollut kotosalla (mies pesi pyykkiä), ja ehkä ihan hyvä niin. Olisi saattanut parvekkeelta alas lentää mokoma rakkine. Ei sillä, olisihan tuolle tammikuussa rapsahtanut jo seitsemän vuotta mittariin. Halvin mahdollinen löytö oli aikoinaan sekin, joten ei kai muuta voi odottaakaan. Jotenkin nämä kalliit kapineet hajoavat aina peräkkäin, eikä ikinä ole rahaa ostaa astetta parempaa vaikka kuinka tolkutetaan ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa. 

Tänään oli viimeinen tunti filmikuvausta (mikä valitettavasti lakkautetaan opintolinjalta tarpeettomana). Filmikuvaus ja filmin käsin kehittäminen on kyllä työllistymisen kannalta tarpeeton taito tänä päivänä, mutta ihan hyvä osata jos haluaa tehdä valokuvataidetta ja pitää yllä menneiden aikojen taitoja. Eniten tulee ikävä filmikuvauksen opettajaa, jota olemme kutsuneet tuttavallisesti Sarumaniksi. Yhteneväisyys Sarumanin kanssa on puhtaasti pinnallista: tummat kulmat, pitkä valkoinen pukinparta ja pitkät valkoiset hiukset. Luonteeltaan Saruman on kiltti ja leppoisa kuin Joulupukki. Hieno mies, jolla on hienoja elämänkokemuksia. 

Saruman on auliisti kertonut meille elämäntarinoitaan ja kertomuksia matkoistaan. Mies, joka on liftannut Afganistaniin 70-luvulla, matkustanut peukalokyydillä ja omatoimisesti ympäri Afrikkaa ja muutenkin pitkin ja poikin maailmaa, on kokenut niin paljon ja niin jännittäviä asioita ettei niistä kuulija saa tarpeekseen. Sarumanin tarinoita jään kaipaamaan kovasti. Kunpa itsekin näkisi ja kokisi elämänsä aikana yhtä paljon. Enää ei vain ole mahdollista matkustaa siipiratasaluksella Niiliä pitkin kohti Keski-Afrikkaa eikä järin fiksua liftailla Lähi-Idässä, mutta minäkin haluaisin nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. 

Meillä on miehen kanssa taas kummallakin kovasti matkakuumetta. Harmi vain, ettei rahaa ole (varsinkin kun kodinkoneet poksahtelevat nyt yksi toisensa jälkeen). Kiovaan olisi kova hinku, ja siellä tietenkin Tsernobylin ydinvoimala-alueelle ottamaan karuja post-apokalyptisia valokuvia. Halpaahan sinne olisi mennä ja siellä olla, mutta nyt ei ole senkään vertaa valuuttaa. Kallein osuus kun on aina mennä Helsinkiin ja jättää auto lentoparkkiin, se maksaa aina miltei saman verran kuin koko muu matka yhteensä. 

En voi olla ajattelematta, että tietokoneen ja pesukoneen hinnalla olisi saanut jo suhteellisen lupsakan Kiovanmatkan. 

Konekierto

Minulla on ollut keskiviikosta lähtien uusi tietokone. Edellinen halpisprutku tuli tiensä päähän, ja olihan tuolla jo ikääkin viisi ja puoli vuotta (ja ostettaessaankin oli markkinoiden halvin ja köykäisin). Hattua nostan Fujitsu Siemensille siitä kyllä, hyvin palveli ja ikävä jää. Olisin korjauttanut, mutta korjaukset olisivat maksaneet vain vähän vähemmän kuin mitä uusi kustansi, joten oli fiksumpaa uusia koko kone. Markkinoiden halvin piti tälläkin kerralla ostaa, ei raha riittänyt muuhun. Ja jos mies ei olisi saamassa joulukuun alussa veronpalautuksia, olisin nyt kokonaan ilman omaa konetta. 

Ainoa mitä en olisi halunnut, on tämä saamarin Windows 8, jonka kehittelijät pitäisi ampua maata kiertävälle radalle. Mobiililaitteisiin se sopii, mutta ei tietokoneeseen. Asetusvalikko vaanii koko ajan oikeassa reunassa ja pomppaa esiin pienestäkin väärästä liikkeestä, mutta kun yrität saada sitä tulemaan esiin tarkoituksella, niin jo maistuu sille ruojalle piilottelu. Muuten ihan peruswindows, mutta piilotettu kirjavan muistipelin alle ilman mitään järkevää syytä. 

Eilen oli viimeinen kerta työnhakutätiä, ja juhlistin tätä iloista tapahtumaa glögillä. Tänään kävimme leffassa katsomassa Renoirin ja illalla keittelemme lisää glögiä. Ensi viikolla vaihtuu jaksokin, alkaa viimeinen jakso ennen työharjoittelua. Vähiin käy ennen kuin loppuu. En millään malttaisi odottaa. 

Joulukortit ovat edistyneet, mutta tajusin tänään että nettijoulukorttini on jäänyt hyllylle kuukaudeksi. En ehkä mitenkään ehdi tekemään siitä sellaista kuin haluaisin, ja joudun varmaan aloittamaan yksinkertaisemmalla versiolla alusta, mutta katsotaan nyt. Siinäkin olen tapani mukaan mennyt haukkaamaan liian suuren palan. 

Ollapa jo joulukuu. Tiedossa on intensiivinen ja rankka neljän päivän työpaja koulun puolesta Helsingissä, mutta sitten minulla on tilaisuus jäädä muutamaksi päiväksi rakkaan ystävän luo. Odotan innolla.

Tandoorireaktio

Viikonloppu on ollut mukavan rentouttava. Mielialaa on kohennettu herkkuruuilla ja mukavilla puuhilla. Ainoa miinus tulee tandoorimausteesta, joka aiheutti ikävää sydämentykytystä, hengenahdistusta ja nielun turpoamista. Alkuperäisen maustepakkauksen olen hävittänyt siirtäessäni sisällön pieneen lasipurkkiin. Harmittaa heittää muuten hyvä mauste menemään, tuollaisen reaktion jälkeen en halua sitä eteenpäinkään antaa. 

Tein koekappaleen tämän vuoden joulukortista, ja se onnistui paremmin kuin odotin. En laita tänne kuvaa, koska tätä blogia lukevat sellaisetkin ihmiset joille kortti on lähdössä, ja haluan sen olevan yllätys. Korttipohja oli yllättävän vaivaton, vaikka samantyyppinen askartelu on aina ennen onnistunut aiheuttamaan minulle harmaita hiuksia. Tämän vuoden joulukortti on lopulta helpompi kuin viime vuoden joulukortti, paitsi toimittamisen osalta: kortti on kolmiulotteinen ja sen verran iso, että ne täytyy viedä käsin tai lähettää paketissa. 

Huomenna olisi koululla tilaisuus, josta viime viikolla suunnittelin lintsaavani, mutta jonne menen koska haluan neuvotella loppukuulle yhden vapaan perjantain, jotta pääsen auttelemaan silmäleikkauksesta toipuvaa äitiäni. Leikkaus oli viime kuun lopussa, kaikki meni odotetusti ja silmät lähtivät paranemaan, mutta nyt silmänpaineet ovatkin nousseet ja on tullut ongelmia. Toivottavasti silmänpohjiin ei jouduta pistämään kortisonia. Juuri nyt äiti ei oikein kunnolla näe, ja isästäni ei kodinhoidollisissa asioissa hirveästi apua ole. Käyn siivoamassa ja valmistan jotakin helppoa pakastimeen. 

Joulu alkaa hiipiä yhä useammin mieleen. Varasimme eilen Kauppahallin luomukaupasta itsellemme luomukinkun, vielä ehti. Luomukinkkua halajavien kannattaa pitää kiirettä, tuottajilla on tarjolla vain rajallinen määrä ja kysyntä on kovaa.

You failed, but thanks for trying

Ihanaa, viikonloppu. Tänään oli toiseksi viimeinen kerta työnhakutätiä, enkä malta odottaa että viimeinen kerta on ohi. Tosin nyt tiedän että minua ei kukaan tule koskaan palkkaamaan mihinkään töihin, koska minulla on repaleinen CV täynnä epämääräisiä, (mielen)terveydellisistä syistä johtuvia aukkoja enkä ole muutenkaan käyttänyt jokaista hetkeäni tahkotakseni jollekin toiselle rahaa. Viiden vuoden päästä minusta tehtäneen syrjäytymisjuttu Helsingin Sanomiin, minkä jälkeen puleeratut kokoomusnuoret pääsevät haukkumaan minua kilpaa sosiaalisessa mediassa vääristä valinnoista ja rumasta naamasta. 

En ymmärrä, miksi niin sitkeässä elää se ääneen lausumaton (mutta taustalla hyvin selvästi kaikuva) uskomus, että ihmiset tekevät vääriä valintoja tahallaan, tyhmyyttään tai laiskuuttaan? Ja että jokainen on oman onnensa seppä? Minun sepänpajani alasinta ovat takoneet lukuisat henkilöt jotka ovat tehneet peruuttamatonta vahinkoa, enkä ole itse voinut mitenkään vaikuttaa asiaan. Voin vain olla pahoillani siitä, etten ole ollut tarpeeksi voimakas kestämään niitä iskuja. Nykymaailmassa siirretään sivuun, ellet ole tehnyt moitteetonta elämänkaarta. Kun kompastut, joudut pelistä pois, vaikka voisit olla hyödyllinen ja tehdä vaikka mitä. Toisinaan saa lukea siitä, miten joku on pompsahtanut vaikeuksien kautta voittoon, mutta jokaista epätodennäköistä menestyjää kohden on tuhat sellaista, jotka ovat vajonneet pohjalle ja pysyvät siellä. Heistä ei kirjoiteta. 

Minä en halua olla yksi niistä tuhannesta, mutta ikävästihän tuo alkaa näyttää siltä että niin siinä käy. Lopulta sitä vain alkaa uskoa olevansa sen arvoinen kuin pahimmat mokansa. 

Koomista kyllä, minun oli tarkoitus kirjoittaa tässä postauksessa jotakin positiivista. 

Vitutuskalenteri

En ole taas kirjoittanut yli viikkoon. Nyt täytyy skarpata. Kaikenlaistahan sitä kuitenkin kaiken aikaa tapahtuu - ei ehkä kovin merkittävää, mutta tapahtuupa kuitenkin. 

Olen ollut harmaassa suoritusputkessa. Mikään ei oikein hotsita, kaikkein vähiten opiskelu (nyt kun tietää ettei alalle voi jäädä kun töitäkään ei ole), eikä sen puoleen mikään muukaan elämä. Kieltämättä on välillä vetänyt aika synkäksi, kun en yhtään tiedä mitä elämälläni tekisin. Ei hirveästi huvita enää luotsata sitä mihinkään uuteen suuntaan kun kokemus on osoittanut että valitsemani suunnat ovat lähes järjestään aina niitä vääriä. Missä kohtaa saa lakata rimpuilemasta ja jäädä vain paikalleen? Jos mikä tahansa mitä tekee, kuitenkin vain pahentaa asiaa? On vaikea pitää päätä pystyssä kun takana on 30 vuotta pitkä sarja epäonnistumisia. En voi sanoa että olisin ylpeä juuri mistään, mitä olen tehnyt. 

No olen minä yhden asian valinnut oikein, ja se on aviomies. Minulla on onnea, että saan jakaa elämäni niin upean ihmisen kanssa, vaikka vielä tänäkään päivänä en oikein käsitä mitä hän minussa näkee. Omasta mielestään kaiken. Ehkä hän tarvitsisi uudet silmälasit. 

43 opiskelupäivää jäljellä ennen työharjoittelua (minkä jälkeen valmistun), mikäli joulukuussa tapahtuvaa Helsingin työpajaa ei lasketa. Yhden niistä olen varannut rokulipäiväksi (ensi viikon maanantain), koska silloin on luentomuotoinen, maailman kyllästyttävin tapahtuma johon osallistuin jo kerran kaksi vuotta sitten. Mietin, tekisinkö sellaisen numerokalenterin - Vitutuskalenterin - mistä ruksisin noita päiviä pois. Kunpa sen työharjoittelunkin voisi skipata jotenkin, täysin turhalta tuntuu koko roska. Kolme kuukautta pitäisi kuitenkin siellä kutjottaa. 

Joulukuu lähestyy liian hitaasti. Ostin joulukalenterin, ja nyt syyhyttäisi päästä availemaan luukkuja. Tuumailin myös, että jos askartelisin viikonloppuna joulukortteja. Se varmaan piristää. 

Painellaan vähän nappuloita

Onneksi on viikonloppu. Voi yrittää olla ajattelematta koulua ja ärsyttävää työnhakutätiä, joka taas räjäytti pankin. 

Meidän piti etsiä oman alan töitä mol.fi -sivustolta, siis nimenomaan niitä joihin pääsisi tällä koulutuksella, mutta eipä niitä ollut. Graafikon paikkoja oli kyllä auki monia, mutta alan pohjakoulutuksella niihin ei ole hiirenkarvankaan verran pätevä. Työnhakutäti oli sitä mieltä että "kyllä niihinkin teidät palkataan jos ei muita hakijoita ole". Sanoin tädille, että ei lääkäriksikään lähihoitajaa palkata vaikka muita hakijoita ei ole, niin täti sanoi siihen ettei meidän alalla ole mitään pätevyysvaatimuksia. Jumalauta, kyllä on. 

Joskus hieman sieppaa että tämän meidän alan kuvitellaan olevan sitä että painetaan vähän kameran nappuloita ja piirrellään kivoja kuvia Photoshopilla, ja että se on sitä samaa kaikilla koulutusasteilla. Monilla ei tunnu olevan aavistustakaan miten teknistä ja monimutkaista hommaa tämä on, ja että ammatillisissa perusopinnoissa ei todellakaan opeteta kuin ne pelkät perusteet, eikä se korkeamman vaatimustason töihin vain mitenkään riitä. Eikä sitten myöskään suostuta uskomaan kun kerrotaan mikä ero näillä asioilla on, ei edes vaikka miten rautalangasta väännettäisiin ettei riitä että osaa käyttää pelkkää vasaraa kun koko työkalupakin pitäisi olla hanskassa.  

Toisaalta en myöskään tajua miksi tällä alalla on tällainen peruspaketti joka ei pätevöitä yhtikäs mihinkään. Opintokokonaisuuksien idea kun tavallisesti kai on se, että niiden jälkeen pystyy tekemään alan töitä, edes sillä pohjatasolla. Ei enää, koska nykyisin ne korkeammin koulutetut joutuvat tekemään myös ne pohjatyöt, koska assareita ei vain palkata erikseen. Tiukassa taloustilanteessa ja media-alan vielä tiukemmassa kilpailutilanteessa millään puljulla siihen ei ole enää varaa. 

Työnhakutäti piti päänsä: kyllä kyllä graafikoksi palkataan, ihan varmasti palkataan. Sitä seurannut kollektiivinen facepalm oli luokkahenkeä parhaimmillaan. 

Ajattelin ostaa seuraavaksi radio-ohjattavan lentokoneen, opetella lennättämään sitä ja pyrkiä sitten Finnairille töihin. Ihan varmasti palkataan. Jos vaan olen tarpeeksi sinnikäs. Eikä ole muita hakijoita.

Mielensäpahoittaja

Kyllä minä taas mieleni pahoitin. Vaikka mistä. On niin maanantai kuin voi olla maanantai. 

Olen lähiaikoina huomannut, ettei minulla ole itsetuntoa jäljellä nimeksikään. Viiden minuutin välein mietin, että pitäisi vetäytyä kokonaan pois koulun loppunäyttelystä. Mitä enemmän kuviani kehutaan, sitä kamalammalta minusta tuntuu. Mitä enemmän niitä katson, sitä paskemmilta ne minusta näyttävät. Vielä pari päivää sitten tuntui että homma on hanskassa, mutta nyt... eääh. Juuri nyt on sellainen "minusta ei tule koskaan mitään" -olo. Onneksi sentään tänne voi kirjoittaa, Facebookissa jos uskaltaisi kertoa mitään negatiivisia tuntemuksia, saisi heti kitisijän ja huomiohuoran leiman. 

Yksi kaveri oli heittänyt minut pois kaverilistaltaan. En listaa katsomalla edes keksinyt että kuka se voisi olla (vaikka kavereita onkin vähän), joten miten ihmeessä se voi ottaa niin paljon päähän vaikka en edes itse keksi kuka sieltä on poistunut? 

Miten ihmeessä alemmuuskompleksista pääsisi eroon? Ja saisi edes jotenkin itseluottamusta? Ettei joka aamu tarvitsisi herätessä miettiä että mitenköhän sitä selviää tästäkin päivästä. 

Jos jokin on positiivista, niin se että nykyisin minusta tuntuu tältä vain jaksoittain. Ennen minusta tuntui tältä kaiken aikaa, vuosia peräjälkeen. 

Tupokierros

Viikko hurahti mukavan nopeasti, kauan ei tarvinnut kärsiä. Toivon ensi viikolle samaa, kouluhommat ovat sen verran pitkäveteisiä ja/tai ärsyttäviä. 

Kyllä minä taas mieleni pahoitin kun ihmiset kuorossa itkevät siitä, miten tuporatkaisuna saatiin vain 20 euron palkankorotus. Näin opiskelijan ja työttömän muodostamassa kituutustaloudessa sitä toivoisi että olisi joskus niin pienet murheet että voisi valittaa siitä miten palkankorotus on liian pieni. Jos joskus tästä suosta jompi kumpi meistä työllistyy, toivon ettemme unohda tätä aikaa. Toivon että osaan silloin olla tyytyväinen siihen että ylipäänsä on töitä. 

Toisinaan mietimme miehen kanssa sitäkin, että jos jommalla kummalla edes on joskus pysyvä työpaikka, mihin sen kaiken rahan oikein saa edes laitettua? Meillä kaksi ihmistä ja kaksi kissaa elävät 1800 eurolla kuussa: siitä menee reilu kolmannes vuokraan, voidaan syödä hyvin, pitää autoa täyskaskolla ja matkustellakin välillä. Miehellä on toki joka vuosi ollut kesätöitä, mutta kun kahden ja puolen kuukauden ajan saadun muutaman satasen lisäyksen venyttää koko vuodelle, ei se kovin suurena korotuksena kukkarossa tunnu. Jos taloutemme yhteenlasketut tulot kasvaisivat vaikkapa tonnilla kuussa, sitähän olisi ihan ökyrikas. 

Joskus toisinaan tielleni osuu pariskunta tai perhe joissa molemmat aikuiset käyvät hyväpalkkaisissa töissä ja silti valittavat jatkuvasti miten rahat on taas loppu. Malliesimerkkejä löytyy miehen lähisuvusta (pidempiaikaiset lukijat arvaavat varmaan kenestä on kyse), jolle saa aina olla pudistelemassa epäuskoisena päätään. Ristiriita kahden veljeksen elämäntapojen ja -arvojen välillä on niin mehevä, ettei siitä aina voi olla ammentamatta. En tiedä, kehtaanko kertoa viimeisimmän esimerkin täällä, jonnekin kyllä tekisi mieli tuulettaa. Aina toisinaan pelkään että joku miehen sukulainen löytää sattumalta tämän blogin, enkä voisi enää harmitella mihinkään vapaasti. 

Sitä vain ihmettelen että miksi juuri me olemme niitä, jotka elävät Väärin.

Mihin haluaisit mennä?

Ei tullut lottovoittoa, ei kenellekään. Ehkä ensi viikolla. Yritin tänä aamuna kyllä pähkäillä että jos voitto tulisi, mitä sillä edes ostaisin. Kymmenen vuotta sitten jos olisin sen saanut, olisin ostanut hienon auton ja valtavan hyvin varustellun talon jossa on viinikellari ja biljardipöytä ja täyttäisin sen hienoilla huonekaluilla. Entä nyt? Tulin siihen tulokseen että haluan uuden espressokeittimen, nykyinen kun on alkanut tiputella. Entä muuta? Tummapuisen tukevan kirjahyllyn joka ulottuu kattoon asti ettei mene tilaa hukkaan. En oikeastaan keksi mitä muuta haluaisin. Periaatteessa kolmioonkin voisi muuttaa että saisi työ- ja pelihuoneen, mutta ei sekään niin välttämätöntä ole. Paikkakuntaa kyllä vaihtaisin, mutta se taitaa olla edessä ilman lottovoittoakin.

Matkusteluun sen sijaan menisi rahaa, mutta en silti siirtyisi kolmen tähden paikoista viiden tähden paikkoihin, ihan yhtä vähän aikaa siellä hotellissa viettäisin kuin tähänkin asti. Ystäviäni ja joitakin perheenjäseniäni käyttäisin myös matkoilla ihan ilahduttamisen vuoksi. Kysyisin mihin he haluaisivat mennä, ja sitten mentäisiin. 

Nyppii viettää loman viimeiset päivät käytännössä yksin, kun mies on viikonloput hirvijahdissa. En valita, pakastimeenhan siinä saa täytettä, mutta yksin synkissä ajatuksissa rypeminen ei nappaa. Miestäkään ei hirveästi nappaa käkkiä kahdeksaa tuntia päivässä kylmässä ryteikössä, mutta kesällä on aina niin helppo luvata mennä metsälle. 

Saako lisää lomaa jos ei jaksa?

Ensisohjo

Loma on nyt sitten lopuillaan. Ohjelmaa ja lepoa oli sopivasti - niin sopivasti ettei huvittaisi lainkaan mennä maanantaina koulun penkille. Eri asia olisi jos ponnistelut johtaisivat johonkin konkreettiseen, mutta kun tiedossa on että seuraavat vuodet piereskelen työkkärin penkkejä puhki hyödytön paperi taskussani, ei se kamalasti inspiroi. Ennemminkin masentaa. Pari kertaa olen jo miettinyt että jättäisinkö kesken, mutta olen jo niin loppusuoralla ettei se ole järkevää vaikka lopputulos onkin sama. Eipähän kukaan pääse sanomaan että keskeytän kaikki opinnot mitkä aloitan. Tulee edes jostakin valmista. 

Tattaripiparit onnistuivat paremmin kuin odotin. En huomaa merkittävää eroa muussa kuin siinä, että tattarijauhot ovat ehkä asteen verran karkeampia kuin vehnäjauhot, mutta se ei haittaa. Nyt on sitten glögi- ja piparikausi korkattu, onnellisena siitä ettei tarvitse tänä jouluna olla ilman pipareita. Sen sijaan saan olla ilman vatsakipuja, mikä on positiivinen asia. 

Luntakin satoi. Tai no, ensin satoi viisi senttiä räntäsohjoa joka jäätyi autoilijoiden ja pyöräilijöiden avustuksella kropuliaisiksi kanjoneiksi, ja sen jälkeen siihen päälle satoi sentin verran lunta. Häntä- ja lonkkaluita murrettaneen lähipäivien aikana vähän joka nurkalla, ennen kuin lämpenevä sää sulattaa tuon söherön huuthelvettiin. Kenelle voi valittaa kun talvikin tulee ihan väärällä tavalla? 

Ärsyttää, ahdistaa ja masentaa nyt ihan kaikki. Saisinko lottovoiton, kiitos?

Isona minusta tulee lapio

Olen nyt viikon päivät pitänyt ruokapäiväkirjaa, ja jo toisena päivänä rupesin miettimään että minkähän helvetin takia minä tätä oikein pidän. Ei sieltä jälkikäteen tarkasteltuna tule mitään yllätyksiä vastaan. Olkoot, pidetään kuitenkin vielä kolme viikkoa. 

Nyt on sitten lopultakin syysloma, joskin loman aikana räpellän koulutöitä. Ainakin niitä saan tehdä omaan tahtiini. Ja viikon loma täydellisen turhasta paskasta nimeltä "työnhakukurssi" on erittäin tervetullut. Minun ei tarvitse kuin ajatella työnhakukurssin vetäjän naamaa että saan adrenaliinit puhkeamaan täyteen kukkaansa. Kurssia vetää ylimielinen, eläkeikää lähestyvä täti-ihminen, jonka mielestä hyvä keino työnhakuun on etsiä puhelinluettelosta oman alan firmoja ja soitella niihin. Puhelinluettelosta. Ja että kyllä oikein hyvälle tekijälle vaikka taiotaan tyhjästä se paikka jos löytyy niin kertakaikkisen mahtava, upea ja täydellinen työntekijä (jota ei tietenkään haeta ilmoituksella vaan odotellaan kädet ristissä että se työntekijä itse soittaisi ja kysyisi työpaikkaa). Eli toisin sanoen työnhakutädillä ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, millaiset ovat 2010-luvun työmarkkinat. Täti suorastaan suuttui kun kerroin ihan elävän elämän esimerkin, miten suosituimmilla puljuilla näistä yliaktiivisista työnhakijoista on suorastaan riesaa. 

Minä puolestani hermostuin työnhakutädille siitä, että hän kirkkain silmin ilmoitti meille että on täysin oikein, että ihmisiä palkataan töihin suhteilla, eikä niin että otetaan pätevin. Varmistin peräti kolme kertaa että olinko ymmärtänyt hänen sanomansa oikein, ja kyllä, tämä oli juuri se mitä hän sanoi. Suhteilla palkkaaminen ohi pätevämpien hakijoiden on hänen mielestään moraalisesti täysin oikein. Teki kyllä mieli nostaa akka pihalle miettimään omaa pölkkypäisyyttään, mutta hillitsin itseni. Omat työpaikkansa hän on pääosin saanut suhteilla (se kävi ilmi kun hän kertoi omasta työhistoriastaan), joten hänelle on edullista puolustaa näitä lehmänkauppoja. Jos keksittäisiin kone joka saa voimansa ihmisen omahyväisyydestä, työnhakutäti räjäyttäisi pankin, koska silloin voisimme lopulta lentää tervehtimään vieraita sivilisaatioita. Poimunopeudella. 

Kaupunkimme elokuvateatterissa oli ranskalaisen elokuvan viikko, ja kävimme miehen kanssa kolmena päivänä peräkkäin elokuvissa. Ensimmäinen leffa oli ihan jees, toinen äärettömän tylsä ja repaleinen, kolmas taas surrealistisen jännittävä ja omalla tavallaan yksi mielenkiintoisimmista elokuvista minkä olen nähnyt. Linkkaamani traileri ei näytä rahtustakaan leffan jännimmistä jutuista, mutta täytyy myöntää että olin kaksi tuntia monttu auki. 

Miehen veljen vanhempi tyttö tulee meille tänään yöksi. Jokainen yökyläily vähän hirvittää minua, mutta aina ne ovat hyvin menneet. Ihan hyvä että lapsi oppii näkemään että on myös toisenlaisia tapoja elää. Viimeksi nähdessämme (nuoremman sisarensa syntymäpäivillä) hän osoitti yllättäen kutkuttavan avointa sarkasmia vanhempiaan kohtaan (ja nimenomaan sitä kohtaan miten mitään ei voi taloon tuoda jos se ei sovi "äidin tyyliin", ei edes lastenhuoneeseen), joten toivoa on. 

PS. Ihan oikeasti. Puhelinluettelosta. 

Ruokapäiväkirja

Sain ex tempore -idean pitää ruokapäiväkirjaa kuukauden ajan. Minun ei tarvitse erityisesti tarkkailla syömisiäni, mutta haluan katsoa kuukauden ajalta että tuleeko jotakin ruokaa syötyä useammin kuin toista, ja kuinka paljon syömisistä on prosentuaalisesti luomua jne. 

Ajankohta on sikäli huonohko, koska toinen päivän aikana syömistäni ruuista on koululounas, jonka laatu vaihtelee kohtalaisen ja kyseenalaisen välillä. Kyse ei ole vain siitä että minä olen laatunatsi ja luomuelitisti, vaan kyllä se on laitosruuaksikin välillä aivan luokattoman surkeaa. Minulla on sentään välillä astetta paremmat mosot kuin muilla, koska tämän lukuvuoden alusta ilmoittauduin kasvissyöjäksi (en halua syödä lihaa jonka alkuperää en tiedä). Tähän neljän viikon periodiin sisältyy myös syysloma, joka taas osaltaan vääristää todellisuutta makeampaan suuntaan: lomalla on tarkoitus kokeilla joulua varten erilaisia leivonnaisreseptejä, minä raukka kun en saa enää viljatuotteita syödä ja pipareista en luovu. Tattaripipareita on tarkoitus kokeilla, ja loman kunniaksi väsätä appelsiini-riisikakkuakin. Myös joulusuklaista oli tarkoitus tempaista koe-erät. Voi myös olla että pari viinipulloakin tulee korkattua kun kokkaillaan rentoiluruokaa. 

Tänään laitoin ensimmäistä kertaa tekeytymään omaa limoncelloa. Ohjeen löysin Herkkusuun lautasella -ruokablogista. Italian reissuilla olen tuohon törmännyt jälkiruokien yhteydessä ja tykästynyt kovin. Limoncellon tekeminen on ollut to do -listalla jo pitkän aikaa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi. Alkostakin tätä herkkua löytyy, mutta pitihän se päästä itse kokeilemaan että onnistuuko. 

Myin mikroaaltouunin pois. Liian vähän käyttöä. Tarkoitus olisi nyt lopultakin tomertua ja myydä kaikki tarpeeton roju pois tilaa viemästä, mutta olen liian laiska kuvaamaan niitä ja pistämään fb-kirppikselle. Aina tulee alustavia varauksia ja jonottavia alustavia varauksia joista jotkut peruvat ja toisista ei sitten koskaan kuulu mitään, ja lopulta koko härdelli ei vain ole sen vaivan arvoista. Tilaa kuitenkin tarvittaisiin.

Hyvin pärisee

Mies meni metsästysseuran passipaikkatalkoisiin anoppilapaikkakunnalle ja minä jäin kotiin, ei huvittanut sosialisoida. Tässä on mennyt monta viikonloppua siten että jonnekin on pitänyt mennä tai jotakin tehdä, haluan välillä levätäkin. Ajattelin, että olisin pitänyt itsekseni rattoisan lauantain possuttaen jotain herkkua ja katsoen Ylpeyttä ja Ennakkoluuloa dvd:ltä, mutta eihän todellisuus tietenkään vastannut mielikuvaa. Kävin kyllä ostamassa lähikaupasta Pätkiksen, Da Capon ja Sukulakun, mutta niiden syömisestä tuli vain superällö olo. Ei mikään ihme, laskeskelin että niissä oli sokeria yhteensä enemmän kuin mitä normaalisti syön viikossa. No, ainakin Ylpeys ja Ennakkoluulo on yhtä hyvä kuin ennenkin. 

Vielä ensi viikon jos jaksaisi koulussa, sitten on syysloma. Silloinkin pitää tehdä kouluhommia, mutta ainakin ne voi tehdä kotona eikä tarvitse mennä tyhjän panttina käkkimään koululle. Kunpa aika kuluisi nopeammin. Kunpa jaksaisin tehdä enemmän. Kunpa ei tarvitsisi ajatella, mitään. Motivaationi on täysin nollassa. 

Vaikka ei tarvitse tehdä mitään koko viikonloppuna, tiedän jo nyt että maanantaina menen kumminkin kouluun väsyneempänä kuin mitä viime viikolla olin. 

PS. Ei hyvä helvetti tuota sokeria. Pari minipatukkaa ja sydän laukkaa kuin maailmanlopun edellä. Hyvin pärisee.

Muutamia sanoja

Pidemmän aikaa on ollut kunnon läskipossuluuseri -olo. Vaikka olen laihtunut 25 kiloa, olen vieläkin reilusti ylipainoinen. Haluaisin vielä kymmenen kiloa pois, mutta painonpudotustahti on hidastunut etanan tasolle. Ihrojen lisäksi minua vituttaa koulu: paitsi että opinahjoni on välillä totaalinen spedekerho missä jokaiselle opiskelijalle räätälöidään säännöt pärstäkertoimen mukaan, tuntuu opiskelu turhaakin turhemmalta kun on selvää ettei töitä alalta tule löytymään ihan lähivuosina (jos ikinä) eikä varsinkaan näin matalalta koulutuspohjalta. 

Tajuton alemmuuskompleksi iskee aina, kun katselee ikätoverien elämää. Toisilla on oman alan työpaikat, elämä mallillaan ja ovat saaneet kaikkea sitä mitä ovat toivoneetkin. Itse en kelpaa edes Alepan kassaksi (ei täällä tosin ole edes Alepoita, mutta pointti varmaan tuli selväksi). Masennus ankkuroi minut vuosikausiksi jonnekin hämärän rajamaille, eikä kukaan palkkaa kolmekymppistä jolla on kymmenen vuoden aukko cv:ssä ja ehkä maailman turhin perustutkinto. Ei tämän elämän näin pitänyt mennä. Olisi mukavaa, jos voisin hypätä ajassa taaksepäin 16-vuotispäivääni asti. Tekisin kaiken uudestaan, tällä kertaa oikein, enkä antaisi enää kenenkään musertaa ja lytätä itseäni. 

On kausia, jolloin vain kyllästyttää joka aamu herätä todellisuuteen, missä jokainen vetämäni tikku on se kaikkein lyhin. Se masentaa ihan helvetisti. Usein häpeän itseäni ja sitä miten epäonnistunut olen. Niiltä osin elämäni todellakin on Väärin Eletty. 

Nyt kun on jo lokakuu, voi luvan kanssa hakea lohtua siitä että tulee joulu ja voin suunnitella ja askarrella joulujuttuja. Siitä minä todella tykkään. Joulukortteihin panostan aina urakalla, ja tänä vuonna on luvassa kolmiulotteinen versio. 

Lohtupossu

Nyt on taas siinä ja rajalla olenko tulossa kipeäksi vai en. Kurkkua karhentelee ja viluttaa ja särkee, mutta ei kuitenkaan siinä mittakaavassa että jättäytyisin maanantaina kotiin. Silti pitää saada lohtupossua, eli jotain hyvää syötävää (eli possutettavaa) siitä hyvästä että on kipeä. Kuumaa kaakaota, jätskiä, rahkaa, mitä vain. 

Anopin kanssa on taas ihan kohtuullinen vaihe meneillään. Oli kuulemma nähnyt unen jossa minä odotin poikaa, ja hän on sitä mieltä että hänen unensa ovat ennenkin paikkansa pitäneet. Yritin selittää että lapsia ei meille voi edes tulla, mutta hän vetosi siihen että ne ja nämä muutkin olivat vuosia yrittäneet ja sitten yllättäen saaneet lapsen, johon minä taas yritin selittää että kun lapsettomuuden syitä on niin monia ja minun on sellainen mihin ei ole mitään ratkaisua tarjolla - ja että emme me niitä lapsia edes elämäämme kaipaa. Mutta ei. Anoppi on nähnyt unen. Annoin asian olla, mitä muutakaan sitä voi kun faktat on lyöty tiskiin eikä sekään auta? 

Noottia tuli siitäkin miten meillä on niin luonnoton asumismuoto (kerrostalo) jota hän ei sietäisi päivääkään, ja että kyllä oma talo pitää olla. En jaksanut sanoa siihen enää mitään, sama virsi on kuultu tuhannen kertaa. Muuten meillä menee anopin kanssa ihan mukavasti, kunhan emme vain puhu lapsista, asumisesta tai matkustelusta, joka on myös anopille punainen vaate. Kun tuli puhetta siitä että valmistumiseni on lähellä ja että sitten täytyy varmaan vaihtaa työn perässä paikkakuntaa, niin anoppi kommentoi heti että kunhan ei vaan Helsinkiin. Emme kumpikaan sanoneet siihen yhtään mitään, koska nimenomaan pääkaupunkiseutu on viime aikoina alkanut näyttää muuton kannalta hyvin houkuttelevalta: lentokenttä lähellä, paljon kulttuuritarjontaa, vanhoja ystäviä ja kukaties uusiakin. Ei sillä, että tässä maassa olisi tällä hetkellä edes työpaikkoja joiden perässä muuttaa, joten täällä sitä varmaan olla kutjotetaan ensi vuonnakin. 

Huomenna alkaa toiseksi viimeinen jakso ennen työharjoittelua. Opiskelu ei kiinnosta, ei huvita oikein mikään muukaan juuri nyt, syksy on aina niin masentavaa aikaa. Helmikuussa alkavaa työharjoittelua ajattelen joka toinen päivä kauhulla, pelkään että paikka on minulle liian vaikea. Miksei Skyrimin pelaamisesta voisi saada opintopisteitä, varsinkin jos pelaa yhtä ahkerasti kuin minä? 

Miks on pakko vaikka ei taho?

Huomenna on miehen veljen nuoremman lapsen syntymäpäivät. Olemme kummatkin kyseisen lapsen kummeja, vaikka en kyllä ihan aina ymmärrä miksi, koska meille on tehty selväksi että olemme Ö-luokan kansalaisia ja että varsinkin minä olen outo ja epänormaali. Miehen veli juttelee toisinaan miehelle, minua korkeintaan moikataan jäätävällä äänellä eikä usein edes sitä. Veljen avovaimo sen sijaan ei puhu mitään meille kummallekaan. 

En haluaisi mennä, mutta pakko on tai siitä vedetään herneet nenään. Ahdistaa ajatuskin huomisesta. Jos synttärit menevät vanhaan tuttuun tapaan, niin meitä hädin tuskin moikataan, minkä jälkeen saamme olla oman onnemme nojassa. Paremmat vieraat viedään pöytään ensin, jolloin olemme kahdestaan olohuoneessa, ja kun paremmat vieraat on syötetty, on meidän vuoromme olla kahdestaan keittiössä kun parempia vieraita viihdytetään taas olohuoneessa. Kukaan ei ota meitä mukaan keskusteluun eikä anneta mahdollisuutta osallistua. Kun lähdemme, kukaan ei tule sanomaan heippoja saati noteeraa vaikka sanomme että kiitos juhlista, olemme nyt lähdössä. En nyt ihan tarkalleen osaa sanoa mikä niissä synttärijuhlissa ei vetoa minuun. 

Lahjoja meiltä kyllä odotetaan, ja niille on aina asetettu standardit (lelujen pitää olla puuta jne). Ostimme miehen halusta tällä kertaa kuutiopalapelin unkarilaisesta lelukaupasta, ihan unkarilaisvalmisteisen sellaisen. Minulla oli niin kova pelko sen riittämättömyydestä vanhemmille (heidän makuunsa liian halvan näköinen ja on vielä muoviakin, herranen aika) että ostin lisäksi vielä kirjan. Miehen on helppo sanoa että kyllä se on ok, koska nämä asiathan eivät kaadu hänen niskoilleen vaan minun. Sekä anopilla että koko miehen suvulla on kummallinen tapa olettaa että naisen vastuu ja tehtävä on hommata kaikki lahjat ja juhlamuistamiset. Sitten jos ne ovat vääränlaiset, niin minä saan kuulla siitä. 

Toivottavasti ensi vuonna pääsisimme muuttamaan jonnekin kauemmas, jotta voisimme edes elää väärin rauhassa. Voin luvata että räjähdän (tosin en minä oikeasti räjähdä mutta pahoitan mieleni kovasti hiljaa itsekseni) että jos vielä kerran kuulen kuinka meidänkin olisi jo aika ostaa talo, hankkia lapsia ja ruveta muutenkin kunnollisiksi, normaaleiksi ihmisiksi. 

Onneksi ensi viikolla on neljän päivän viikonloppu, niin ehdin toipua pahasta tuulestani edes vähän.

Budapest, osa 3

Kesti näköjään kumminkin pitkään että sain tämän kolmannen osan aloitetuksi. Miltei helpotuksen huokaus kun saan tämän pois päiväjärjestyksestä, voi taas keskittyä valittamiseen (kun on syksy, en löydä sopivan kokoista takkia, opiskelu on paskaa jne). 

No, asiaan. Budapestista löytyy paljon taidetta ja kulttuuria niitä halajaville matkailijoille. Edellisessä postauksessa mainitsemani klezmer-konsertin lisäksi kävimme myös seuraamassa operettiharjoituksia ja operettiteatterin lisäksi kaupungista löytyy hulppea oopperatalokin ja siellä on englanninkielisiäkin esityksiä. Ooppera oli kyllä vakaassa harkinnassa, mutta siellä olisi maan tavan mukaisesti pitänyt olla todellakin ykköset päällä, eikä 40 asteen helteen huomioon ottaen kumpikaan halunnut pakata mukaan hiostavia juhlavaatteita. 

Taidemuseon aarteita. Museoon sai ostaa kuvausluvan, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja otin pari kuvaa. Kovin montaa en jaksanut kun ilmastointia ei ollut ja helle oli mitä oli. Budan linnan museoissa oli myös paljon taidetta esillä niin historiallisessa museossa kuin kansallisgalleriassakin. Lisäksi on paljon pienempiä taidegallerioita ja esimerkiksi käsityötaiteen museo. Taiteen ystävälle kaupunki on antelias. 

Erilaisia pronssipatsaita oli kaupungissa monta, niitä saattoi tulla vastaan ihan yllättäen. Kaupunkiin sirotellut patsaat ovat aika tuoretta tekoa, mutta silti tyyliltään ajattomia. Rantabulevardin aidalla istuva Pikku Prinsessa on näistä varmaan kuuluisin, mutta minun suosikkini oli tuo poliisisetä. 

Historiallisista henkilöistäkin oli patsaita, kuten tuo penkillä istuva teatterimoguli jonka nimeä nyt en muista sekä Imre Nagy, jonka kanssa mies poseeraa. 

Mikäli patsaista sattuu tykkäämään, kannattaa suunnistaa kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan kommunistiseen patsaspuistoon, jonne on laitettu esille kaikki kommunistihallinnon ajan rumat patsaat, joita ei sattuneesta syystä ole haluttu kaupungissa esillä pitää. Lenin-setä asuu siellä, kuten kuvasta näemme. 

Terror Haza (terrorin talo), jossa ei valitettavasti saanut kuvata sisällä, tarjoaa kattavan katsauksen Unkarin historiaan sekä natsi- että kommunismihallinnon ajoilta. Talossa on ollut salaisen poliisin päämaja kaikkine kidutuskoppeineen. Erittäin, erittäin mielenkiintoinen museo. 

Lopuksi vielä yhdestä Ketjusiltaa vahtivasta huolestuneesta leijonasta. 

Näissä kolmessa postauksessa oli toki vain pikku siivu siitä kaikesta mitä siellä nähtiin ja koettiin. Toivottavasti jollekulle kolmesta lukijastani heräsi kiinnostus Budapestia kohtaan, voin vain suositella kaupunkia. Menkää!

Takaisin arkielämään - ja tiiviimpään kirjoitustahtiin kun ei ole luvattuja teemapäivityksiä.

Budapest, osa 2

Tässä on kulunut taas luvattoman paljon aikaa, kun on ollut kaikkea paskaa. Opiskelu on paskaa, tehtävät on paskoja, ylimääräistä rahaa on mennyt auton korjaamiseen ja mielialakin on paska. Ei ole huvittanut blogata, mutta ajattelin nyt puristaa vähän jotakin. Ruuasta ja taiteestahan minun piti puhua. 

Eri maissa tutustun kumpaankin osa-alueeseen mitä suurimmalla sydämen innolla. No mitäpä muutakaan unkarilainen ruoka oli kuin mainiota. Tutuksi tuli langos (uppopaistettu rieskantapainen lättyrä joka täytetään hapankermalla ja juustolla), unkarinjuutalaiset ruuat, makkarat ja gulassi. Peruskoulussa vihasin sydämeni pohjasta gulassia silloin kun sitä koulun ruokalistalla oli, mutta Unkarissa opin että koulun gulassi ei ollut gulassia nähnytkään. Söin gulassia monessa eri paikassa, ja se oli tosi hyvää. Joka paikassa sen kera tarjottiin erittäin tulista vihreää paprikaa. Niin tulista, ettei kannata rapsuttaa korvaansa sen jälkeen kun on siirtänyt sormin paprikan palasia tarjoiluastiasta keittoonsa. Voi näet tuntua seuraavan puolen tunnin ajan siltä kuin korvaa poltettaisiin kuumalla raudalla. Paprikajuttuja ostimme kotiin tuotavaksi, ja olemme käyttäneet niitä pari kertaa jo gulassin tekemiseen. 

Unkarissa on tarjolla monenlaisia makkaroita, ja niitä tuli maisteltua myös useampaa sorttia. Jälkiruuista erikoismaininnan ansaitsee herkullinen kastanjapyre, perinteinen unkarilainen herkku. Budapestin juutalaiset ravintolat saavat meiltä erityiskiitoksen, kannattaa suunnata juutalaiskortteleihin jos mielii syödä jotain mieleenpainuvan herkullista. Alkoholijuomista tuli maisteltua tokaji, Unicum ja erilaiset pálinkat, ja näitä kaikkia rahtasimme myös kotiinkin. Pálinkaa ei saa Alkosta, mikä on sääli, ja Unicumistakin on tarjolla vain perusversiota (harmi sekin, koska luumu-Unicum on parempaa). Tokajia sen sijaan on useampaakin lajia. 

Erikseen haluan vielä mainita kefiirin, jota ostimme välipalaksi ruokakaupoista. En ymmärrä miksi sitä ei saa enää Suomesta (ennen on kuulemma saanut), mutta onneksi matkan jälkeen löytyi netistä mukava henkilö jolta mies tilasi kefiirin siemeniä. Monet kefiirit on mies jo kerennyt itse väsätä, ja smetanankin sai siitä aikaiseksi. Seuraavaksi teemme itse kefiiripohjaista juustoa, mies tilasi jo juustoharsonkin. 

Kahviloita on valtavat määrät, Itävalta-Unkarin aikoina Budapestiin tarttunut Wienin kahvilakulttuuri elää ja kukoistaa vieläkin. Oli kahvila sitten kolmipyöräiseen mopoon perustettu liikkuva kahvilapiste tai yli sata vuotta toiminut kultakoristeinen paremman väen paikka, kahvi oli aina erinomaista ja kahvileivät samaten. Unikonsiemenpohjaiset leivonnaiset, suklaajutut ja Dobos-kakku kannattaa tempaista huiviin. 

Kolmipyöräiseen mopoon rakennettu kahvila, nimeltään Vespresso. 

New York Cafe, joka on ollut toiminnassa yli sata vuotta. Seinämaalaukset, kultakoristeet, elävä pianomusiikki ja erittäin hienostunut tunnelma teki vaikutuksen. Vessakin oli kuin jokin valtaistuinsali. 

Alexandra-kirjakaupan yläkerrassa oleva kahvila. Aika hulppea kirjakaupan kahvilaksi. 

Mies leikittää kissakahvilan kisuja. Jos pitää kissoista, kannattaa mennä Dob Utcalla sijaitsevaan kissakahvilaan. Kissat ovat rescuekissoja, paikalla on koulutettu eläintenhoitaja ja kissoista pidetään erityisen hyvää huolta. Jos niitä ei huvita olla ihmisten parissa, ne pääsevät kissanluukun kautta rauhallisiin tiloihin mihin ei ole asiaa muilla kuin eläintenhoitajalla. Ammattimaisesti ylläpidetty paikka, iloisia, leikkisiä ja hyvinvoivia kissoja. 

Uusia jäätelömakuja tuli maisteltua: camembert, unikko, punaviini, tokaji, gorgonzola, musta oliivi... en edes muista enää kaikkia. Monien kohdalla vähän epäilytti, että voiko olla hyvää, mutta oli se. 

Tässä kuva juutalaisen Spinoza-ravintolan klezmer-konsertista ja ravintolan pianisti Tibor, joka laulatti minua ja monia muita vieraita, ja poseerasi vielä kivasti kuvaankin. Aivan uskomattoman mainio isäntä, hauska kuin mikä. Meillä oli tilaisuus rupatella hänen kanssaan enemmänkin, koska olimme tulleet ravintolan konsertti-illalliselle reilusti etuajassa. Hän kertoi asuneensa Suomessa vuosina 1964-1967 ja olleensa eri kaupungeissa ravintolapianistina. Yllättävän paljon osasi vielä suomea ja 60-luvun Suomi-iskelmiä. Harmi vain etten minä osannut niitä, mutta laulelimme yhdessä Viulunsoittaja katolla -musikaalin lauluja englanniksi. Spinozan konsertti-illallinen oli mahtava: ensin tunnin mittainen klezmer-konsertti ja sitten kolmen ruokalajin illallinen: hanhenrasvakeittoa matzoh-palloilla, hanhen rintafile ja kasviksia, jälkiruuaksi jokin perinteinen unkarinjuutalainen kakku, unkarilaista kuohuviiniä ja punaviiniä. Ruokailun aikana tämä pianistisetä soitti pianoa ja viihdytti ihmisiä. Kävimme Spinozassa syömässä vielä muutaman kerran lounasta kun paikka oli kaikin puolin niin mahtava. 

Nyt olen lätissyt niin paljon ruuasta ettei tähän enää taidetta mahdu. No, ensi kerralla sitten siitä. Eli osa kolmekin tulee vielä. Pitää ahertua kirjoittamaan se nopeammin kuin tämä. 

Budapest, osa 1

Onpas kulunut aikaa edellisestä postauksesta. Olen kuronut koulutehtäviä ajan tasalle ja kerennyt sairastua flunssaankin, ja ennen kaikkea olen ruvennut kaipaamaan kesän lämpimiä säitä. 

Ajattelin julkaista täällä muutaman valitun kuvan reissusta. Yli 700 ruutua tuli räpsäistyä, niistä 98% normaaleja turistikuvia. Videotakin otin, mutta voi mennä jokunen kuukausi ennen kuin yksinkertaisesti ehdin ruveta pläräilemään niitä yhteen. 

Matka oli itsessään niin onnistunut kuin matka nyt suinkin vain voi olla. Säät suosivat, kulttuuria, kauneutta ja gastronomisia elämyksiä oli ylenpalttisesti, sattumanvaraiset kohtaamiset muutaman paikallisen kanssa olivat ikimuistoisia (kerron yhdestä seuraavassa postauksessa) ja historiaa tuli opittua suurina annoksina. Yhdeksän päivää täyttä parhautta. 

Pyhän Tapanin (Szent Istvan) kirkko. Oli muuten helkutin iso kirkko, ja komia. Kävimme pari kertaa, toisella kerralla ihan messussa. 

40 asteen lämmössä kaupunki tarjosi erinomaista palvelua: pikku säiliöautosta sumutettiin jääkylmää vettä halukkaiden päälle. Kylmä utu haihtui vaatteista ja iholta kahdessa minuutissa, mutta jätti virkistyneen olon pitkäksi aikaa. 

Parlamenttitalo sisältä ja ulkoa. Sinne oli opastettu kierros, ja pääsimme yllättäen tapaamaan Pyhän Tapanin kruunua. Sanon tapaamaan, koska perinteisesti kuningas on vain kruunun palvelija, ja kruunu itse Unkarin laillinen hallitsija. Ymmärrettävästi tästä ei opastuskierroksella puhuttu, mutta olen lukenut kruunun historiaa aikaisemmin muualta. Kruunu oli sijoitettu vitriiniin parlamenttitalon suuren kupolin alle ja sitä vartioi kellon ympäri kaksi tuimailmeistä, miekkoihin ja koreisiin univormuihin sonnustautunutta sotilasta. Ei varmaan ole yllätys, että kruunun kuvaaminen oli ehdottomasti kielletty. Kruunun historiaan perehtyneenä taisin tuijottaa sitä hieman liian nälkäisin silmin, koska huoneessa olevat kaksi lisävartijaa tuijottivat minua epäluuloisen tiukasti. 

Suuri synagoga sisältä. Kyseessä on joko Euroopan tai maailman suurin synagoga, riippuen vähän mittaustavasta. New Yorkissa on synagoga jossa on enemmän pinta-alaa, mutta Budapestin suuri synagoga vetää enemmän ihmisiä (3300). Kävimme useammassa synagogassa, sillä niitä oli juutalaiskaupunginosassa monta. Synagogien turvatoimia on kiristetty, sillä antisemitismi on Unkarissa valitettavasti kovassa nosteessa ja juutalaisten kimppuun hyökkäillään toisinaan ja synagogiin tehdään iskuja. Erään pienen synagogan opas kertoi meille tästä, kun hänellä oli aikaa rupatella (suureen synagogaan oli turisteja tungokseksi asti, pienissä taas ei ollut kuin pari hassua kävijää kerrallaan). 

Vajdnahunyadin linna, joka oli kävelymatkan päässä hotellistamme. Linnan pihalla ja puistoissa saa maleksia vapaasti, linnassa on maatalousmuseo (joka meitä ei kiinnostanut) ja hallintorakennuksia. Pihalla on patsas Anonymus-nimimerkillä Unkarin "historiaa" kirjoittaneesta munkista. Siksi "historiaa", koska Anonymuksen kirjoittama historia Unkarin synnystä on pitkälti romanttissävytteistä mielikuvituksen tuotetta kaikkine myyttisine olentoineen. Kieltämättä sellainen historiankirjoitus on hemmetin paljon mielenkiintoisempaa luettavaa. 

Kalastajalinnake linnavuorella. Budan linnan ja sen upeiden museoiden (joita ei missään tapauksessa kannata jättää väliin) lisäksi kannattaa piipahtaa myös täällä. Kaunis paikka, varsinkin iltavalaistuksessa. Hyvin satulinnamainen. 

Tässä vielä pari yleiskuvaa kaupungista. Tämän enempää en tätä postausta kuvilla tuki, muuten tulee aivan liian pitkät lätinät. Ensi postauksessa vähän yksityiskohtaisemmin ruuasta ja taiteesta.